Laivasto Afrikan vesillä.
Marraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan
tuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä
jonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta
osan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja
auringossa kuivaten.
Minä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta
oli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui
itäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin
ja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien
laivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat
yleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä
voi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää,
jonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään
mainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.
Kerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita
ja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme
risteillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä
liikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla,
Persian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.
Kuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri,
saaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja
ankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen
varmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani
tulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin
amiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla
väijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.
On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin
englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä
sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden
kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta
puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta,
meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille
oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine
rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden
lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava,
Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota
me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta
sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden
henkilökunnan tarpeiksi aijottua.
Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti
ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta
mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin
syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi
työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten
kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja
siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman
tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun
jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle.
Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy
pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja.
Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian
rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.
Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme
risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin
ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo
ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain
köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa
haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista
kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen
elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.
Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja
huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla
kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme
saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden
henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia
mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.
Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin
kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme
laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin
europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin
Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja
valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita
kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi
viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla
vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja
lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja
silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.
Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä
sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman
päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me
olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat
siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä
lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi
30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä
muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme
kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.
Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla
oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme
itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten
omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta
ottamisen arvoista ei siinä ollut.
Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä
niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä
ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen
hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka
tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään.
Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin
halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää
jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen
kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon
Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille
vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.
Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten
kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen
kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja
Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin
ulapalla.
Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja
joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa
tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin
etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä
oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita
europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt
tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin
alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.
Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He
olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä,
karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta
mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita -- parasta tavaraa meille.
Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi
tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta
rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan
olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä
vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi
hänelle rangaistusta.
Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja
meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa
samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa,
mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli
sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen
suuren omaisuutensa.
Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä
kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli
lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun
puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin,
johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla
hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt
oivallisen satamapaikan.
Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka
pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti
äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun,
joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.
Tulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.
Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen
välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan
sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme
oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty
yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme
amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.
Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti
kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku
miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua.
Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta
erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin
pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti
evätä hänen pyyntönsä.
Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli
nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen
tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi
lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen
keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat
löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna
oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa
unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut
tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka
tekisi meistä kaikista rikkaita.
Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan
ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni
lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa
arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas
rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan
varalla olevia veneitämme.
He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti
aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken
päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki
oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.
Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle,
kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään
herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se
hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan.
He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen
jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta
kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle.
Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen
äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden
engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen
näkivät laivan hylyn.
Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden
pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana.
Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin
kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä
tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti
jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella
puolella.
Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen
tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä
toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia.
Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja
pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi.
Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan
veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua
näyttäen.
On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun
näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan
vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo
ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin
toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli
komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona,
sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!
He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja
kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni
Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja,
saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä
he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä
lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he
päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja
itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas
luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme
laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat
kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä
menettänyt laivansa.
Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat
veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi
kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä
noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin
sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt
pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet
sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren
puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön
ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta
itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.
Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan,
hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut
mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne
hän sitten oli joutunutkaan.
Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja
minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme
näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut
ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua
nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.
Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme
veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain
viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat
ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme
ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin
Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki
kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.
Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja
minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja
noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme
hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun
aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme
purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan
risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä
kuin meidänkin toverimme olivat olleet.
Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi
suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli
kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan
liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään
tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen
toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli
suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli
Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme
laivaamme ja 800 miestä.
Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen
sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen
fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa
yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.
Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery,
että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa,
asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme;
kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko
maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa
ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin
kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme
asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun
sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme.
Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille,
joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta
lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.
Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni,
mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä
miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä
vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta
laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen
heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti
kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa
turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan
mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein
päättivätkin.
Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi
tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme
jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme
miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden
kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään
Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen,
salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.
Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko
joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka
eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai
englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka
varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti
Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin
tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia
vaikeuksia.
Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä
Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse
Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl.
Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa
laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle,
miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia
tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat
niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen
mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin
ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.
Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä
vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin,
että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen
eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään
houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo
jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän
seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn
leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä
muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me
jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.
Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä
parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi
miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin,
sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin
jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni
heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella
itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin
kapteeni Avery.
Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että
he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri
kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää
olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet
raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.
En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman
melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme
toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä
tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei
hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin
purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle
kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen
miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet
olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti
suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia.
Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi
kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.
Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili,
se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani,
koskapa on omakin juttuni vielä kesken.