Matka Afrikan mantereelle.
Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut
päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata
seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.
Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana
oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän
me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan
pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset
korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa
mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä
puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä,
läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut
kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät
"Kapteeni Bobin" mieltä.
Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla,
että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat
siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena.
Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin
jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset
neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.
Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli
aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän
kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat
lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin
siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä
meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet,
kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä,
länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää
sivulle.
Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti
tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja
matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin
huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho,
sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin,
olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren
keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja
nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme
saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin
kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.
Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen
kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme
hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska
olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä
eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.
Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo
ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun
vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta
kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin
puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä
vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä
muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.
Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos
olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella
säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan
moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin
mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle;
mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa
kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.
Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he
näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku
heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia,
tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi
ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut
kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin
ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä
saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi
rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään
korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski
keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he
loppumatkan lähenivät aseettomina.
Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti
rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään
apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi,
ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme
tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin
kuin me olimme osanneet.
Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä
yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta
mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme
tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi
toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa
vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti
meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme
joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.
Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta
hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja
kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se
oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä
aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli.
Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia
tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.
Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita,
joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin;
erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan
vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina.
Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja
tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties
vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella
puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla
varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin
rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.
Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran.
Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä
itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä
rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan
juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla
ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet
toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan
tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen
tietävän toisistaan.
Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran
ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut
yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen
laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan
kivimatalikkoon.
Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä
nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä
rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse,
kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa
eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen
pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää
näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun
sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.
Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme
poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme
olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla
laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia
rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme
lukuamme.
Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä
laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia,
telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä -- laivanrakennuksesta jääneitä
rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan
kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat
siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai
kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta,
minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja
lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.
Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi
kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät
käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi
minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun
verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen
suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja,
eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava
omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen
pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta
pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä,
joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.
Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme
veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava
rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme
korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan
käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän
rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista,
minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili
tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.
Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan
heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme
rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen
aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se
oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen
pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi
[taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin
olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena
oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja
vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme
kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin
hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä
kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä
keinoa sellaisten valmistamiseen.
Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta
polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin
terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme
perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi.
Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.
Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen
sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen
parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja
ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme
suotuisalla tuulella merelle.
Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän
rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun
ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus
oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan
epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti
Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan
pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja
juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman
taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä
auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä
idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.
Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme
entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat
kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen
tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille
suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme.
Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme
rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen,
entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä
suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat
suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä
yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno
pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin
peräntakaisella.
Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun
lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän
uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta
kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi
suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen
länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan
muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.
Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli
pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin
rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta,
se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän
vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman:
"Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää
pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla,
kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi,
ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.
Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta
saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä
karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme.
Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta
juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme
mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä,
niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli
vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme
edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli
meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.
Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme,
vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan
pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme
kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin
ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin,
joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme
laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita
lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme
purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen,
jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa
kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä
tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.
Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku
jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme
rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme
pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi
pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen.
Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili
miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.
Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä
kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia
tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän
oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan
päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi
auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä,
ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme
noutaa ne, kuten teimmekin.
Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia
hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut
mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät
säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme
ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen
rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja,
koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden
viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi
mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä,
joten ei puutteesta ollut tietoakaan.
Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja
suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja
lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot
olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen
olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin
erämaihin.
Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on
hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa
tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen
keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle
Atlantin valtamereen asti -- vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen.
Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä
erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen,
vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten
leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme
kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa;
tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja
jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt
olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.
Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin.
Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan.
Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja
pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme
siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät
turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin
kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat
kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta
me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas
sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista,
jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa
kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se
miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin
ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa
kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua
kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos
hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.
Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin.
Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa
petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli
tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin
kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta,
nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan.
Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.
Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia
päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan
8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran
avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja
29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten
matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme
keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon
päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät
Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta
kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa
paha pettymys.
Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin
olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille
opetti.
Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin
kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun
huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana
kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia
villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin.
Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet
kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.
Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä
kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa
kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista
ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa
nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo
meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.
Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi,
sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa
maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi
meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten
hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena
puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku
puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät
kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä
ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen
eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat
kiinnitettävät.
Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti
heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden
alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä
orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta
ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei
neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen
toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.
Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut
heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta
havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa
heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän
miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit
ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi
tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen
nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta
oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta
silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi
häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen
ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla
kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi
käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä
sydämeen.
Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän
muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen
leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin
seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan
etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta;
muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä
ällistellessämme tätä menoa.
Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta
toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa
tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle.
Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla
jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin
taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.
Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous
karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan
siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta.
Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme,
jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua
eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla
tehoaisi.
Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske
ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme
riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat
valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että
heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin
keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä
toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme
heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui
paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.
Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme
liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät
kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä
kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä
tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli
nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset
olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.
Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo
seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin.
Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan,
mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen
kuin noidutut.
Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä
hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai
haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan
pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme,
että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla
haavatta kuollutkin.
Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan
meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi -- en tiedä
kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat
eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät
lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti
mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia
kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi.
Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin
kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme
heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta
luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän
kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei
käynyt ollenkaan luottaminen.