Rynnistys rannikolle.
Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää,
joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä
tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen
pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään
seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana
avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa,
yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet
moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää
takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä
tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.
Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti
korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja
jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa
tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla
ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten
juurelle.
Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta
kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen
kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille
masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän
vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä
löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme
haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan
juotavaksi kelpaavaa.
Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki
olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa,
ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman
näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja
teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin
kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen
kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan.
Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle
maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua
alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli
aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen
maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla.
En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen
nähnyt sitä käytettävän.
Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan
hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka
suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei
jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään
elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään
eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin
pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden
merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti,
jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen
pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki,
joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi
seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä,
pitäen tarkoin silmällä riistaa.
Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun
matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle
täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli
suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa
suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa
nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja
vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme
niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme
neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka
päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän
olosuhteissamme oli varsin mukavaa.
Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa,
kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä
kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme
karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa;
itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi
entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen
päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme
suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran
oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme
tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän
päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista
päivää.
Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä
suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja
pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan
kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui
hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta
parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän
pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi
ruokavaroja.
Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme
jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului
kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin
heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme
riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta
pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä
eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin
otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti.
Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa
aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti
hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön,
ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin,
ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.
Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla
rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli
ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi.
Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä
voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan
murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa
varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista
paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme
kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan
asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko
heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.
Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me
kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme,
huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja
kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme,
pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan
kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen
viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan
tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla
mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.
Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella
kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti
jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin
ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina
pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään
asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen
keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun
nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä
kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin
mukaan luoteeseen päin.
Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin
tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis
maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme
yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin
jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso
ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle
suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla
huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä
saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia
kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.
Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat
neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan
hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta
yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä
olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin
valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä
meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian
käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.
Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan
ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman
takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin
tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja
lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan,
kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle
rannalle.
Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he
puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi
lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän
luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle,
että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen).
Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja
tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän
minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista
olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti
näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta
yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä
päättämään.
Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli
sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa
eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän
näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka
parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä.
Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon
hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta
olleensa ihan alastomana.
Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei
voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä
sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut
ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa
tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä
pelastajina.
Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta,
ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja
toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien
välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat
paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot
-- eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia
pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa
europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen
kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.
Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme
tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän
yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat
elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi
seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset
kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla
koruilla, joita Europasta tuodaan.
Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme
kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme
mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa,
ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti
lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt
meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli
huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla
tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen
kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.
Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun
ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen
yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun
aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa
omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi;
hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen
heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä
ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän
karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan
vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien
siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin
pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta.
Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon,
menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.
Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle
päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi
nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri
heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin
tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta
tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä
olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi
taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien
heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle
ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme
kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta
sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja
aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa
vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut
olevan niillä seuduilla saatavissa.
Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme
ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä
nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos
villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi
lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä
häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä -- yksikään
meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään
liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin
tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että
tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme
apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa
suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.
Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki
neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme
pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja
ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken
yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä
jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi
velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman
rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.
"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi
kultahietaa -- ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa.
Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä
joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä,
mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien
kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää
kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."
Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl.
penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen
kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän
sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä
ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän
olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos
olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä
tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei
ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.
"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun
kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei
ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan
vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme
hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi
arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa
katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen
sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki
olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää
hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen,
vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin
valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille
antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.
Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä
ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren
määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä
olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat
verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin
laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen
jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin
täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme
paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita
ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka
me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä
läksimme taipaleelle.
Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000
engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan
joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme
sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen
paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin
pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme
kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin
runsaasti kultajyväsiä seassa.
"Nyt voimme luullakseni käydä työhön", arveli hän.
Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa.
Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja
kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän
mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan.
Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa.
Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme
kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.
Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien
kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja
jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet
jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut
seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi
seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia,
kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.
Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa
takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja,
tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla
sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita
takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein
lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti
vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme
leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä
elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti
tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat
hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä,
sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme
ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin
meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt
tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan
kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme
sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja
penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.
Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria
rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä
kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin
väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita
villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin
kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli
mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää
korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka
päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin
vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä
ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti
katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000,
10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa
mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain
pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.
Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen
jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta
kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan.
Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä
tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi,
eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata
se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja
lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.
Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi
kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me
tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon,
missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan
isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä
puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko
pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä
asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät
maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata
sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.
Ryhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin
hyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän
ajan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla
lähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi
etäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme,
kaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen
kuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat
kahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He
nousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen
takana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä
kauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.
Heidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät
poissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista
naulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin
olimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia
elefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli
saanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien
taas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä
hämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian
käsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi
leirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi
leopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä
poissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen
tekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.
Kantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian
läksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja
kymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja
kantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät
ainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista
viisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia,
sekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi
elefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.
Englantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet
aikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon
kultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja
neljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin
kuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja
nyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.
Mutta oppaamme nauroi. "Ei, nyt ette voi lähteä", sanoi hän, "sillä
sadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä."
Meidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme
varustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja
neekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme
päiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat
meidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin
askeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi
virroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut
yrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme
välittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään
sanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan
ja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua
sitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin
velvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli
parhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin
näkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia
laivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat
suuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme
ennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.
Emme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta.
Ensimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä
laskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua
kertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi
pienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun
meillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin
olikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin
jokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän
tuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison
määrän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden
moninkertainen arvo.
Kolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä
naulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan
Kultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa
vankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme
hyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa
lienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja
lähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki
elefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja
kantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me
teimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle
erääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja
tyytyväisinä.
Norsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme
vaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme,
joita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita,
että meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä.
Neekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme
hänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi
käytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä.
Englantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen
hommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän
nimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin
kautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta
ranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.
Muut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian
lähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä
taasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape
Coast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa
perille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät
tuottaneet yhtä hyvää satoa.
Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka
se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle
olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen
säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren
osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun,
ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden,
kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli
mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen
haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin
ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi
menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.