Orjalaiva tuuliajolla.
Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle,
odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin
vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla
on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi
meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden
ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla,
mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.
Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja
sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni
Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä,
joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa
valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui
Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen,
kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin
laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.
Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä,
minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella
kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta
vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa
neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan;
ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.
Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen
yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet.
Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä
kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan
pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi
pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan.
Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi,
millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen
oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden
jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva
riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an
raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit --
joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin -- olivat
nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas,
niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti.
Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon,
mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas
keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan
yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen
meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään
näyttänyt minkään maan lippua.
Lähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen.
Se ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti
eteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei
ollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme,
mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut;
aloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut
ja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen
viereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa
ihmisiä vilahtelevan.
Tällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin,
käskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat
sovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta
toiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta
heidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä
paljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä
keskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi
laivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja
nähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät
kaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.
Nyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme
William opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean
laadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se
ensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.
"Ystävä", sanoi hän, "luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin
ovat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman
mitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele
peräsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen
kiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä,
ettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille
tietymätön onnettomuus."
Meri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa
ja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä
oli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta
valkoihoisia ei ainoatakaan.
Näky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat
paholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset
ja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille,
raivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää
miehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani
kaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen
että he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi
tilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä
vääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa
olisi tahallista murhaa.
Tämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa;
he kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas
välikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa
entiset herransa takaisin.
Meillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet
saada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä
kysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet.
Me viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin
kasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne
nämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta
puolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä
parhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen
kaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja
eleistään.
Tiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön
oli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen,
mutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme
pari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita,
vanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja
newfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli
ollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia
muitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka
neekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne
kaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin
paikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi
tiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki
aseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun
niiden käyttäjistä oli tehty loppu.
Miehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät
oli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä
päättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen
murhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi
meille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli
seitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme
musketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä
tilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt
henkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.
William oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä
tapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä
kouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä
kaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi
pelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo
ulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei
parantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi
olevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin
lausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi
työhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti
jokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon
aikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.
Toiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista
vikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat
etevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William
valmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen
leikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle,
ja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet
luonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin
saimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa
kieltämme.
Emme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä
eihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia
nimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin;
heitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli
vaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin
vaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat
raivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti,
jolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen
irrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin
saapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi
hänen pääkallonsa.
Surmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella
neekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen
satakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä
kaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He
tappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan
miehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja
peräsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat
ampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan
jälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat
kaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut.
Muut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.
Laivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs
hänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät
siihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat
veneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja
hänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä
jälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät
hurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään.
Mutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet
lyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö
ei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin
pysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista
muutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä
ammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat
viimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.
Kertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta
kulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He
olivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin
oli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan.
Rautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli
itse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut
kapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt
auki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain
yksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin
kotirannalle.
Tämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä
neekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet
ne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi
ja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet
mennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten
viljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet
koko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut
sotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa
tekemisiin.
Myöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme
lähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme
jo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille,
mutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää.
Kauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä
olisi tullut puute ruokavaroista.
Viimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo
monessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina
parinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti
tehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei
kuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.
Me kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme
la Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja
odottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset
nimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä
on espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut
miehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin
mitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän
merimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien
tuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.
William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St.
Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi
viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä
jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan.
Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen
liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää
määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä
rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.
William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla,
joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon
viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle
pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien
kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme,
läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.
Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua
kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä
kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme.
Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen
ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja
kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William
ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun
kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet.
Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti
pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.
Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus
oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me
sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William
oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä
summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja,
erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä;
tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä
tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000
espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.
Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti,
ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta
portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä
kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian
kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös
vastaisesta suunnastamme.
Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan
pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan
joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi
tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta,
purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen
meitä.
Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla,
ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi
näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta
mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni
sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja
me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin.
Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin
saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme
yhdestä laivastamme myöhemmällä.
Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka
hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille
hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta
jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme
saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana
niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.
Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä
meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää
karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta
piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä
neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein
viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun
laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä
Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn
kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä
nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.
Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme
sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme
sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia
että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida
niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne
olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet
tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä,
niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet,
miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan
täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin
lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet
mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin
todellista laatuamme.
Kun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi
aamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta
ennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella,
aamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän
täyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä
tiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se
oli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana
saattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan
haitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat
tulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille
täyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska
kerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.
Mutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme
eivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina
kuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli
jostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla
pieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt
poistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä
olivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä
meidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa,
yön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen
päivänkoittoa tavottamaan meitä.
He saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja
selittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain
yksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän
joukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten
vastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme
mieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli
pahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta
ennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka
äänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: "Kuulen että he
ovat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta
heille maljallinen punssia."
Miehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat
vapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin
vielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot
kaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä
rahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa
jäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä
kahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein
heillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he
olivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi
puuseppä.