Minusta tulee kapteeni.
Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että
minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen
parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat
vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi
-- tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi -- silloin
kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle
havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti
päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että
nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää
niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin
laivaan, jos se olisi ollut lähellä.
Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän
piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen
meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä
lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he
laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia
panoksia varallekin.
Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua
käskijäksi.
"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."
Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla
merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.
"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet
ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa
olinkin, kuten olen jo kertonut.
Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio,
mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin
lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa
siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti
kantaa.
Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään
käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti
lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein
kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle
ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin
tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme
oleva matka oli.
Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä,
joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he
alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies
ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen
kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä
ystävällisyydellä liittyivät minuun.
Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies
ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija.
Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen
kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä.
Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja
hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin.
Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät
unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden
toteuttamiseen.
Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja
kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme
kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.
"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava
päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun
ansiotasi."
"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."
Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun
pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.
Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle
kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli,
kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli
kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut
luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti
runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi
edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta
olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin
johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties
tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin
hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista
onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.
Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat,
että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että
jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut
hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti
parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa
lävistettynä.
Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme
heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet
meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana
esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti
kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan
matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi
kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä
seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti
sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa
vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin
valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän
konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin
uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.
Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta
ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen
käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä
suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin
määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.
Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla
kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen
portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi,
että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä
löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä,
joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme
sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän
ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa
että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta
sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että
kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.
Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea
mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän
veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka
oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet
laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi
miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi
mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme
häntä selittämään heille matkamme määrän.
Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille,
että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain
maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra").
He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa
aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden
vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille,
ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa
halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että
mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me
emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää),
emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä.
Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta
kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit
lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä
kummallisimpia huutoja.
Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi
nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä
mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa
ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta
sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan,
sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään,
huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi
takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja
ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin
aikaan hänen oli jouduttava takaisin.
Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes
katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana
aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta
prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa
kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä
leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja,
puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.
Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata
eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten
nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme
valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta
näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi
noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja,
jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla
kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun
olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun
tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin
terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin
luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä,
että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat
aseet hänelle.
Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että
jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme
laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki
sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon
pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä
kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun
osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse.
Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän
vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja
edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan
mitä hyvänsä -- neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä
kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat
säyseitä kuin koirat.
Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit
oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli
pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana;
mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä
lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella
pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen
polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme
oivallisia nahkaisia vesileilejä.
Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt
neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain
ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja
varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan
päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin
hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän
aikaa.
Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi
laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana
näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa.
Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui
kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös
virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän
kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme
kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme
kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian
voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.
Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan
laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki
rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja
kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin
miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin
olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan
engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja
seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan
pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti
kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla
toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa
alempana.
Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies;
jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet
kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa
edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi
karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista
kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta
kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta
leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien
vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.
Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja
sulloi siihen kelpo panoksen.
"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"
Huusin tämän esille.
"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano
heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle
noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."
Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet
joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He
seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika
tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla.
Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen
ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät
säikähtäneinä pakoon.
Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui
maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat
kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä
puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta
niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella
vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.
Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni
korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi
joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain
sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti
siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja
kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille
veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole
eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he
toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin
seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä,
viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia
vuosia myöhemmin Lontooseen.
Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla,
jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme
laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara,
ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme
kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme
ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat
ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista
neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus
ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista
tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli
ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä
menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana
rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi
aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa
luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen
vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.
Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän
tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme
satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja
ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella
hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen
neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta,
sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään.
Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa,
luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme
eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä
sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain
sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä,
jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja
taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät
toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein.
Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja
lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa,
alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita
valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.
Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme
vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan
heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa.
Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina;
hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme
mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien
taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti,
mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa.
Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat
toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme
täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä
päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan
oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan
sidottuina kaksittain yhteen.
Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme
heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä
sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa,
ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla
tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä
olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme
suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän
tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen
esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.
Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme,
kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan
irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi
meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta
pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he
jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima,
joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja
käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.
Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten
elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien
pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että
olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta
olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen
halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei
ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme
ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa
pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se
säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.
Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita,
melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka
ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa;
eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista
hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme
hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme
siis oivallisesti toimeen.
Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan
päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia
päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme
huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt.
Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille
siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa
läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme
muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme
aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin
alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen
jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.
Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja
esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten
tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta
taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään
määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman
mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.
Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka
huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun.
Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista
kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla
hyökkäämään kimppuumme.
Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta
prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja
kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan
(siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä
noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin
naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.
"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä,
"sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he
yrittävät sekaantua hommiimme."
Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä
tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa
suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme
joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin
mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.
Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme
lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme
vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani
viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa
koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He
palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin
lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan
hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet
kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja
olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin
ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa
teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään
miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä
tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin
raivonhenget.
Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin;
sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat
suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja
ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja
yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat
pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi
keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään
kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein
taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon
sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen
panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.
He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä
jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana
nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät
käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin
käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun
näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta
suunnilleen 120 metriä.
Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit,
rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää,
kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita,
kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli
tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset
järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.
Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme
oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän
pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme.
Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten
olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti
ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme
me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja
haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme
kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei
yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä
tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi
miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä
iskemään heidät maahan musketeillansa.
Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen
ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä
ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä
jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat
tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti
kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin
menettelisivät.
Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä
sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi
kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi
kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea
kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi
mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät
neekerien vakinaisia taakkoja.
Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan
kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää -- villit
nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme
se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän
otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.
Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin
kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä
vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita
villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja
heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana
oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja
missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona
hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska
emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon
taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme
erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen
kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja
saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella
puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme
vapaaehtoisesti tahi väkisin.
Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa
rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi
silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen
ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi
edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme
oli varsin taitava mies.