Merirosvo ja kveekari.
Vuoden ---- vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan
olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni,
joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä
joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti
kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka
kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti
katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut
loppuun.
Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan.
Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan
Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi
niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin
väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme
toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä
aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan
ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän
kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki
kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen
valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei
ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.
Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen
ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla
kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.
Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja
sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden
keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä
samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä.
Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä
yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja
päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina
rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut
vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut
täydellisesti.
Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka
nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan
haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu
vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei
auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.
Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa
ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut
kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään
arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden
kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet
päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut
elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.
On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä
satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä
mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme
seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian
saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi
kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain
kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä
ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin
lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni
Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin,
niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka
olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia
kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli
kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.
Hän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia,
luoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä
vakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla
englantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja
kapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät
poissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja
viisi astiallista konjakkia.
Seuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi _barcos longos_
täydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa.
Kapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat
meille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku
nassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia
ja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin
seitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä,
sekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja.
Tämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme
nyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista
konjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä
laatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja
kapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He
olisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.
Sieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan,
missä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme
muutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin
ollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla
erään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme
kapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille
suhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me
voisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva,
ja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme
Tobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen
saalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin
säntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta
myöhemmin Tobagon saaren luona.
Lähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia
hätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai
hollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja
kapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla
Madeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New
Yorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta
englantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä,
että ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja
toisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla
taasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme
käyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli
vallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian
aikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä
silmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.
Me kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti,
korjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta;
ja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä
me olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli
oivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan
kaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka
purjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien
puuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja
nyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti,
arvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä
olimme oikeassa.
Möimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti
oman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni,
toverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea
ja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi
pitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä
ja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme
siepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla
oli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja
läskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme
me menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa
karjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen
säilyttämiseen.
Kaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit,
pyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme
haavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi
avuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka
he omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään,
mielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.
Niinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä
William Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla
Pennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin
tohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli
matkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa
kojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme
kaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin
järkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se,
että hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä
sydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.
William ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan
mukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi
ilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi
puhuttelemaan minua.
"Ystävä", sanoi hän, "sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun
mukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta
haluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen
siitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani."
Ja hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta
tyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.
"Kyllä, kyllä", vakuutin minä, "olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei,
niin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen,
tahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat."
Kirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei
merirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa
vietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän
taakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.
Sydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan
hänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni
tultuamme kutsuin hänet luokseni.
"Nyt, ystävä", sanoin, "olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta
en luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi
uskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat
varmasti kohtelunkin."
Päästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me
vahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.
"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti", puheli hän, "ja minä tahdon
olla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en.
Minä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät,
ettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin."
"Ei, ei", huomautti kapteeni Wilmot, "mutta silloin voit hiukan
sekaantua, kun meille tulee rahojen jako!"
"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä", myönsi William
hymyillen, "mutta minä tahdon olla kohtuullinen."
William oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän
paremmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos
meidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän
esiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.
Pitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin
tunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja
Espanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja
kerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä,
sitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen;
mutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän
kuin tässä sopii mainita.
Tästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia
sotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin
risteilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman
saaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin
älyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme
samoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme
Hondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden
englantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä
etsiskelemään.
Me satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan,
emmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme
olisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin
kuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat
sinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon
yläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää
meitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.
Käytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me
työläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen
Curaçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen
tapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se
samalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni,
ja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin
päällikkyyden.
Me päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle
sekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä,
väitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi
kapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle,
seurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi.
Sovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin
etenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.
Onnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi
saanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten
jälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli
mielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen
luutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen,
joka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.
Me läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian
rannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet,
kun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja
hellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni
Wilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani
suureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen
laivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen
kuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon.
Me menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme
pakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme
korjaamaan.
Tämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin
päässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun
näimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan
tulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa
tilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin
likellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä,
vaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille
suunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle,
suunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme
sitä sitten enää nähneetkään.
Meillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme
toistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin
saarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla
olikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi
märssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin
saimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte
läksimme Brasilian rannikkoa kohti.
Ensimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta
me kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen
laivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa
tuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle
ja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä
sota-aluksia suojanansa tai ei.
Illalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli
portugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä
ja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään
saaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme
märssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme
mahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna
näimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan
miellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin
varustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut
meidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes
laivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin
jonkun muun saaliin toivossa.
Ennen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta
se oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan
aavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä,
vaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin
olisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me
tiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.
Iloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita
seurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin
kuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.
"Singleton veikko", virkahtaa hän, "tiedätkö mitä olemme tekemässä?"
Minä vastaan: "Tokihan minä sen tiedän; olemmehan ajamassa laivaa
takaa?"
"Ja kuinka sinä sen tiedät?" kysyy hän, edelleenkin hyvin totisena.
"Ei, se on totta", myönnän minä; "me emme varmasti tunne tolaamme."
"Niin, ystävä", puhelee hän, "luullakseni voimme olla varmat siitä,
että me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun
kääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä
käyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi."
"Mitä tarkotat?" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). "Mitä nyt
irvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi."
"Ei", haastaa hän, "on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan
itää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma
siitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi
se Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon
päästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle,
siihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis
ole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä",
laskettelee hän kuivaa leikkiänsä, "että sinusta tulee kveekari, sillä
minä näen, ettei sinun tee mieli tapella."
"Varsin hyvin, William", vakuutan minä; "minusta tulee oiva merirosvo."
Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa.
Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän
puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja
pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi
aamulla.
Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme,
pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla
varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme
purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta
mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at
alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän
aikaa.
Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin
purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme
alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä
nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne
kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen
kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan
yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen
laukaistuamme.
Neuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.
"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi
naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä!
Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut
heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä,
usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."
"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis
ensiksikin tekisimme?"
"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja
vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan
sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla,
viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan
sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta
lainasit heidän laivansa?"
Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme
nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan
miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin
kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme.
Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan
meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja
jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä
tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit
ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin
ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä
joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen
satamaan, ja siinä kaikki.
Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin,
kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden
päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut
ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa
säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse
sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun
siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan
juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne
käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon,
mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein
täydessä takaa-ajossa.
Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat
toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä
meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme
parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme
heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan
aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi
meitä löytämään.
En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän
valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme.
Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme.
Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella
kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi
meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.
Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta.
Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta
konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas,
ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni
vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.
"Hyvä", hän virkkoi, "me käymme taisteluun!"
Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta
jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen
noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät
innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen
luokseni.
"Ystävä", sanoo hän, "mitä varten tuo laiva seuraa meitä?"
"No", vastaan minä, "tapellaksensa tietenkin."
"Vai niin", tuumii hän, "ja luuletko sen saavuttavan meidät?"
"Kyllä, sen piankin näet."
"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis
vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi
tavata se edempänä kuin täällä?"
"Samanpa tuo lienee tekevää", vastaan; "mutta mitäpä tässä muutakaan?"
"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa",
huomauttaa hän; "pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille
sanottavana."
"Ne aikovat puhua ruudilla ja kuulilla", virkan minä.
"Niinkö vain?" puhelee hän. "No, jos se on heidän maansa kieli, niin
meidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä
ymmärrä?"
"Aivan oikein, William", vahvistan minä, "me ymmärrämme tarkotuksesi."
Ja kapteeni huusi minulle:
"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa
edempänä." Hän antoi käskyn: "Jiikatkaa isopurje; me vähennämme
purjeita."
Kun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista
kanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen
yhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen
tuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki
tuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen
perähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme
siihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja
kaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin,
niiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien
etuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon.
Siten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin
viisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun
taasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi
siihen.
Keskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni
komentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut
hetkeksikään poistunut joukostamme:
"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa
kannella?"
Minä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen
reippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme
kiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän
kiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit
satelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset --
se tunnustus minun täytyy heille antaa -- taistelivat hyvin riuskasti,
ensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa.
Mutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä
kuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen
vain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi
pakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.
Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät
urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että
portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa
olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän
keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.
"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et
käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"
Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen
runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän
peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät
voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä
laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen
saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista
joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat
vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja,
he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja
me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me
olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen
vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet
käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli
niiden miehistöä vähentänyt.
Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki
niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään
ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän
kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili
piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni
portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä
sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli
joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana
aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi
muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää;
viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin
Hyväntoivonniemellä.