Riistaretkiä itäisillä vesillä.
Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta.
Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja
siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä
miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin
rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja
jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa
englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin,
tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.
Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin
ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa.
He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin
näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina.
Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme,
nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria
ristikkäin.
Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat
kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin
puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään
voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat
käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet
odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut
mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa
samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.
Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin
yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap
Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin
tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten
se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan.
Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja
rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja
purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa
tavottamaan.
Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se
oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta
hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia.
Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja
muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön
ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia
tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka
me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän
käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli
rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja
helmistä puhumattakaan.
Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos
nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle,
niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan,
joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme
sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin
päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin
lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen
vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne
tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja
kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.
Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama
väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten
hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari,
oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.
"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville
hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"
"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän
mennä?"
"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden
mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi,
että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä
vesillä."
"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä
tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme
täällä on samaa mieltä kuin minäkin."
Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:
"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan
uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa
tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."
"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte
niille?"
"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William.
"Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin
olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä
heidät?"
"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla
kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi
pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä
heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."
Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat
hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet
sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin
olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja
Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.
Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja
kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan.
Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti,
mutta muut neljätoista kieltäysivät.
"No minne sitte haluaisitte mennä?" kysyin.
He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En
sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan,
ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe.
Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta,
jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa
siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen
englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta
päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin
välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun
oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo
menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat
pois väylältä.
Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi
ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme
jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan
erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin
ympäri Koromandelin rannikolle.
Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että
saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden
sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen
englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita
ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla
tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta,
jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan
karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin
Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli
pelkkiä hinduja miehistöinä.
Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison
kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle
Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me
saimme siitä niin paljon kultaa -- jättäen koskematta muut tavarat,
joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin --, että koko risteilymme
oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme
nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille.
Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin
puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään
panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin
kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.
Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja
Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan
saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia
laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme
hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti,
mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen
vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa
taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.
Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen
satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien
asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin
mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin
suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä
elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi
kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista
rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja
kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi
oli hyvinkin suurta kiusaa.
Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen,
tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä
häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun
12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme
kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki-
eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä
säännöllisiä monsuunituulia.
Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä
suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten
suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli
kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä
Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja,
ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko
matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja
paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja
höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.
Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten
välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli
menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin
kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja
ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten
päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren
seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia
muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja
eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon.
Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta
hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet
asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen
heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla
tottelemattomia.
Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme
höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme
niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän
luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin,
katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.
Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille.
Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja
jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita
saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme
vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein
mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme,
paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää
kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan
vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta,
joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita
matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita,
joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.
Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä
kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten
lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon
hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan
erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti
ostelluksi alkuasukkailta.
Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle.
Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai
kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja
ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja
asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein
kuivalla maalla.
Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan
kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin
törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen
meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään
saalista tapaamatta.
Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla
länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta
pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus,
että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys
huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja
ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että
laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus
pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat
taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.
Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä
konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä
räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat
korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin
halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä.
Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään
irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista
prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti
menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten
yllättämiksi.
Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan
sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin
sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen
herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä
vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli
erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni
oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni
järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.
Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä,
ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut
muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä
läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme
kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme
hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja
olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.
Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen
päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille,
Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan
vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista
laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat
nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja
muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita
espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä
kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia
höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta
emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille
arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja
osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.
Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa
ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa
mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta
vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan
käännyimme Kiinaa kohti.
Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan
saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme
itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on
saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme
hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin.
Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa
kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet
nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin
myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten
purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin
sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme
asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä
kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja
saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme
Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän
mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo
saaneemme kylliksemme aarteita.
Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta
muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi,
kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet
kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme
etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse
ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä
englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä
pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä
kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän
täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin
kaukana kuin kävi päinsä.
Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista
kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle
ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka
kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa
erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena
lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia,
karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita
ja europalaisia tavaroita.
Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua
merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille,
mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja
heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät
tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan
aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli.
Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein
mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi
kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän
etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän
matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti
palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa
Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta
tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa
vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista
jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa
lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen
satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi
meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.
Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä
puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään
lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että
heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me
laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme
siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William
ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä
päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja
asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen
aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu.
William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias
ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden
pankkiireina.
Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja
vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa
ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan
itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan
luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli
meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään
väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen
päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.
Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita
tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja,
jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä
vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme
tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun
verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille
kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja
toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä
ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.
Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme
sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten
silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten
itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja
sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan
Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme
oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä
eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla.
Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara
myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman
saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.
Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä,
sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja
pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa
etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden
Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella
jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä
näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet
mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme
kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten
seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.
Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää
pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme
löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut
lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme
maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä
vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata
tavoteltavissa.
Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten
vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme
suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata
edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien
vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian
valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.
Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin
astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä
lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta
lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä
vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme
nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa
kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.
Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi.
Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen
joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen
vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän
ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli
haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan
heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan
umpimähkäisen yhteislaukauksen.
Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan
satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset
todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä
kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen
pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme
peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä
jäljellä.
Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän
kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun
latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä
masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme
haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he
vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä
tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului
villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme
näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän
ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä,
mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen
vienyt.
Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta
sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka.
Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet
kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he
lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.
Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin
valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu,
nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he
huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä,
ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa,
ettei siihen pystynyt kirveskään.
William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan,
esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin
heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos
lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka
luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun
juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.
Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa
piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin
ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa
pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului
intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme
kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin
tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään
henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme
pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko
lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren
yläjänteitä.
Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat
ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin
suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen
sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen
mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös
tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti
takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet
sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan,
kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan
savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän
ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon
ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet
mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä,
että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme
heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.
Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme
pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille
teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan
taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta
kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit
jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa
tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän
saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia
askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta
kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin
tikkaat olivatkin tipo tiessään.
Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet
huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä
paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet
tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka
piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta
tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman
toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin
työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt
nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta
olleet pinttäneet käpälämäkeen.
Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme
kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen.
Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat
asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta
tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat
nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.
"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä
lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko
taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi
selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen
päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola,
joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä,
mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."
William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä
puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin
ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu
pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen
räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla
repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun
luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien
hälinää.
Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne
käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan
käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui
itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy
sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme
kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan
ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi
tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.
Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat.
Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille,
että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen
rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta
lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen
avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi
ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua,
täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti
panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta
pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme
laukauksen vaikutuksen.
Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen
sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta
linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja
-- tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis
kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa
tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut
raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan
maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat
onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä,
mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.