Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja
saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala
omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton
apo autio erämaa -- ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä
pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta
kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että
elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin,
ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla
lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta
uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta
kaikille matkamiehille.
Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt
ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700
engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi
pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki,
niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua
etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen
Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun
tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua
eteemme.
Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin
nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle
yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl.
penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet
kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme
lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa
näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta
engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen
pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi
maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin
täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että
koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin
pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle
kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme
lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei
erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi
takaisin.
Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme
voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi,
mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla
sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis
palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme
jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa
ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.
Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme
varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron,
yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden
liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta
osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä.
Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.
Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun
pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme
lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat
paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme
kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin
neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme
kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten
läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä
voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.
Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi
ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme
olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin
viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään
tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja
suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta
täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän
tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja
monet meille tajuamattomat karmivat äänet.
Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes
salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina,
saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin
tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja
taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi
tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina
pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä
hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.
Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille
hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa,
jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata
takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa
siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa
joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä
me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen
takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka
oli samoamassa juomapaikalleen.
Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty,
että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä
runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä;
tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan
päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta
lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin
kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi.
Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista
engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä
punnerruksella.
Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme
jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa
tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi
osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit,
keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma
pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista
huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat
omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme
neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut
kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.
Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja
hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei
hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä
kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli
puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka
etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn
vaikutuksesta.
Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka
riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi
päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen -- tarkotan eteenpäin
matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata
mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta
päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin
kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa
kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat
sisälsivät runsaasti vettä.
Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme
eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen
ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme,
sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se
pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta
nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi
lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi
kuitenkin yhä entistänsä enemmän.
Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet
levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta
puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö
olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli
samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin
järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista,
mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me
ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet,
sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä
varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet
eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja
kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme.
Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia
seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi
tapausta.
Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka
hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli,
ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme
leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa
kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja
seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin
huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta
puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen
metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa,
kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä
edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun
matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan
ärjynnän tappionsa raivossa.
Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski
meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla
karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan,
ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ
pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti
olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon
kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut
siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan
käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi,
samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen
tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä
hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.
Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme
hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja,
mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme
myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia
raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina
kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat
vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden
kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi
alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia
vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen
vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin
on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman
lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine
hampainensa tiemme vieressä.
Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo
laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme
säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä
pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi,
kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa.
Yksi penikoista -- jotka olivat vauraita nekin -- hyppäsi erään
vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä
näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme.
Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia
ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja
puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme.
Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi
oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien
hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä
kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat
erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.
"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan
kaikki ne."
Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä
seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä.
Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa
etäämpänä.
"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän
ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina
että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."
Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä;
niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä
kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki
pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.
Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon
päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin
olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia
pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä
kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin
verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme
hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea
kuin edellinen.
Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran
halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä
neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa
taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl.
penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden
varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme
yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan
runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin
kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta.
Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen,
joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein
joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.
Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston
laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen
juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle
karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen
isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.
"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän,
"laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin
antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta
meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"
Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset
suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies,
vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus
mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme
mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua
ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä.
Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin
laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran
uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai
tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi
mahdottomaksi kestää.
Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin
vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me
virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana
musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä
ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden
varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan
prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt,
ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin
ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta
suotta hiiskuisi mitään.
Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan
suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä,
ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä.
Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää
heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme
vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin
sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin
siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko
meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.
Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään
sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan
siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa,
ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä
saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien
karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään
ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin
huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten
kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa
yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai
kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.
Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön,
osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren
molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä
työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl.
penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes
vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei
hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis
arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.
Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli
mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme
kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan
kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi
ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä
kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme
sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä
kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme
sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan
kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.
Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan
antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa;
kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa.
Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme
lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin
mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet
herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja
kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin
alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin
hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla
saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle
virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas
virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan
hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli
unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme
takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme,
ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa,
kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties
olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta
määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että
yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme
ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.
Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti,
nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta
prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla
kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun.
Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan
vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja
koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa
ruokavaroja ja muuta sellaista.
Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi
kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja
sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta
soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat
näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki,
ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja
oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja
muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat
ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.
Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä
puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain
riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset
syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin
jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan
tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen
toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli
paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi
sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä,
käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä
kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset
pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme.
Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte
erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.
Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin
vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa
hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät
näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta
olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun
puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen
aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan
yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt
hiukan etelämmäksi.
Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan
ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi
joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat
hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä
yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset
laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme
joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja
vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme
kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä.
Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä
ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.
Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme
sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman
hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään
salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua.
Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon
-- ison leijonan -- vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan
sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta
yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme
tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja
muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme
takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot
paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.
Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä
ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme
olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä
jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi
sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla
vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka
suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä
huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.
Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo
melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään
vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli
helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme
yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta
engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin
pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli
rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme
iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä
kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.
Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt
mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja
minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet,
että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle
ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta.
Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin
puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman
ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta
taivaanrantaan.
Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme
joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi;
olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää
sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa
samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!"
Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita
vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin
pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka
juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.
Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla
erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo
päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon
ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle
rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko
vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen
päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä
pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta
vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä
kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä
eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen
havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen
välille.
Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun,
joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan
polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa
vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän
asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä
näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään
nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain
mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen
kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta
kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan
toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi
rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.
Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin
vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan
päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi
kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen
alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja
meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme
itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme
saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden
ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme,
että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän
kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.
Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni
päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen
matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta
kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman
päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat
meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman
päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen
halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan
eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit
lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin
oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä
europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten,
espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin
uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.
Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme
länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä
myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä
puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi
vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä
rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi
pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen
europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja
siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni
päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan
muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme
varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme
vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman
järkevyydestä.