Käännös elämän uralla.
Kertomukseni lähenee loppuansa. Olimme nyt avoimella ulapalla ja
purjehdimme aluksi pohjoista kohti. Oikea määrämme pää oli Madagaskar,
Mangahellyn lahti; mutta William vei minut eräänä päivänä purren
kajuuttiin, haluten puhella tovin vakavasti kanssani kahden kesken.
"Annatko minun", alotti William, "pukua sinulle suoraan nykyisistä
olosuhteistasi ja vastaisen elämäsi mahdollisuuksista? Lupaatko
kunniasanallasi, että et pane pahaksesi sanojani?"
"Kaikesta sydämestäni", vastasin minä. "William, olen aina huomannut
neuvosi hyviksi ja suunnitelmasi ovat olleet järkevästi perusteltuja.
Puhu siis vapaasti, mitä vain mielesi tekee."
"Mutta siinä ei ole kaikki mitä vaadin", jatkoi William; "siinäkin
tapauksessa, että ajattelemani esitys on sinulle vastenmielinen, tulee
sinun vannoa visusti vaikenevasi siitä."
"Sen totisesti teen, William", vakuutin, "kernaasti".
"No niin", pitkitti William, "minulla on sitten enää yksi ehto sinun
kanssasi sovittavana, nimittäin että vaikka et omasta kohdastasi
yhtyisikään esitykseeni, sallit minun kuitenkin toteuttaa sen itseeni
nähden, kunhan se vain ei tapahdu sinun haitaksesi ja vahingoksesi."
"Mitä tahansa", sanoin, "paitsi jos olisi kysymyksessä, että me
eriäisimme, sillä siihen en voisi suurin surminkaan suostua."
"Sitä en ajattelekaan", selitti William, "sikäli kuin ei se johdu
omasta päätöksestäsi."
Minä lupasin hänelle vaitioloni niin totisesti ja vilpittömästi, että
William sen enempää siekailematta alkoi selvitellä ajatuksiansa.
"Niin, ensinnäkin", puheli William, "kysyn sinulta, etkö sinä ja
miehesi mielestäsi ole kyllin rikkaita, ja ettekö ole keränneet --
millä tavalla, siitä ei ole kysymys -- niin paljon varallisuutta kuin
me kaikki osaamme käyttää?"
"Oletpa totisesti kutakuinkin oikeassa", myönsin minä; "meillä on ollut
onni puolellamme."
"Kysynpä", jatkoi William, "ajatteletko nyt kylliksesi saatuasi
ollenkaan tämän ammatin jättämistä. Enimmät ihmisethän luopuvat
ammatistaan, milloin ovat mielestään kylliksi rikkaita. Eihän kukaan
harjota ammattia ammatin itsensä vuoksi, vielä vähemmän rosvoile
pelkästään varastamisen halusta."
"Näenpä nyt, mitä mielessäsi liikkuu. Totisesti alatkin kaipailla
kotiin."
"Sinäpä sen sanoit", myönsi William, "ja toivonpa sinun tekevän samoin.
Maailmaa matkanneille on kotiinsa palaamisen halu luonnollinen etenkin
kun ovat retkillänsä rikastuneet."
"Niinpä niin, William", huomautin minä, "kai sinä luulet alottaneesi
niin pätevästä perusteesta, ettei minulla ole siihen mitään sanottavaa.
Tietenkin on luonnollista ajatella kotiansa rikkaaksi tultuansa. Mutta
sinä et ole selittänyt, mitä tarkotat kodilla, ja siitä joudumme
erimielisyyteen. Kas, minähän olen kotona; täällä on asuinpaikkani;
muuta ei ole minulla eläissäni ollut; minä olin satunnaisen kunnan
kasvatti, joten minulla ei ole mihin mennä."
"Mutta olethan englantilainen", virkahti William hiukan
hämmennyksissään.
"Kyllä, niin luulen", vastasin; "puhunhan englantia. Mutta minä jouduin
jo lapsena pois Englannista ja olen siellä miehenä vain kerran käynyt.
Silloin petkutettiin ja kohdeltiin minua niin pahoin, etten välitä,
vaikk'en sitä enää ikinä näkisi."
"Mutta eikö sinulla ole siellä omaisia tai ystäviä?" kysyi hän; "mitään
tuttavaa -- ketään jota kohtaan tunnet ystävällisyyttä tai kunnioitusta
vanhastaan?"
"Eipä totta tosiaan sen enempää kuin Suur-Mogulin hovissa."
"Eikä mitään rakkautta maata kohtaan, missä synnyit?"
"Eipä sen enempää kuin Madagaskarin saarta kohtaan, eikä niinkään
paljoa; sillä se saari on useammin kuin kerran ottanut minut
hoteisiinsa, kuten tiedät, William."
William oli kuin puulla päähän lyöty, ja vaikeni. Minä kehotin:
"Jatka, William; mitä on sinulla muuta sanottavaa? Onhan sinulla jokin
suunnitelma mielessäsi; annas kuulua."
"Ei", vastasi William, "sinä olet minut mykistyttänyt, ja kaikki
sanottavani on käynyt turhaksi; kaikki aikeeni ovat menneet tyhjiin ja
rauenneet."
"Mutta anna minun kuitenkin kuulla, millaisia ne olivat, William.
Sillä vaikka minä en voikaan ottaa asioita samalta kannalta kuin sinä
synnyinmaasta puhuttaessa, niin sillä ei ole sanottua, että minä olen
elämäni ajaksi mieltynyt tähän merten harhailuun. Annas kuulua, voitko
esittää minulle mitään sen jälkeen."
"Totisesti, ystäväni", sanoi William hyvin vakavasti, "sietäisi
ajatella sen jälkeen koituvaa"; ja kätensä kohottaen hän näytti hyvin
liikutetulta, ja minä olin näkevinäni kyyneliä hänen silmissään.
Mutta minä olin liian paatunut syntinen antaakseni sellaisten asiain
järkyttää mieltäni, ja purskahdin nauramaan.
"Mitä! Sinä tarkotat kuolemaa, sen takaan; etkö niin? Se on edessä
tämän ammatin jälkeen. No, se tulee, kun tulee; silloin on meistä
kaikista huolta pidetty."
"Totta kyllä", sanoi William; "mutta olisi ennen sen tuloa ajateltava
joitakuita asioita."
"Ajateltava! Mitä hyötyä siitä ajattelemisesta on? Kuoleman
ajatteleminen on samaa kuin kuoleminen, ja sen ainainen ajatuksissansa
pitäminen on elinaikaista kuoleman tekemistä. Onpa aikaa sitä ajatella
silloin kun se tulee."
Puheistani näette, että minä olin omiansa merirosvoksi. Mutta olkoon
kuitenkin mainittuna, että omatuntoni tuotti sydämeeni vihlaisun,
jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut, kun sanoin: "Mitä hyötyä
siitä ajattelemisesta on?" Se ilmaisi minulle, että minä vielä jonakuna
päivänä ahdistunein mielin ajattelisin näitä sanoja. Mutta harkintani
aika ei ollut vielä tullut, joten minä pysyin paatumuksessani.
"Minun täytyy sanoa sinulle, ystävä", vastasi William hyvin totisena,
"että minua surettaa kuulla sinun puhuvan noin. Ne, jotka eivät
milloinkaan ajattele kuolemaa, usein kuolevatkin sitä ajattelematta."
Minä jatkoin vielä pilantekoani ja tokaisin:
"Veikkoseni, älähän puhu kuolemasta; mistä tiedämme, että mekin
kuolemme?" Ja minä nauroin jälleen.
"Siihen ei minun tarvitse sinulle vastausta antaa", sanoi William.
"Minun ei sovi sinua nuhdella, kun olet päällikköni; mutta kernaasti
soisin, että puhuisit kuolemasta toiseen tapaan; tuo on raakaa."
"Sano minulle mitä tahansa, William, minä kuuntelen ystävyydellä",
pyysin nyt minä, alkaen tuntea liikutusta mielessäni, kun
toverillanikin kyyneleet vuotivat poskia alas.
"Juuri siitä syystä", puhui William, "että ihmiset elävät kuin eivät
koskaan kuolisi, niin monet kuolevat ennen kuin tietävät miten elää.
Mutta en minä kuolemaa tarkottanut sanoessani, että oli ajateltava
jotakin tämän elämänlaadun jälkeen tulevaa. Minä tarkotin katumusta."
"Mutta oletko sinä milloinkaan tiennyt merirosvon katuvan?" huudahdin
minä.
Hän säpsähti hiukan ja vastasi:
"Mestauslavalla olen erään tiennyt, ja toivon sinun olevan toinen."
Hänen sävynsä ilmaisi mitä hartainta kiintymystä minuun.
"No niin, William, kiitän sinua; enkä ole näille asioille kenties niin
tunteeton kuin miksi tekeydyn. Mutta anna minun nyt kuulla esityksesi."
"Esitykseni on yhtä hyvin sinun hyväksesi kuin omaksenikin", selitti
William. "Voi sattua, että joskus lopettaisimme tällaisen elämän
ja tekisimme katumuksen; ja minusta tuntuu juuri nyt olevan paras
tilaisuus meille molemmille, sattuma, joka kenties ei enää milloinkaan
niin edullisena uudistu."
"Minustakin", puutuin puheeseen, "on nykyisen elämän lopettaminen
ensin ja erikseen päätettävä. Siitä toisesta en osaa mitään sanoa,
katumuksesta ja suremisesta, mutta kaikesta sydämestäni olen kyllä
alkaakseni mukana tässä ensimäisessä tehtävässä."
Näin Williamin kasvojen kirkastuvan, ja hän alkoi luottavaisesti
selitellä:
"Minulle on tullut mieleen seuraavanlainen suunnitelma: Me olemme nyt
Persian lahden suulla; lähetä minut purrella Bassoraan myymään vielä
haltuumme jääneitä kiinalaisia tavaroita, niin minä takaan osaavani
tekeytyä viattomaksi kauppiaaksi ja myydä tavarat sikäläisille
englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille. Palattuani saan
edellisen matkan avulla järjestymään toisen matkan, jolloin minulla on
mietittynä miten saada sinut täydellä syyllä mukaan sille retkelle.
Silloin siirrämme sievästi osuutemme rahoista purteen ja tältä matkalta
emme palaja. Sinä sillävälin saat miehet siihen päätökseen, että
lähdemme Madagaskarille heti kun olen tullut takaisin."
Me järjestimme piankin kaikki suunnitelmamme yksityiskohdat. Purresta
otettiin pois kaikki kanuunat ja miehistöksi asetettiin ainoastaan
sellaista väkeä, joka sitoutui ehdottomasti olemaan pyytämättä
lupaa päästä maihin kaupantekosatamassa tai antautumatta puheisiin
henkilöiden kanssa, joita saattaisi tulla alukseen. Valeasun
täydentämiseksi William puki kaksi miestä kveekareiksi ja opetti
heidät puhumaan kveekarien tapaan; nämä olivat eräs haavuri ja eräs
vanha matruusi, sukkelaälyinen mies, joka oli toiminut luotsina Uuden
Englannin rannikolla ja osasi erinomaisesti näytellä. Tästä vanhasta
luotsista tehtiin mukamas purren kapteeni, haavurista laivalääkäri
ja hän itse oli isännistön asiamies. Ja niin he lastinsa saatuansa
lähtivät matkaan, noin kahdeksantoista miestä mukanaan.
Me odotimme kokonaista kaksi kuukautta Williamin paluuta, ja minä
aloin toden teolla olla kovasti huolissani, jopa toisinaan peljätä,
että hän oli jättänyt minut, houkutellen muut mukanansa. Olin totta
tosiaan juuri lähtemäisilläni Madagaskarille, kun hän sanomattomaksi
iloksemme palasi, tuoden paljon hyödyllisiä tarveaineita purressaan,
sekä ampumavaroja että ruokatarpeita. Hän teki minulle julkisesti tiliä
puuhistaan, jottei olisi mitään epäluuloja syntynyt.
Williamin tuoma rahasummakin oli varsin juhlallinen, lähes satatuhatta
puntaa, ja nyt hän selitteli, että hänen piti saada tehdä toinen matka
ja että minun oli välttämättömästi tultava mukaan, etenkin koska yritys
oli hänen suulautensa ja varovaisuutensa avulla onnistunut mitään
epäluuloja herättämättä. Markkinat olivat kyllä olleet hyvät, mutta
useita tavaroita oli vielä myymättä ja toisia hän oli jättänytkin
Bassoraan, sillä varsinaisten karavaanien aika ei ollut vielä tullut.
Hän oli tehnyt sopimuksiakin uusista tavaroista muka.
Miehet innokkaasti suosivat uuden matkan tekemistä, yhä vain saadakseen
yhteisen rahavaraston karttumaan, ja heidän innostukseensa vaikutti
myös Williamin huomautus, että pursi voisi tältä matkalta palata
kokonaan ruokavaroja täyteen lastattuna. Minä tunnuin olevan haluton
retkelle, mutta silloin ryhtyi Williamin laivalääkäri vuorostaan
selittelemään, ettei voinut ajatellakaan kurin jälleenkin säilyvän yhtä
onnellisesti, ellen minä olisi ehkäisemässä mahdollisia kavalluksia ja
varomattomuuksia sill'aikaa kun nuo kolme tekisivät kauppoja maissa.
Hänet oli nimittäin William ottanut osalliseksi salaisiin aikeisiimme.
Annoin vähitellen taivuttaa itseni lähtemään, ja kaikki pitivät matkaa
nyt turvallisempana, kun minäkin olisin mukana. Siirsimme ampumavarat
ja muut laivan tarpeet isoon laivaan, sälytimme purteen loputkin
myytävät tavaramme, minä toimitin ammatista nyt eroavien osuutta
vastaavan erän rahoja ja kalleuksia -- ja niitäpä olikin uhkea määrä --
salaa tavarakääryjen sekaan ja liikkeelle läksimme.
Ennen lähtöä kutsuin kaikki laivan upseerit neuvotteluun, jossa
sovittiin, että laiva odottaisi meitä kahdeksankolmatta päivää
erään pienen saaren luona Arabian puolella lahtea. Jos pursi ei
siksi palaisi, niin he purjehtisivat erään läntisemmän saaren luo
ja odottaisivat siellä viisitoista päivää. Ellei purtta vieläkään
kuuluisi, päättäisivät he jonkin tapaturman meitä kohdanneen ja
yhtymäpaikkana olisi sitte Madagaskar.
Me suuntasimme kulkumme suoraa päätä Bassoraan eli Balsoraan. Teimme
kauppoja kolme tai neljä päivää eräässä kauppamiesten asumassa isossa
kylässä, huolimatta mennä varsinaiseen kaupunkiin ennen kuin salainen
aikeemme oli pantu täytäntöön. Enin osa lastia tulikin jo siten
myydyksi. Ostettuamme useita tavaroita ja valmistauduttuamme ostamaan
lisää oli veneemme rannassa ja sen miehistönä kaikkiaan kaksitoista
miestä. Minä, William, lääkäri sekä eräs neljäs, jonka olimme valinneet
erilleen, olimme asioilla ja juuri iltahämyssä me neljä saimme
lähetetyksi erään turkkilaisen viemään puosmannille kirjettä. Antaen
miehelle toimeksi juosta minkä käpälistä lähti me jäimme piiloon
katselemaan seurauksia. Kirjeeseen oli lääkäri laatinut sisällöksi:
"PUOSMANNI TUOMAS: -- Me olemme kaikki kavalletut. Jumalan nimessä
pelastautukaa veneellä ja kiirehtikää purteen, muutoin olette hukassa.
Kapteeni, William kveekari ja George uskonsa-muuttaja on siepattu
kiinni; minä pääsin pakoon ja piilouduin, mutta en voi liikahtaa
minnekään, muutoin minut perii kuolema. Heti purteen tultuanne lähtekää
matkaan henkenne edestä. Hyvästi! -- R. S."
Me näimme turkkilaisen vievän perille kirjeen, ja kolmessa minuutissa
kiirehtivät miehet veneeseen ja alkoivat vimmatusti soutaa. Heti
purteen päästyänsä he näkyivät noudattaneen neuvoa, sillä aamulla
olivat he näkymättömissä emmekä heistä sen koommin ole mitään kuulleet.
Olimme nyt hyvässä paikassa, Bassoraan mentyämme, ja mukavissa oloissa,
me kun olimme lyöttäytyneet persialaisiksi kauppiaiksi. Toverimme
oli tehokkaasti peloteltu pois, ja meillä ei ollut muuta ajateltavaa
kuin vähitellen puuhata itsemme Europaan rikkauksinemme, jotka tosin
suunnattomalla paljoudellaankaan eivät minussa enää iloa herättäneet,
sillä minä olin alkanut yhä raskaammin mietiskellä sitä tapaa, jolla ne
oli haalittu.
Satuimme hyväksi onneksi tutustumaan erääseen hollantilaiseen, joka
oli matkustanut Bengalista Agraan, Suur-Mogulin pääkaupunkiin, sieltä
tullut maitse Malabarin rannikolle ja jollakin laivalla Persian
lahdelle. Hänen aikomuksenaan oli mennä ylös virtaa Bagdadiin sekä
sieltä karavaanilla Aleppoon. Kun William puhui hollanninkieltä ja
oli kaikin puolin miellyttävä mies, niin me piankin jouduimme hänen
kanssaan läheisiin väleihin ja päätimme kulkea hänen mukanaan. Hänellä
oli seurueenansa useita palvelijoita, yksi niistä armenialainen, jonka
hän oli opettanut puhumaan hollantia.
Pian olimme pukeutuneet komeisiin persialaisiin asuihin ja annoimme
partamme kasvaa kuten persialaiset, ja me saimme kiittää hollantilaista
ystäväämme siitä, että hän senkin kaiken hommasi puolestamme, sillä
mehän emme persialaisuudestamme huolimatta osanneet kielestä sanaakaan.
Englantilaisia kauppiaita karttelimme kerrassaan, hollantilaisen
tätä huomaamatta. Viivyimme Bassorassa kaikkiaan kolmisen kuukautta,
ja siellä alkoi mieleni synkistymistänsä synkistyä. Toisiin oloihin
jouduttuani ja Williamin sanojen herättämänä olin alkanut ajatella
itsestäni ja maailmasta aivan toiseen tapaan kuin ennen. Yhä elävämmin
tunsin, että tilinteon aika oli lähenemässä, että katumus kaiketi jo
oli myöhäistäkin. Omaisuuteni ei ollut minusta muuta kuin multaa, jonka
säilyttämisestä en yhtään välittänyt; maalliset harrastukseni katosivat.
William oli kyllä havainnut raskasmielisyyteni, mutta ei ollut
siihen vielä kajonnut, kun minä eräänä iltana kävelyllä kaupungin
ulkopuolella itseämme viillytellessämme aloin puhua hänelle väärin
saadun rikkautemme jättämisestä. Hän oli viisas ja varovainen mies,
ja kaikki minun käyttäytymiseni oli jo pitkän aikaa ollut kokonaan
hänen neuvojensa mukaan sovitettua. Niinpä oli hänen huolekseen nytkin
jäänyt kaikki Europan-matkamme turvaaminen ja valmisteleminen, ja hän
oli juuri tehnyt minulle selvää muutamista toimenpiteistä, joihin oli
ryhtynyt kotimatkamme ja omaisuutemme suojelemiseksi. Silloin minä
äkkiä keskeytin hänet.
"Mitä, William", huudahdin, "luuletko meidän konsanaan pääsevän
Europaan kaiken tämän lastin keralla, mikä meillä on hallussamme?"
"Luulenpa tietenkin", arveli William, "niinkuin muutkin kauppiaat
vievät tavaransa perille, kunhan vain ei tule julkisesti tiedoksi, mitä
kaikkea meillä on mukanamme muutakin kuin purresta haltuumme jääneet
kauppatavarat."
"Mutta voitko sinä luulla", intin katkerasti hymyillen, "että jos
Jumala on olemassa kuten olet minulle niin kauvan vakuutellut, ja jos
meidän täytyy joutua Hänen edessään tilille -- voitko luulla, että jos
Hän on vanhurskas tuomari, Hän antaa meidän siten livistää saaliinemme,
niin monilta viattomilta ihmisiltä ryöstettyine rikkauksinemme,
kutsumatta meitä tilille siitä ennen kuin pääsemme Europaan, missä muka
nauttisimme yltäkylläisyydestämme?"
Williamia näytti kysymys hätkähdyttävän ja hämmästyttävän, eikä hän
vastannut pitkään toviin. Minä uudistin kysymykseni, lisäten omana
vakaumuksenani, ettei sellaista voinut odottaakaan. Tuokion kuluttua
sanoi William:
"Esitätpä siinä hyvin painavan kysymyksen, enkä voi siihen mitään
varmaa vastausta antaa. Mutta minä sovitan vastaukseni seuraavasti:
On ensiksikin totta, että meillä Jumalan vanhurskautta ajatellessamme
ei ole vähintäkään syytä odottaa mitään suojelusta. Mutta kun
Kaitselmuksen tiet ovat kokonaan toiset kuin inhimilliset aivoitukset,
niin voimme vielä toivoa osaksemme laupeutta, katumuksemme jälkeen,
emmekä tiedä kuinka armollinen Hän saattaa meille olla. Meidän tulee
siis toimia niin kuin pikemmin luottaisimme tähän viimeksi mainittuun,
laupeuteen nimittäin, sen sijaan että vaatisimme itsellemme tuomiota ja
taivaan kostoa."
"Mutta kuulehan, William", huomautin minä, "katumukseenhan kuuluu
parannuksen tekeminen, kuten olet minulle vihjaillut, emmekä me voi
koskaan tehdä parannusta. Miten siis voimme katua?"
"Miksi emme voi parannusta koskaan tehdä?" kysyi William.
"Siksi että me emme voi milloinkaan palauttaa mitä olemme riistäneet ja
rosvonneet."
"Sitä emme kyllä tosiaankaan voi tehdä", myönsi William, "kun kerran
emme mitenkään saa oikeita omistajia tietoomme. Mutta omaisuudestamme
luopuminen ja sen heittäminen käsistämme tänne ei olisi sen oikeata
käyttämistä; siten vain rikastuttaisimme aivan ansaitsematonta väkeä.
Sen sijaan meidän tulee sitä huolellisesti vaalia, ja edistää sillä
mitä oikeata voimme; ja kuka tietää mitä tilaisuuksia Kaitselmus suonee
meille tehdäksemme oikeutta ainakin joillekuille niistä, joille olemme
vääryyttä telineet? Meidän tulee siis ainakin jättää ratkaisu Hänelle
ja käydä tietämme. Ehdottomasti on nykyisenä velvollisuutenamme pyrkiä
johonkin turvapaikkaan, missä voimme odottaa Hänen tahtoansa."
Williamin selvä järki teki minuun varsin edullisen vaikutuksen; ja
ellei William olisi siten tyynnytellyt mieltäni, niin olisin varmaankin
taivaan kostoa kauhistuen paennut kaiken kehnosti saadun varallisuuteni
parista, kammoten sitä paholaisen kirouksena, joka tuottaisi minulle
varman kadotuksen, jos koettaisin sitä hallussani pitää. Uutta yhä
raskaampana taakkana oli minulle kaikki rikkauteni. Se oli muiden
ihmisten omaisuutta, viattomilta tunnottomasti rosvottua, enkä minä
voinut konnuudestani muuta ansaita kuin hirsipuun täällä ja kadotuksen
tulevaisessa elämässä. Vihasin itseäni mitä katkerimmin, ja kun minun
oli mahdoton palauttaa osaakaan ryöstämilleni takaisin, niin juuttui
yhä mieleeni, etten voisi katuakaan. Katumus ei nähdäkseni voinut olla
vilpitön ilman palautusta, ja sentähden täytyi minun ehdottomasti olla
kadotettu.
Minulla ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta. Vaivuin mitä
kamalimpaan epätoivoon enkä lopulta voinut ajatella mitään muuta kuin
miten eriäisin tästä maailmasta. Tosiaankin pahahenki, jos tällaiset
kiusaukset ovat pahanhengen työtä, teki tehtäväänsä uutterasti, ja
useaan päivään en muuta ajatellut kuin ampua pistoolilla kuulan
aivohini. Mutta Jumala oli armossaan liittänyt William kveekarin
ainaiseksi ystäväkseni ja sekä hengelliseksi että maalliseksi
neuvonantajakseni. Eräänä iltana vein hänet tavanmukaiselle
yksinäiselle kävelyllemme tavallista hätäisemmin. Kerroin sielunhätäni
ja pahanhengen hirveät kiusaamiset, ilmottaen vakaasti päättäneeni
ampua itseni, minä kun en voinut kestää hirmuista ahdistustani.
"Ampua itsesi!" huudahti William; "mutta mitä siitä hyödyt?"
"No se tekee lopun viheliäisestä elämästä."
"Mutta oletko vakuutettu siitä, että tulevainen on parempi?"
"En, en", sanoin ahdistuneena; "paljoa pahempi varmasti."
"Mutta sittepä on ajatuksesi ehdottomasti pahanhengen herättämä; sillä
onpa totisesti kehno syy pahan pulan takia jouduttaa itsensä pahempaan."
Tämä tosiaankin tehosi järkeen!
"Mutta minun on kuitenkin mahdoton sietää nykyistä tuskaani", voihkasin.
"Ja kuitenkin aijot kestää vielä kauheampaakin tuskaa", muistutti
William, "ja ammut siis itsesi, jotta olisit auttamattomissa?"
"Minä olen auttamattomissa."
"Mistä sen tiedät?"
"Olen siitä vakuutettu."
"Niin, mutta varma et siitä voi olla", puheli hän; "varmistuaksesi
siis ammut itsesi, sillä totisesti oletkin heti haudan tuolle puolen
jouduttuasi kadotettu, kun sitävastoin tällä puolen saatat vain peljätä
tulevasi kadotetuksi."
"Minulla oli mennä yönä kauhistuttavia unia. Paholainen oli tulevinaan
luokseni kysymään, mikä nimeni on ja ammattini. Sen minä sanoin, ja
sain vastaukseksi: 'Oikeaan osasin mieheen; olen sinua etsiskellyt.
Tule nyt vain mukaan.' Minä kiljahtelin kauhuissani niin että heräsin
omaan ääneeni; ja se painajainen ahdistelee minua päiväkaudetkin."
"Vai niin", sanoi William painavasti; "annappa tänne se pistoolisi."
"Mutta mitä sinä sillä teet?"
"Mitäkö teen!" kivahti William. "No, sinun ei tarvitse ampua itseäsi,
sillä minun on pakko tehdä se jo aikaisemmin. Sinähän tuhoat meidät
kaikki huikkailemalla unissasi ammattiasi! Olipa onni, ettei
hollantilainen ymmärrä englantia. Mutta oman henkeni säästämiseksi
täytyy minun tehdä loppu sinusta! Tänne pistooli!"
Tämä hirmustutti minua taas toisin tavoin, älytessäni millaisen turmion
voisin saada aikaan. Itseni ampumista en sen koommin ajatellut, ja
William sai minua muutenkin melkoisessa määrässä rauhoitetuksi, etenkin
kun nyt tiesin toverienikin kohtalon riippuvan käyttäytymisestäni.
Vakavasti selitteli minulle William, että katumukseeni kyllä kuului
syvällinen inho rikoksiani kohtaan, mutta että siihen ei saanut liittyä
Jumalan laupeuden epäileminen, joka päin vastoin kietoisi minut
pahanhengen pauloihin. Minun tuli vilpittömästi ja nöyrästi tunnustaa
Jumalalle pahat tekoni, anoa Häneltä anteeksiantoa, ja heittäytyä Hänen
armonsa turviin, päättäen palautella riistämääni omaisuutta vaikkapa
viimeiseen penniin asti, jos Jumala näkisi hyväksi antaa minulle
tilaisuutta siihen. Tähän menettelyyn sanoi hän itse tähdänneensä
mielensä ja se oli tuonut hänelle lohdutusta.
Siitä asti William kaikessa varovaisuudessaan minun mielentilaani
nähden oli huonetoverinani ja karttoi kaikkia asuntoja, missä voitiin
ymmärtää englantia. Mutta minä saavutin piankin rauhallisemman olon,
lujasti päättäneenä viettää uutta elämää. Rikkauttani en enää pitänyt
omanani, vaan lainana, jolla tekisin sellaista oikeutta kuin Jumala
minut ohjaisi havaitsemaan. Ihmeellisen tilaisuuden sainkin sittemmin
erään häviölle joutuneen perheen pelastamiseen, jonka minun toimintani
oli syössyt köyhyyteen.
Hollantilaisen johdolla vuokrattuamme joitakuita veneitä me läksimme
Tigris-virtaa myöten Bagdadiin. Meillä oli varsin huomattava
tavaravarasto mukanamme, joten me siellä herätimme suurta kunnioitusta.
Erityisesti mainittakoon kaksiviidettä kääryä kaikenlaisia intialaisia
kankaita, kuten silkkiä, musliinia ja hienoa sitsiä; kiinalaisia
silkkejä oli meillä viisitoista kääryä, kaikki purrestamme käsiimme
jäänyttä. Teimme niillä edullisia kauppoja, ostimme karavaanimatkaamme
varten kameeleja ja ruokavaroja ja läksimme aavikkotaipaleellemme.
Kultamme, jalokivemme ja helmemme pidimme näkymättömissä, mutta minä en
koko matkalla ollut niistä huolissani, uskoen että kun olin rikkauteni
ryöstöllä hankkinut, Jumala sen myöskin säätäisi minulta jälleen
samalla tavalla otettavaksi; ja luulenpa voivani sanoa, että olisin
kernaasti suonutkin niin tapahtuvan. Mutta samaten kuin minulla oli
armollinen Suojelija yläpuolellani, oli minulla mitä uskollisin ystävä
ja holhooja sivullani pitämässä ainaista huolta sekä minusta itsestäni
että omaisuudestani. Kahdessa kuukaudessa saavuimme Bassorasta Alepon
kautta Aleksandriaan.
Siellä me kaikki, neljä entistä merirosvoa neuvottelimme mitä
tekisimme. Toiset kaksi päättivät lähteä hollantilaisen seuralaisemme
mukana hänen kotimaahansa, satamassa kun sattui olemaan hollantilainen
laiva. William ja minä taasen sanoimme asettuvamme Moreaan, joka
silloin kuului Venetsialle. Emme varovaisuuden vuoksi ilmoittaneet
heille matkamme oikeata määrää, mutta saimme kuitenkin järjestetyksi
tavan, jolla tulevaisina vuosina pysyimme heidän kanssaan
kirjeenvaihdossa. Rauhallisesti on heidänkin uusi uransa muodostunut.
Lopulta läksimme Venetsiaan, kun tapasimme sinne menevän laivan.
Turvallisesti saavuimme kolmessa viikossa perille kaikkine aarteinemme
ja sellainen lasti mukana, ettei liene vielä kaksi yksityistä miestä
moista tuonut tuohon rikkaaseenkaan kaupunkiin. Nyt oleskelimme siellä
armenialaisina kauppiaina, ja olimmekin jo oppineet niin paljon
armenialaista ja persialaista mongerrusta, että saatoimme puhella
keskenämme kenenkään meitä ymmärtämättä, vaikka toisinaan tuskin
ymmärsimme itsekään.
Muutimme vähin erin viimeisetkin tavaramme rahaksi, asetuimme
pitempiaikaiseen asuntoon ja eleskelimme kuin veljekset,
Kumpaisellakaan ei ollut mitään erillisiä harrastuksia; me puhelimme
paljon vakavista asioista, ja Venetsiassa pidettiin meitä hyvin
kunnianarvoisina kreikkalaisina liikemiehinä.
Jonkun ajan kuluttua kertoi William alkaneensa ajatella, ettei hän
enää saisi Englantia nähdäkseen, ja ettei se hänessä todellakaan enää
kovin suurta kaipuuta herättänyt. Mutta kun olimme voittaneet niin
suunnattomia rikkauksia ja kun hänellä oli muutamia köyhiä sukulaisia
Englannissa, niin hänen teki mieli kirjeellisesti tiedustaa heidän
olojansa ja kenties lähettää avustustakin sellaisille ansaitseville,
jotka vielä olivat elossa. Minä suostuin siihen mielelläni. Niinpä
kirjotti William sisarelleen ja eräälle sedälleen, saaden noin viiden
viikon kuluttua vastauksen kumpaiseltakin, osotteenansa Signore
Constantine Alexion, Ispahanista.
Sisareltaan hän sai hyvin liikuttavan kirjeen, joka ilmaisi mitä
sydämellisintä riemastusta siitä, että hän oli hengissä, sitte kun
hänelle oli jo ammoin ilmotettu veljensä saaneen surmansa merirosvojen
käsissä Länsi-Intiassa. Sisar pyyteli veljeä ilmottamaan, millaiset
hänen olosuhteensa olivat; itsellään ei hänellä ollut tilaisuutta
suuriakaan tehdä hänen hyväkseen, mutta tervetullut sydämen pohjasta
olisi hän sisarensa luokse. Hän oli jäänyt leskeksi neljän lapsen
kanssa, mutta hän piti pikku puotia, jolla sai jotenkuten elätetyksi
perheensä. Hän oli lähettänyt veljellensä viisi puntaa siltä varalta,
että hän vieraassa maassa tarvitsisi rahaa kotiin päästäksensä.
Kirje tuotti kyyneleet Williamin silmiin ja kovin liikutettu olin
minäkin.
"Mitä tekisin tämän kelpo naisen hyväksi?"
"Hän on lähettänyt sinulle viisi puntaa", puhelin minä tovin
mietiskeltyäni; "ja hänellä on neljä lasta elätettävänä sekä oma
itsensä viidentenä. Sellainen summa on köyhälle vaimolle hänen
olosuhteissaan samaa kuin viisituhatta puntaa meille. Lähetä
hänelle viidentuhannen punnan maksuosotus ja pyydä häntä salaamaan
kummastuksensa siitä, kunnes taas saa tietoja sinusta, mutta jättämään
puotinsa ja ottamaan talon jostakin maaseudulta läheltä Lontoota,
siellä eleskelläkseen kohtuulliselta näyttävällä tavalla, odotellen
sinulta jälleen uusia viestejä."
"Tuostapa näen, että sinulla pälyilee joitakin ajatuksia takaisin
Englantiin uskaltamisesta", sanoi William.
"Siinä toden totta erehdyt; mutta juolahtihan vain mieleeni, että sinun
sopisi uskaltaa, sillä mitä olet sinä tehnyt sellaista, ettei sinun
kävisi päinsä siellä näyttäytyä? Miksi haluaisin pidättää sinua poissa
omaistesi parista pelkästään omaksi seurakseni?"
"Ei mitenkään", huudahti William lämpimästi; "olemme retkeilleet
niin kauvan yhdessä ja tulleet toveruksina niin pitkälle, että olen
päättänyt elämäni ijän pysyä sinun seurassasi. Ja mitä sisareeni tulee,
niin en voi lähettää hänelle niin suurta rahasummaa, sillä kenen on
kaikki tämä raha mikä meillä on? Enin osa on sinun."
"Ei, William", vakuutin minä, "minulla ei ole penniäkään, mikä ei
samalla ole sinun. Kaikki on ehdottomasti tasattava, ja ellet sinä
lähetä summaa hänelle, niin lähetän minä."
"Mutta se säikähdyttää hänet ihan järjiltään", esteli William.
"No, menetelkäämme varovasti. Lähetä hänelle sadan punnan maksuosotus
ja pyydä häntä ensi tilassa odottamaan lisää, luvaten lähettää hänelle
niin paljon, että hän tulisi toimeen pitämättä puotia."
William lähettikin hänelle hyvin ystävällisen kirjeen ja liitti mukaan
sadankuudenkymmenen punnan maksuosotuksen, huomauttaen voivansa lyhyen
ajan kuluttua kartuttaa lahjaansa. Kymmenkunta päivää jälkeenpäin
hän lähetti viisisataaneljäkymmentä puntaa ja paria päivää myöhemmin
taaskin kolmesataa puntaa, mainiten lähettelevänsä tarpeeksi paljon,
jotta sisar voisi maaseudulta hankkia talon.
Hän odotti sitte vastausta kaikkiin kolmeen kirjeeseensä, ja sisar
ilmotti, että hän oli vastaanottanut rahat, mutta pysynyt hiiskumatta
kenellekään koko asiasta; hän ei ollut edes maininnut veljensä
olevan elossa, pitäen viisaampana ensin kysyä tämän mieltä olojensa
tunnetuiksi tekemisestä.
"Hei, William", huudahdin minä tuon kirjeen nähdessäni, "tälle naiselle
voipi uskoa mitä tahansa ja henkensäkin. Lähetä hänelle loputkin noista
viidestätuhannesta punnasta, niin uskallan lähteä kerallasi Englantiin
hänen asumukseensa milloin vaan tahdot."
Lähetys toimitettiin. Sisar ilmotti kohdakkoin, että hän oli setänsä
silmissä tekeytynyt sairaaksi ja kykenemättömäksi jatkamaan liikettään
sekä ottanut ison rakennuksen lähellä Lontoota, ollen aikovinaan
antaa asuntoja vuokralle elannokseen. Kaikesta päättäen tuntui hän
käsittävän, että veli jostakin syystä tahtoi kotimaahansa palattuaan
oleskella tuntemattomana ja kaikilta ihmisiltä rauhassa.
Siten avautui meille ovi, jonka olimme katsoneet koko elämämme ajaksi
meiltä sulkeutuneen. Me päätimme kaikessa salaisuudessa palata
synnyinmaahamme. William kiitteli sisarensa järkevyyttä ja ilmotti
tämän arvanneen oikein siinä, että hän tahtoi tulla takaisin kokonaan
uutena miehenä. Vieläpä toisi hän mukanaan mitä rakkaimman ystävän,
joka myöskin puolestaan lähetti hänelle viisituhatta puntaa. Siten
teimme tuon köyhän vaimon perheen rikkaaksi; ja kuitenkin petti
urheuteni, kun oli ratkaiseva askel otettava, enkä uskaltanut lähteä.
Kun William ei suostunut hievahtamaankaan ilman minua, niin pysyimme
alallamme vielä kaksi vuotta, pohtien mitä tehdä.
Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa, enkä
tiennyt miten olisin voinut käyttää suuria varojani mihinkään
hyväntekeväisyystarkotuksiinkaan. Siten olin ensimäisen lahjotukseni
tehnyt tuolle naiselle, jonka aulis ystävällisyys veljeänsä kohtaan
ilmaisi jaloa ja hyväntekeväistä luonnetta; ja toivoin hänen avullaan
saavani toiminta-alaa vastaiselle elämälleni. Mutta, kuten sanoin,
ennen lopullista Englantiin lähtöä valtasi minut mitä tuskallisin
epäröiminen, samalla kun Williamin sisar yhtämittaa valitteli, että me
nähtävästi emme lopultakaan luottaneet häneen ja hänen huolenpitoonsa,
vaikka olimme korvaamattomassa määrässä saattaneet hänet kiitollisuuden
velkaan.
Viimein aloin taipua ja sanoin Williamille:
"Veli William, jos lupaat minulle pari kolme seikkaa, niin lähden
reippaalla mielellä Englantiin."
"Annas kuulua", huudahti William.
"Ensinnäkään et saa ilmaista itseäsi Englannissa ainoallekaan muulle
omaisellesi kuin sisarellesi -- et ainoallekaan. Toisekseen täytyy
meidän pitää täyspartamme ja edelleenkin käydä kreikkalaisista.
Kolmanneksi emme saa milloinkaan julkisuudessa puhua englantia, ja
neljänneksi elämme aina yhdessä ja olemme veljeksinä."
William suostui kaikkiin ehtoihin, mutta englanninkielen kaihtaminen
olisi hänelle vaikeinta, vaikka hän siinäkin kohdassa yrittäisi
parhaansa. Jätettyämme suuria rahasummia isompien ulkomaisten
satamakaupunkien pankkeihin me läksimme laivalla Genuasta ja saavuimme
rauhassa perille niin ylellisin varustuksin kuin itämaalaiset pohatat
konsanaan. Jonkun aikaa myöhemmin minä menin naimisiin uskollisen
suojelijattareni, Williamin sisaren kanssa, ja olen paljoa onnellisempi
kuin ansaitsen.
Olen selkeästi ilmaissut teille palanneeni Englantiin, ensin rohkeasti
paljastettuani millaista elämää olen ulkomailla viettänyt. Siksi on
minun parasta jo heti lopettaa, jotteivät jotkut olisi halukkaita liian
tarkoin tiedustelemaan vanhaa ystäväänne KAPTEENI BOB'ia.