Purjehdus Epätoivon niemelle.
Meitä oli nyt vankka joukko, kaikkiaan seitsemänkolmatta miestä,
oivallisesti aseestettuja ja varattuja kaikella paitsi muonavaroilla.
Mukanamme oli kaksi kirvesmiestä, yksi tykkimies, sekä haavuri, joka
vastasi kaikkia muita yhteensä; hän oli toiminut lääkärin apulaisena
Goassa ja siirtynyt laivaamme ylimääräisenä. Kirvesmiehet olivat
tuoneet kaikki työkalunsa, haavuri kaikki kojeensa ja rohtolaatikkonsa,
ja yhteensä meillä olikin aika määrä kapistuksia, vaikka joillakuilla
ei ollut juuri muuta yksityistä omaisuutta kuin vaatteet yllään.
Viimeksimainittuja olin minäkin, mutta olipa minulla salattuna
sellaista mitä muilta puuttui, nimittäin Brasiliassa varastamani
kaksikolmatta kultamoidoria ja muuten ansaitsemani kaksi hopeakolikkoa.
On helppo kuvitella, kuinka meitä neljää ihastutti seurueemme
karttuminen, vaikka ensin säikähtäen luulimmekin heidän palanneen
viemään meitä hirtettäväksi, etenkin kun mielemme olivat lisäksi
lannistuneet toverimme katoamisesta, jonka nyt vasta kuulimme uineen
laivalle. Löimme jokainen kättä käteen vahvistukseksi siitä, että
me emme missään oloissa erkanisi toisistamme, vaan eläisimme ja
kuolisimme yhdessä. Kaikki tapettu riista oli tasan jaettava; kaikessa
oli enemmistöllä ehdoton määräysvalta, jota vähemmistön ei käynyt
nurkuminen; keskuudestamme valittaisiin johtaja, jota oli virassa
ollessaan hengen uhalla toteltava ilman vastaväitteitä; johtajaksi
joutuisi kukin vuorostaan, mutta hän ei saisi toimia neuvottelematta
muiden kanssa, eikä enemmistöä vastaan.
Havaitsimme piankin, ettei meidän käynyt ruokavarojen saannissa
luottaminen saaren saaliinhimoisiin ja tyhmiin alkuasukkaihin;
etusijassa oli meidän tultava toimeen pyssyillämme, ampuen hirviä ja
muita otuksia sekä lintuja, joita oli yltäkyllin saatavissa. Seutu
oli kyllä miellyttävä ja hedelmällinen, ja mukava paikka asua. Mutta
vaikka löysimme joka suunnalta karjaa ja muona-aineksia, niin emme
tienneet, uskaltaisiko niitä ottaa mistä vain tapasi. Hätä ei tosin
lue lakia, mutta ei tehnyt mieli ärsyttää kimppuunsa kokonaista
paholaisten kansakuntaa yhdellä kertaa. Päätimme sen vuoksi yrittää
saada alkuasukkaista sen verran selkoa, että voisimme päätellä miten
menetellä.
Yksitoista joukostamme läksi hyvin aseestettuina tälle asialle.
He tapasivat muutamia alkuasukkaita, jotka esiintyivät hyvin
säädyllisesti, mutta kovasti arkailivat pyssyjä, ilmeisesti oivaltaen
niiden merkityksen. Merkeillä he ilmaisivat haluavansa ruokaa, ja
villit kävivät noutamassa yrttejä, juuria ja maitoa; mutta selville
kävi, ettei niiden tehnyt mieli lahjottaa, vaan myydä, ja he tahtoivat
merkeillä tietoa siitä, mitä miehemme heille tarjoaisivat.
Nämä joutuivat ymmälle, heillä kun ei mitään vaihtotavaraa ollut. Eräs
miehistä kuitenkin otti esille taskuveitsensä ja näytti villeille, ja
nämä siihen niin kiihkeästi mielistyivät, että olivat vähällä joutua
tukkanuottasille keskenään. Mies sen nähdessään tahtoi tehdä hyvän
kaupan veitsellään ja antoi villien turhaan tyrkyttää juuria ja maitoa;
viimein eräs tarjosi vuohta, ja se kelpasi. Toinenkin sitte näytti
veistänsä, mutta sen lunastamiseksi noilla ei ollut mitään kylliksi
kelvollista. Yksi silloin merkeillä ilmaisi käväisevänsä noutamassa
jotakin, ja miehet odottivat heidän paluutansa kolme tuntia, jolloin
he tulivat ostamaan veitsen pienikasvuisella, vantteralla, lihotetulla
lehmällä.
Markkinat olivat siis hyvät, mutta kovaksi onneksi ei meillä ollut
kauppatavaraa, sillä veitsemmehän olivat meille yhtä tarpeelliset
kuin heillekin. Meidän oli siis, kuten sanottu, turvauduttava
metsänriistaan, vähitellen havaittuamme mitä saatoimme korjata
puoleemme alkuasukkaita loukkaamatta. Monta seikkailua oli meillä
metsissä samoillessamme, ja tiheässä tapasimme julmia petoja, joiden
nimiäkään emme tienneet; mutta kun ne olivat saalistansa etsimässä
kuten mekin, niin häiritsimme niitä niin vähän kuin mahdollista.
Vaihtokauppaan ei koko rahavarastommekaan olisi kauvan riittänyt,
etenkään kun villit eivät tuntuneet rahasta paljoa välittävän.
Kuitenkin keräsimme kaikki rahavarat yhteen, ja minäkin vedin esille
kahden hopeakolikkoni lisäksi yhden moidorin, jotta köyhää poikaa ei
halveksittaisi pienen osuutensa tähden ja jotta minulta ei enempää
etsittäisi.
Lähinnä neuvoteltavanamme oli, millä keinoin pääsisimme pois tästä
kirotusta paikasta ja minne menisimme; minä puolestani jätin koko
hankkeen toisten haltuun. Päätettiin kahden kirvesmiehen avulla yrittää
rakentaa merikelpoinen vene, jolla pääsisimme takaisin Goaan tahi
jollekin muulle nykyistä suotuisammalle seudulle. Mutta työssä tuli
suuria vaikeuksia eteen; ei ollut sahoja lankkujemme katkaisemiseksi,
ei nauloja ja sinkilöitä, ei saumojen tilkitsemiseksi hamppua, pikeä ja
tervaa, j.n.e. Viimein muuan esitti, että emme rakentaisikaan sellaista
purjealusta kuin oli suunniteltu, vaan ison periaguan eli kanootin,
joka saataisiin helpommin aikaan.
Vastaan huomautettiin, että me emme mitenkään pystyisi rakentamaan
niin isoa kanoottia, että voisimme sillä päästä ison valtameren yli
Malabarin rannikolle. Meidän kanoottimme ei kestäisi myrskyjä, eipä
edes kantaisi lastiansakaan, sillä meitähän oli seitsemänkolmatta
miestä matkatarpeinensa, joita vielä pitäisi noin pitkälle retkelle
paljon lisätä.
En ollut kertaakaan ennen yrittänyt korottaa ääntäni heidän yleisissä
neuvotteluissaan, mutta nähdessäni heidän olevan epätietoisia siitä,
millaisen aluksen rakentaisivat, miten sen saisivat kuntoon ja miten
sitä olisi käytettävä, otin puheenvuoron minäkin. Sanoin mahdottomaksi
yrittää kanootilla Goaan; jos se meidät kaikki kannattaisikin ja
kykenisi myrskyjä vastustamaan, niin siihen ei mahtuisi noin pitkäksi
ajaksi tarvittavaa muonavarastoa, ja kaikkein vähimmin saisimme
juomavetemme riittämään. Sellaisen seikkailun yrittäminen tuottaisi
varman tuhon, mutta kuitenkin puolustin kanootin rakentamista.
Heidän kummastellessaan kantani ristiriitaisuutta jatkoin, että merellä
oli muitakin aluksia kuin omamme, ja että useimmat rannikkoheimot kai
käyttivät jonkunlaisia veneitä. Meidän piti kuljeskella saaren pitkää
rannikkoa myöten ja anastaa ensimäinen tapaamamme alus, mikä oli
omaamme parempi. Sen avulla sieppaisimme toisen, kunnes ehkä viimein
saisimme hyvän laivan, jolla pääsisimme minne hyvänsä.
"Oiva neuvo", virkahti yksi.
"Mainiota kerrassaan", yhtyi toinen.
"Kyllä, kyllä", puheli kolmas, tykkimies; "englantilainen nulikka on
antanut oivallisen neuvon, mutta juuri sitä tietä voimme kaikki joutua
hirsipuuhun. Se veijari on antanut meille tosiaankin riivatun neuvon,
mennä varastelemaan, kunnes pienestä aluksesta pääsemme isoon laivaan,
ja siten joudumme suorastaan merirosvoiksi, joiden loppuna on silmukka
kaulaan."
"Voit sanoa meitä merirosvoiksi", vastasi toinen, "jos haluat; ja jos
joudumme pahoihin käsiin, niin meitä voidaan merirosvoina kohdellakin.
Mutta siitä viisi, minä rupean merirosvoksi tahi miksi tahansa, ja
hirteenkin mieluummin menen kuin tänne märkänen. Sentähden katson
neuvon varsin hyväksi."
Ja kaikki huusivat: "Rakennetaan kanootti." Ryhdyimme heti työhön,
valitsimme mielestämme erinomaisen ison puun ja kävimme sitä kaatamaan.
Kovalla työlläkin saimme neljän päivän ajan käyttää kolmea kirvestämme
siihen puuhaan. En muista mitä puuta se oli, enkä kanoottiimme mittoja
tarkalleen, mutta iso siitä sukeusi, ja saatuamme sen vesille ja
nähtyämme sen kelluvan suorassa ja tukevasti olimme yhtä reippaalla
mielellä kuin olisimme toisissa oloissa olleet kelpo sotalaivassa.
Se oli niin tavattoman tilava, että kantoi meidät kaikki ihan kepeästi
ja vielä saattoi nähtävästi ottaa pari kolme tonnia matkatarpeita
lisälastikseen. Aloimmekin aprikoida, emmekö pyrkisi suoraan meritse
Goaan, mutta lähemmin ajatellessamme huomasimme yrityksen sentään
mahdottomaksi. Ruokavarojahan puuttui, ei ollut tynnyreitä juomaveden
ottamiseksi, ei kompassia aluksemme ohjaamiseksi, ei suojaa aallokon
hyrskeeltä, joka varmasti syöksisi meidät haaksirikkoon, ei siimestä
auringon paahteelta, ja niin muistui mieleen vastuksia, kunnes kaikki
kernaasti taas yhtyivät minun suunnitelmaani, että risteilisimme
rannikolla katsomassa mitä meille tarjoutuisi.
Läksimme huviksemme eräänä päivänä kaikki merelle kanootillamme, ja
olimme vähällä saada kyllämme koko hommasta noin puolentoista engl.
penikulman päähän rannasta päästyämme. Sattui näet käymään jokseenkin
korkea maininki, vaikka tuulta ei tuntunut juuri nimeksikään, ja
aluksemme kiikkui laineilla niin vaapperasti, että odotimme sen millä
hetkellä hyvänsä keikahtavan kumoon. Meidän oli kaikin voimin pyrittävä
likemmä rantaa, ja ohjaillen sitä taitavasti saimme sen kulkemaan
tukevammin, sittekin joutuen ponnistelemaan aika lailla, ennen kuin
olimme maissa jälleen.
Yritys masensi mieliä, ja taaskin olimme ymmällä mitä tehdä.
Alkuasukkaat olivat kohteliaita kylläkin ja pistäysivät useasti
puhelemaan kanssamme. Kerran he toivat mukanaan henkilön, jolle
osottivat kuninkaallista kunnioitusta, ja pystyttivät meidän
välisellemme taipaleelle pitkän salon, jonka yläosassa riippui iso,
simpukankuorilla, messinkipalasilla ja muilla helyillä koristeltu
karvatupsu; tämän käsitimme ystävyyden merkiksi. Heillä oli tuomisina
yllinkyllin ruokavaroja, karjaa, lintuja, yrttejä ja juuria, mutta
meidän keskessämme oli täydellinen hämmennys vallalla, meillä, kun ei
ollut mitään millä vaihtaa tai ostaa, eikä heillä näkynyt enää olevan
vähintäkään halua antaa mitään ilmaiseksi.
Kesken neuvottelumme ponnahti äkkiä eräs aikoinaan veitsiseppänä
työskennellyt mies jaloilleen ja kysäsi puusepältä, löytäisikö tämä
mistään kompeistansa viilaa.
"Kyllä", vastasi puuseppä, "mutta pieni se on."
"Mitä pienempi sen parempi", tuumi toinen. Hän ryhtyi työhön,
kuumensi ensin tulessa vanhan taltan pätkän ja valmisti viilansa
avulla useanlaisia työkaluja hommalleen. Sitte hän otti kolme, neljä
hopeakolikkoa ja takoi ne vasaralla kiveä vasten hyvin leveiksi ja
ohuiksi. Näistä hän leikkasi lintuja ja petoja, teki pikku ketjuja
niistä rannerenkaiksi ja kaulanauhoiksi, ja käytteli kekseliäisyyttään
mitä vaihtelevimmalla tavalla.
Hänen uurastettuansa parin viikon ajan me koetimme hänen neronsa
tehoa. Kun villejä taas kokoontui ympärillemme, saimme nähdä kuinka
lapsellisia he olivat. Pienestä linnun muotoiseksi leikatusta
hopeapalasesta saimme kaksi lehmää, ja se olisi ollut vielä enemmän
arvoinen, jos se olisi ollut messinkiä. Samaan tapaan kaikki muutkin
pikku lelut, jotka eivät olleet rahakolikkoina mitään merkinneet,
saivat suhdattoman arvon ja pystyivät hankkimaan kaikki tarpeemme.
Siihen tapaan elimme vuoden verran, mutta aloimme jo kaikki kovasti
kyllästyä ja päätimme ehdottomasti hakea pelastusta, kävi miten kävi.
Olimme varustautuneet kerrassaan kolmella varsin hyvällä kanootilla;
ja kun monsuunituulet yleensä koskettelevat tätä maata, puhaltaen
useimmissa paikoin saarta kuusi kuukautta vuodesta yhtäänne päin ja
toiset kuusi toisaanne, niin päättelimme voivamme sovittaa matkamme
onnelliseksi.
Hyväksi onneksemme oli eräs meistä ollut kokin apulaisena; hän osasi
säilyttää lihaa ilman tynnyriä ja höysteitä. Tämän hän sai aikaan
kuivaamalla lihan auringon paisteessa salpietarin avulla, jota saarella
oli yltäkyllin, ja meillä oli jo ennen lopullisen päätöksemme tekoa
kuivattuna kuuden, seitsemän lehmän ja mullin sekä kymmenkunnan vuohen
lihat. Ne maistuivat niin hyvältä, ettemme koskaan huolineet keittää
sellaista lihaa, vaan joko käristimme tai pureskelimme sellaisenaan.
Siinä siis keino saada riittävästi ruokavaroja matkalle; mutta kauvan
kesti, ennen kuin keksimme, miten saisimme talletetuksi hiukankin
vettä rannikkomatkaammekaan varten, mitään astioita kun ei meillä
ollut. Vihdoin puuseppä huomasi erottaa yhden kanootin keski-osan
vesisäiliöksi, laittaen sen seinät vedenpitäviksi ja varustaen sen
kannella; siihen mahtui runsas härkätynnyrillinen.
Suunnitelma oli aluksi entinen: kaartaa pitkin rannikkoa ja katsastella
parempaa alusta. Mutta puhetta oli myös ollut siitä, että kenties
yrittäisimme sopivan tilaisuuden sattuessa viilettää salmen yli Afrikan
mantereelle, sieltä joko maitse tai meritse pyrkiäksemme Punaiselle
Merelle, missä kyllä laivoja näkisimme. Siitä syystä valitsimme saaren
sisä- eli länsirannan, missä ainakin eräältä kohdalta matka mantereelle
ei ole tavattoman pitkä, siinä kun maa ulottuu kauvas luoteeseen.
Toivottomampaa matkaa tuskin lienee konsanaan tehty, me kun läksimme
sille puolelle saarta, missä muiden kansojen laivoja ei käy.
Kumpaiseenkin isoon periguaamme olimme saaneet maston ja purjeen,
kolmatta meloimme sikäli kuin parhaiten taisimme, kovalla säällä
hinaten sitä perässä. Useampaan päivään emme havainneet mitään
merkittävää. Alkuasukkaita näimme pikku kanooteillaan kalanpyynnissä ja
koetimme toisinaan päästä heitä puhuttelemaan, mutta he karkasivat heti
säikähtäen rantaan, kun huomasivat aikomuksemme. Viimein eräs meistä
muisti saaren eteläpäässä käytetyn rauhanmerkin, ja niinpä seuraavalla
kerralla pystytimme purjeettomaan kanoottiimme seipään, soutaessamme
kalastajia kohti. Nämä eivät nyt osottaneet mitään rauhattomuutta, vaan
lähetessämme meloivat meitä kohti. He tuntuivat olevan hyvin mielissään
ja antoivat meille useita isoja, tuntemattomia kaloja, jotka olivat
hyvin maukkaita. Taiturimme antoi heille kaksi pientä reijällistä
vinokulmioiksi leikattua hopealevyä, ja vastalahja oli heistä niin
suuri, että he panivat meidät odottamaan kunnes olivat taas heittäneet
veteen siimansa ja verkkonsa, jolloin saimme kaloja niin paljon kuin
viitsimme mukaamme ottaa.
Kaiken aikaa tarkastelimme visusti heidän veneitänsä, nähdäksemme
kelpaisiko ainoakaan niistä meille; mutta ne olivat kehnoja kojeita.
Jatkoimme retkeilyämme pohjoista kohti kaksitoista päivää yhteen
menoon, pysytellen lähellä rannikkoa; ja kun tuuli puhalteli idästä ja
itäkaakosta, niin oli vauhtimme aika hyvä. Emme nähneet rannalla mitään
kaupunkeja, mutta useastikin vesirajassa kallioilla mökkejä, joista
väkeä parveili tuijottelemaan meitä.
Omituinen oli retkemme; olimme kolmialuksinen laivue, jossa majaili
lähes kolmekymmenhenkinen armeija niin vaarallisia miehiä kuin he
olivat konsanaan nähneet; ja jos he olisivat tienneet mitä me olimme,
niin kylläpä olisivat mitä hyvänsä antaneet meistä eroon päästäksensä.
Mutta olimmepa toiselta puolen niin viheliäisessä mielentilassa kuin
luonteemme saattoi tuntea, sillä matkamme ei ollut mikään matka, olimme
menossa jonnekin emmekä minnekään, tietämättä mitä oikein tehdä, vaikka
yhtä ja toista aikoilimme.
Matkan joutuessa alkoi kuumuus käydä sietämättömäksi, kaiken siimeksen
puutteessa kun olimme. Oli lokakuu tai niillä vaikein; ja samalla kun
me päivä päivältä lähenimme aurinkoa, läheni sekin meitä, kunnes olimme
20. leveys-asteen vaiheilla ja tiesimme viiden tai kuuden vuorokauden
kuluttaa päivän polttelevan kohtisuoraan päämme päällä.
Tätä miettiessämme päätimme etsiä hyvää maallenousupaikkaa,
leiriytyäksemme suojaan pahimmalta hellekaudelta; eikä meillä
sitäpaitsi enää ollut monen päivän muonavarojakaan jäljellä. Olimme
ehtineet suunnilleen puoliväliin saaren pituutta ja lähenimme sitä
kohtaa, josta rannikko luoteeseen pistäytyen lyhentäisi välimatkan
Afrikan rannikolle kenties 360 engl. penikulmaksi, kuten me
arvioitsimme.
Purjehdittuamme kuuden vuorokauden verran pohjoisluoteeseen päin
navakalla kaakkoistuulella, huomasimme hyvin kaukana valtaisen
ulkoneman eli niemekkeen, joka pistäysi kauvas mereen. Meidän teki
kovasti mieli nähdä mitä niemen takana oli, ja päätimme kiertää sen
ennen kuin asettuisimme satamaan. Pidimme siis suuntamme, mutta tuulen
pysyessä yhtä voimakkaana kesti vielä neljä vuorokautta, ennen kuin
saavutimme niemen. On mahdoton kuvata masennusta ja mielenkarvautta,
joka meidät kaikki perillä valtasi, sillä niemen nenitse viistettyämme
näimme hämmästykseksemme rannikon vetäytyvän toiselle puolen yhtä
paljon sisään päin kuin tälle puolen ulohtaalle, vieläpä paljoa
enemmänkin. Jos siis tahdoimme yrittää Afrikaan, niin täytyi meidän
kääntyä tästä, koska meri edempänä vain laajeni ties kuinka leveäksi.
Havaintoamme punnitessamme yllätti meidät mitä ankarin rajusää
ukkosenpurkauksineen ja rankkasateineen. Hädässämme viiletimme rantaan,
ja niemekkeen taakse alle tuulen suunnaten ohjasimme aluksemme pieneen
puroon, jonka vierillä näimme kasvavan runsaasti puita, ja vilistimme
kiireesti rantaan likomärkinä ja lopen uupuneina.
Asemamme tuntui nyt peräti surkealta, ja taiturimme pystytti yhden
engl. penikulman päässä niemekkeestä sijaitsevalle harjulle ristin,
johon leikkasi portugalinkielellä sanat:
"Epätoivon niemi. Jeesus armahtakoon."
Kävimme heti rakentamaan itsellemme mökkejä ja kuivaamaan vaatteitamme.
Vaikka olin nuori ja sellaisissa puuhissa kömpelö, niin en koskaan
unohda rakentamaamme pikku kaupunkia, sillä sellainen se oli ja sen
mukaisesti sen linnoitimmekin.
Leirimme oli meren rannassa pienen puron eteläisellä kaltaalla jyrkän
vuoren suojassa, joka oli tosin puron toisella puolella, mutta
kuitenkin vain neljännespenikulman päässä luoteessa, varjostaen meiltä
koko ehtoopäiväauringon. Oksista ja näreistä punoimme kaksitoista
pikku majaa. Puro oli turvanamme pohjoisessa, pienempi siihen laskeva
vesi-oja lännessä, kun taasen etelässä ja idässä korkea äyräs kokonaan
peitti leirimme näkyvistä. Kolme muuta mökkiä oli melkoisen matkan
päässä varsinaisen leirialueemme ulkopuolella. Yhdessä niistä,
pienimmässä ja etäisimmässä, talletimme ruutiamme; toisessa valmistimme
ruokamme ja säilytimme tarvekapineitamme; kolmas oli kaikista tilavin,
ja siellä söimme ateriamme, pidimme kokouksemme ja istuskelimme
juttelemassa, vaikkakaan siihen aikaan ei totisesti ottanut puhe oikein
sujuakseen.
Meidän oli ehdottomasti pakko ryhtyä väleihin alkuasukkaiden kanssa.
Taiturimme valmisti suuren määrän pikku hopeahelyjä, ja entiseen tapaan
saimme niillä muonavaroja yllinkyllin. Tärkeintä oli, että saimme
noin viisikymmentä mustaa lehmää ja vuohta kokkimme kuivattavaksi
ja suureksi tulevaisuudenvarastoksemme säilytettäväksi. Varaaminen
kävikin helposti päinsä, sillä suola ja salpietari olivat hyvää lajia
ja aurinko poltteli tavattoman kuumasti. Nelisen kuukautta oleskelimme
tässä leirissämme.