Kapina laivassa.
Jos saan uskoa sitä vaimoa, jota minut opetettiin sanomaan äidikseni,
niin olin noin kaksivuotias hienosti puettu pojan palleroinen, kun
hoitajattarekseni hankittu tyttö kerran kauniina kesäisenä iltana
vei minut Islingtonin lähellä oleville niityille muka hengähtelemään
raitista ilmaa. Tapasipa tyttö joko sattumalta tai sopimuksesta
sulhasensa, ja heidän edestakaisin kävellessään minä jäin leikkimään
naapuritalon pikku tyttösen kanssa, milloin heidän näkyvissään, milloin
pensaikossa piilossa telmien.
Paikalle saapui tuollainen vanha vaimo, joiden julmana ammattina
kuuluu siihen aikaan olleen siepata sievän näköisiä pikku lapsia, ja
siirtomaiden istutustöihin myydäkseen isompiakin. Tulija otti minut
aina väliin syliinsä suudellakseen, ja leikki kanssamme, houkutellen
siten meidät molemmat vähän etäämmäksi. Lopulta hän palautti kumppanini
hoitajattaren luokse sanomaan, että vieras rouva oli mieltynyt
lapseen ja viihdytteli sitä, kunnes pienokainen haettaisiin kotiinsa.
Leikkitoverini lähdettyä asialleen vaimo vei minut kerrassaan matkaansa.
Minut luovutettiin nähtävästi aluksi jollekulle kerjäläis-akalle, joka
tarvitsi kaunista pikku-lasta, saadakseen ihmisiltä armeliasta apua,
ja sittemmin mustalaisnaiselle, jonka hoivissa vartuin noin kuuden
vuoden vanhaksi. Eikä tämä vaimo koskaan antanut minun olla minkään
puutteessa, vaikka herkeämättä kuljeskelimmekin maan toisesta äärestä
toiseen. Hän ilmaisi minulle viimein, etten ollut hänen oma poikansa,
ja kertoi ostaneensa minut kahdellatoista shillingillä toiselta
vaimolta, jolta oli kuullut millä tavoin minut oli saatu. Nimekseni oli
pantu Bob Singleton.
Hyödytöntä on tässä koettaa kuvitella minut hukanneen huolimattoman
letukan säikähdystä, tai sitä ansaittua ripitystä, minkä hän sai
isältäni ja äidiltäni näiden kauhuissaan vaikeroidessa lapsensa
kohtaloa. En ole saanut heistä mitään vihiä koko elämäni aikana.
Hyvä mustalais-äitini ripustettiin aikanansa hirsipuuhun, kaiketikin
jostakin ammattiinsa kuuluvasta tekosesta; ja kun tämä sattui hiukan
liian aikaisin pystyäkseni vielä omin neuvoin ansaitsemaan elantoani
kulkurina, niin otti minusta pitääkseen jotakin huolta kai se kunta,
johon silloin jäin. Ainakin on ensimäisenä muistonani sen jälkeen
tepasteleminen kyläkoulussa, jossa pitäjän pappi kehotteli minua
olemaan hyvä poika, jotta minä köyhästä raukastakin sukeutuisin kunnon
kansalaiseksi, jos lukisin ahkerasti ja turvaisin Jumalaan.
Minua lienee siirrelty kunnasta toiseen, kenties sikäli kuin nämä
kiistelivät oletetun äitini viimeisestä varsinaisesta kotipaikasta.
Lopuksi näyn joutuneen lähelle meren rannikkoa, sillä minuun mieltyi
joku laivankapteeni ja toi minut avustelemaan pikku palveluksillani
väkeä, joka rakensi hänelle laivaa Bussletonissa Southamptonin
likittyvillä. Sen valmistuttua hän otti minut mukaansa matkalle
Newfoundlandiin, vaikka olin vasta kahdentoista ikäinen.
Tulin toimeen koko hyvin, ja miellytin kapteenia niin suuresti, että
hän nimitteli minua omaksi pojakseen. Tein kolme tai neljä matkaa
hänen mukanaan, ja vartuin vantteraksi pojaksi. Mutta kerran taas
lähdettyämme kotia kohti Newfoundlandista meidät sieppasi algerialainen
kaappari eli rosvo-alus, jälkeenpäin tekemieni laskelmien mukaan noin
vuoden 1695 vaiheilla.
Näin turkkilaisten pitelevän hyvin raakamaisesti kapteeniani, joka
oli taistelussa saanut pirstoutuneesta sälöstä haavan päähänsä. Mutta
minua ei onnettomuus suurestikaan koetellut, kunnes tulin tehneeksi
jonkun kovaonnisen huomautuksen, muistaakseni kapteenin kohtelemisesta;
silloin minut tempaistiin esille ja jalkapohjiani suomittiin litteällä
kepillä niin armottomasti, etten moneen päivään kyennyt liikkeelle.
Rosvot purjehtivat saalistansa hinaten Gibraltarin salmea kohti, kun
Cadizin lahden näkyvissä kaksi isoa portugalilaista sotalaivaa kävi
heidän kimppuunsa, vallaten laivan ja vieden sen Lissaboniin. En
ollut joutunut kovinkaan apeaksi vankeudestani, sillä minä en edes
osannut oivaltaa sen seurauksia, jos sitä olisi jatkunut. Niinpä en
myöskään kyennyt kunnolleen arvostamaan pelastustani, eikä se sitte
todellakaan minuun nähden käynyt täydestä, sillä kapteeni kuoli
haavoihinsa Lissabonissa, ja siten menetin ainoan ystäväni maailmassa.
Minulle palasi niin ollen melkein alkuperäinen tilani, nälkiintyminen,
lisänään vielä se haitta, että olin vieraassa maassa, missä en tuntenut
ainoatakaan ihmistä enkä pystynyt sanallakaan puhumaan puolestani.
Kuitenkin kävi minulle siellä paremmin kuin saatoin odottaa, sillä
kun koko muu miehistömme sai lähteä minne mieli teki, jäin minä
turvattomuudessani useaksi päiväksi laivaan. Vihdoin minut sai
näkyviinsä muuan luutnantti ja tiedusti mitä tuo englantilainen
penikka täällä maleksi ja miksi häntä ei heitetty maihin. Arvasin
hänen sanojensa sisällön, ja laivan luotsi, vanha merimies, nähdessään
surkean katsantoni tuli vaillinaisella englanninkielellä ilmottamaan
minulle, että minun oli lähdettävä.
"Minne on minun lähdettävä?" kysyin minä.
"Minne haluat -- vaikkapa kotimaahasi, jos tahdot."
"Millä keinoin sinne lähtisin?"
"Mitä, eikö sinulla ole ollenkaan ystäviä?" ihmetteli hän.
"Ei", vastasin, "ei koko maailmassa muuta kuin tuo koira", viitaten
laivan koiraan, joka oli vastikään tuonut varastamansa lihakimpaleen
viereeni, luovuttaen sen ateriakseni; "se on ollut hyvänä ystävänä ja
toimittanut minulle päivälliseni."
"Hyväinen aika", puheli luotsi, "pitäneehän sinun saada ruokaa.
Lähdetkö minun matkaani?"
"Mielihyvällä", vastasin minä. Vanha luotsi vei minut kotiinsa ja
kohteli minua kutakuinkin hyvin, vaikka raataa sain otsani hiessä.
Asuin hänen luonaan kaksi vuotta, hänen harjottaessaan ammattiansa;
sitte hän sitoutui laivuriksi eli luotsiksi don Garcia de Pimentesia
de Carravallasille, itä-intialaiseen Goaan lähtevän portugalilaisen
galeonin eli karakin kapteenille. Heti toimensa saatuaan hän pani minut
laivaan hoitelemaan kajuuttiansa, jonne hän oli varannut yltäkyllin
väkijuomia, säilytettyjä hedelmiä, sokeria, mausteita ja muuta hyvää
omiksi matkaeväikseen, jälkeenpäin muka vaatevarastonaan säilyttäen
sinne melkoisen määrän europalaisia kauppatavaroita, kuten hienoja
kudostöitä ja palttinoita sekä poijia ja muita villakankaita.
Jos olinkin nuoruuden huolettomuudessa haluton pitämään minkäänlaista
päiväkirjaa tästäkään matkastani, vaikka isäntäni siihen kehotteli,
niin aloin kuitenkin ajan mittaan silmäillä hänen karttojansa ja
kirjojansa. Ja kun osasin välttävästi kirjottaa, ymmärsin hiukan
latinaa ja vähitellen opin portugalinkieltäkin, niin pystyin päällisin
puolin perehtymään merenkulkuoppiin, vaikk'en siinä määrin kuin
saattoi katsoa tarvittavan suoriutuakseni siitä seikkailu-elämästä
mikä minun kohtalokseni koitui. Sanalla sanoen, opinpa yhtä ja toista
tällä matkallani portugalilaisten parissa; eritoten kehittyi minusta
julkea pitkäkynsi ja kehno merimies, ja luulenpa voivani vakuuttaa,
että he ovat maailman kaikista kansakunnista pätevimmät opetusmestarit
molempiin.
Poikkesimme Itä-Intian matkallamme Brasilian rannikolle. Eihän se
tosin ollut tolan varrella, mutta sinne kapteenimme ensin suuntasi
kulkumme joko omasta alotteestaan tai omistajien määräyksestä. Kaikkien
Pyhimysten lahdessa, jolla portugalinkielessä on nimenä Rio de Todos
los Santos, purimme lähes sata tonnia tavaroita ja otimme lastiksi
melkoisen erän kultaa, muutamia sokerilaatikkoja ja seitsemän- tai
kahdeksankymmentä tupakkakääryä, vähintäinkin sentnerin painoisia
kukin. Niissä hommissa sain uskottua asemaani hyväkseni käyttäen maissa
isäntäni käskystä hyöriessäni näpistetyksi omaan taskuuni parikymmentä
kultamoidoria; se oli ensimäinen sellainen seikkailuni.
Minä pääsin hyvin uutteran ja tuiki luotettavan palvelijan maineeseen
hoidellessani isäntäni minulle uskomia tehtäviä. Uuttera olinkin,
mutta pahastipa erehtyivät pitäessään minua rehellisenä. Siinä
harhaluulossaan kapteenikin kiintyi minuun suuresti ja käytti
minua tuon tuostakin omissa asioissansa; minä taasen sain auliin
ahkeruuteni palkaksi monia pikku etuja. Etenkin käytti hän minua laivan
konstaapelin apurina silloin kun täydenteli laivan varastosta omia
yksityisiä muonavarojansa, joita erityinen konstaapeli hoiteli. Ja
niissäpä hommissa monet hyvät palat solahtivat salaa minun suuhuni.
Seitsemässä kuukaudessa saavuimme Goaan ja viivyimme siellä
kahdeksannen. Isäntäni yleensä oleskeli päivät päästään maissa,
joten minulla ei koko sinä aikana ollut juuri minkäänlaatuista muuta
tehtävää kuin oppia kaikkea mitä portugalilaisissa on pahaa; ja se
väki on petollisinta ja irstainta, röyhkeintä ja julminta kaikista
maan päällä kristityn nimeä kantavista kansakunnista. Samalla ovat he
sietämättömästä rohkeutensa pöyhkeilystä huolimatta yleensä hurjimpia
pelkureita mitä konsanaan olen tavannut. Oli tosin siellä täällä
joukossa joku muita vähemmän kelvoton, mutta juuri näiden pariin
parhaasta päästä lyöttäytyneenä minä sitä syvemmin halveksin toisia, ja
syystä kylläkin.
Kohtalo tietenkin siten ohjaili urani alkua, tietäen että minulle
tulisi maailmassa tehtäväksi työtä, josta ei kykenisi suoriutumaan
kukaan muu kuin kaikelle rehellisyyden ja uskonnon tunteelle paatunut.
Mutta kuitenkin, omassakin pahuuden tilassani, herätti ympäristöni
täydellinen kunnottomuus minussa niin jyrkkää kammoa, ett'en alusta
asti voinut muuta kuin kaikesta sydämestäni vihata portugalilaisia,
pysyen sillä kannalla kaiken ikäni.
Saatuani tietää, että kapteeni maksoi isännälleni puoli moidoria
kuukaudessa palveluksestani ja että hän oli myöskin merkityttänyt
nimeni laivan kirjoihin, odotin että minäkin saisin jonkun erän
itselleni silloin kun miehistölle maksettaisiin Intiassa neljän
kuukauden palkkaa vastaava tavanmukainen ensimäinen suoritus. Mutta
erehdyinpä kerrassaan; hän ei ollut niitä miehiä. Hän oli ottanut minut
hoteisiinsa hädän hetkenä, ja hänen hyötynsä vaati minua siinä tilassa
pysymäänkin, jotta olisin edullisimmin hänen vapaasti käytettävänänsä.
Armeliaisuudesta ei hän siis ollutkaan minua huostassaan pitänyt; minä
taasen olin heti laivaan tullessani olettanut jotakin palkkaa saavani.
Pahaa aavistamatta toimitin erään miehen puhumaan asiastani, muiden
saatua rahansa. Hän tästä kuohahti sokeaan raivoon, nimitteli minua
englantilaiseksi koiraksi ja nuoreksi kerettiläiseksi, ja uhkasi jättää
minut inkvisitsionin käsiin. Eipä hänen olisi juuri kerettiläistä
pitänyt valita kaikista nimittelyistä, mitä aakkosistamme kokoon saapi;
sillä kun minä en tiennyt uskonnosta mitään, en protestanttilaisesta
sen paremmin kuin katolilaisestakaan enkä kumpaistakaan
muhamettilaisesta erottanut, niin enhän voinut kerettiläinenkään
olla. Laivan kappalainenkin, ryhtyen antamaan minulle alkeis-ohjausta
katolilaisissa opinkappaleissa, koetti isäntääni taivutella, mutta
silloin hän pauhasi, että minä en ollut hänen palvelijansa, vaan
orjansa, jonka hän oli siepannut Algeriassa, vakuuttaen minun olevan
turkkilainen veitikka, joka vapauteen päästäkseni pyrin olemaan
englantilainen. Inkvisitsionilla hän sitte uhkaili ehtimän takaa.
Päätin karata tieheni, kun vain tilaisuuden tapaisin; mutta kun
Goassa ei ollut muita laivoja ja minut olisi maissa saatu kiinni,
niin minulla ei ollut muuta keinoa kuin kärsivällisyys. Ja senkin hän
kulutti loppuun niin joutuin kuin kykeni, sillä siitä lähtein hän alkoi
kohdella minua pahoin, ei ainoastaan huonontaen ruokaani, vaan myöskin
raakamaisesti rääkäten minua pienimmästäkin aiheesta, niin että elämäni
alkoi olla kovin viheliäistä. Kurjuuteni ja pelastumisen mahdottomuus
pani minut hautomaan kaikenlaista pahaa mielessäni. Yöt päivät pohdin
katkerata kostoa.
Kotimatkalla päästyämme Hyväntoivonniemen tasalle ajoi meidät takaisin
ankara länsilounasmyrsky, joka pidätteli meitä kuusi vuorokautta
ulohtaalla idässä, kunnes sitte useamman päivän luovailun jälkeen
viimein ankkuroitsimme Madagaskarin rannikolle. Laiva oli kärsinyt
melkoisia vaurioita ja kaipasi korjaamista; luotsi, isäntäni, ohjasi
sen siitä syystä likemmä maata, kunnes kelluimme varsin hyvässä kuuden
kolmatta sylen syvyisessä satamassa noin puolen engl. penikulman päässä
rannasta.
Laivan siinä viipyessä puhkesi miehistön keskuudessa jonkun
ruokaosuuksissa havaitun puutteellisuuden johdosta mitä uhkamielisin
kapina, yltyen niin pitkälle, että he uhkasivat viedä kapteenin maihin
ja omin neuvoin palata laivalla Goaan. Olisin sen suonut kaikesta
sydämestäni, sillä päässäni pyöri pelkkiä konnankujeita ja olin
kaikkiin sellaisiin valmis. Nuoresta ijästäni huolimatta minä senvuoksi
kannustin tyytymättömiä niin innokkaasti ja julkisestikin, että olin
kovin täpärästi joutumaisillani hirteen ihan elämäni alkukautena.
Kapteeni näet oli saanut jotakin vihiä siitä, että miehistöstä muutamat
suunnittelivat hänen kuolemaansa. Osittain rahalla ja lupauksilla,
osittain uhkauksilla ja kidutuksella hän sai kaksi miestä tunnustamaan
kaikki juurtajaksain. Nimeltään mainitut kytkettiin järjestään kiinni,
kunnes toisen syyttäessä toistansa oli lopulta kuusitoista miestä
raudoissa, minä niistä yhtenä.
Vaara sai kapteenin horjumattoman ankaraksi; hän päätti puhdistaa
laivan vihamiehistään ja tutkittuansa tuomitsi meidät kaikki
kuolemaan. Olin liian nuori käsittämään hänen järjestelmäänsä; mutta
rahastonhoitaja ja yksi tykkimiehistä hirtettiin heti, ja minä odotin
muiden mukana samaa kohtaloa. En muista olinko siitä kovassakin
sieluntuskassa; ainakin itkeä tuhersin haikeasti, sillä minä tunsin
silloin tätä maailmaa varsin vähän enkä tulevaisesta tiennyt mitään.
Mutta kapteeni tyytyikin noiden kahden telottamiseen, ja useat
syylliset saivat anteeksi, nöyrästi alistuttuansa kapteenin
käskyvaltaan ja vakautettuansa vast'edes käyttäytyvänsä
moitteettomasti. Ainoastaan viisi määrättiin soudettavaksi saaren
rantaan ja jätettäväksi sinne, ja siihen ryhmään kuuluin minä. Isäntäni
turhaan käytti kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kapteenin armahtamaan
minut; kapteeni oli joltakulta kuullut, että minä muka olin hänen
surmaajikseen määrättyjä, ja vastaili isännälleni, että minä kyllä
saisin jäädä laivaan, jos hän sitä halusi, mutta että minut siinä
tapauksessa hirtettäisiin, joten hän saisi minun puolestani valita
minkä piti parempana. Kapteenia tuntui erityisesti kiukuttaneen minun
osallisuuteni salaliittoon, syystä että hän oli aina ollut minulle
suopea ja erityisesti valinnut minut palvelijakseen.
Jos isäntäni olisi tiennyt mitä aikeita minulla oli ollut mielessä
hänen oman päänsä menoksi, niin eipä hän olisi valinnassaan siekaillut;
mutta kapteenia vastaan ei minulla noin julmaa aikomusta ollut. Hyvä
sallimus oli ehkäissyt minut tahraamasta käsiäni vereen, ja se sai
minut jälkeenpäin maltillisemmaksi päättämään ihmishengestä kuin
luullakseni olisin muutoin ollut. En kuitenkaan ollut isännälleni
kovinkaan kiitollinen siitä, että hän oli kapteenia puolestani
puhutellut, sillä tiesin sen tapahtuneen itsekkäistä syistä, hänen kun
teki mieli käyttää maksutonta palvelusta ja edelleenkin periä siitä
omistajilta kuusi dollaria kuukaudessa.
Olin vasta seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen, mutta
en tuomiota varsin raskaalta kannalta ottanut, kun sitävastoin
onnettomuustoverini olivat menehtyä surkeuteensa, ajatellessaan
kuolevansa nälkään tai joutuvansa petojen tai ihmissyöjien saaliiksi.
Kehno ja samalla vaarallinen olin alottamaan itsenäistä elämää; mutta
älytön huolettomuuteni antoi ajatuksilleni tilaa miettiä apukeinoja
hätään, olipa se miten toivoton tahansa. Kuultuani isäntäni yrittäneen
olla välittäjänä, pyysin saada puhutella häntä. Vaivuin polvilleni
hänen eteensä ja rukoilin häntä antamaan minulle anteeksi, mitä olin
hänen mielensä pahottamiseksi tehnyt; ja minua kauhistuttikin häntä
vastaan kauvan hautomani murhanhanke sillä hetkellä siksi suuresti,
että jo olin kerran tunnustamaisillani sen, anoakseni siitäkin
anteeksiantoa, mutta sain liikutukseni hillityksi. Hän lupasi,
että jos he Hyväntoivonniemellä pääsisivät puhuttelemaan jotakuta
portugalilaista laivaa, hän ylittäisi taivutella heitä lähtemään meitä
noutamaan, siltä varalta että vielä olisimme löydettävissä. Mutta hän
arveli mahdottomaksi meidän pysyä kauvankaan hengissä saarella, jonka
asukkaiden kerrottiin olevan ihmissyöjiä.
Vastasin, etten niin suuresti peljännyt sitä kuin että menehtyisimme
nälkään; jos asukkaat olivat ihmissyöjiäkin, niin pidin luultavampana,
että me pikemmin söisimme heitä kuin päinvastoin, jos vain voisimme
käydä heihin käsiksi. Mutta ilmaisin olevani suuressa tuskassa siitä,
ettei meillä ollut aseita puolustukseksemme, enkä nyt muuta kerjännyt
kuin saada pyssyn ja miekan sekä hiukan ruutia ja luoteja. Hän hymyili
ja piti pyyntöäni aivan turhana yrityksenä päiviemme hetkelliseksi
pitentämiseksi saaren lukuisan ja julman villikansan keskessä, mutta
suostui kuitenkin viimein puhumaan asiasta kapteenille. Seuraavana
päivänä sainkin pyssyn ja hiukan ampumavaroja, niukan vaatevarastoni
ohella.
Kahta päivää myöhemmin meidät vietiin yhdessä maihin, ja kun toverini
näkivät minun saaneen puolustuskeinoja, niin hekin hartaista
pyynnöistään saivat pyssyn ja ampumavaroja mukaansa.
Ensin saareen tullessamme meitä suunnattomasti kauhistutti sen
hirmuiseksi kuvaellun raakalaiskansan näkeminen; mutta jonkun
aikaa puheltuamme villien kanssa merkeillä, huomasimme että jos he
ihmissyöjiäkin olivat, niin eivät he ainakaan heti karkaisi kimppuumme.
He tulivat istumaan ympärillämme ja ihmettelivät suuresti vaatteitamme
ja aseitamme, ilmaisivatpa antavansa meille ruokavarojakin. Aluksi
saimme mitä heillä sattui olemaan, nimittäin vain juuria ja yrttejä,
mutta jälkeenpäin he toivat meille runsaat määrät lintuja ja lihaa.
Tämä elvytti neljän masentuneen kumppanini mieltä. He alkoivat
kotiutua oloihinsa ja haastelivat merkkikielellä villeille, että jos
he kohtelisivat meitä ystävällisesti, niin jäisimme heidän luokseen
asumaan. He näyttivät olevan siitä mielissään, vaikka eivät aavistaneet
mikä pakko meitä ajoi ja kuinka kamalasti heitä pelkäsimme. Lähemmin
ajateltuamme päätimme kuitenkin viipyä siinä paikassa ainoastaan niin
kauvan kuin laiva oli lahdella ankkurissa. Sitte uskottelisimme heille
lähteneemme laivassa ja pujahtaisimme muuanne, mikäli mahdollista
sellaiseen seutuun, missä ei näkynyt asukkaita, elääksemme sittemmin
parhaan kykymme mukaan ja tähystelläksemme sattuisiko joku laiva
ajautumaan rannikolle kuten mekin.
Laiva pysyi asemillaan parisen viikkoa, joll'aikaa sitä paikkailtiin
sekä varustettiin puilla ja juomavedellä. Laivavene tuli useasti
rantaan, jolloin miehet toivat meille yhtä ja toista ruokatavaraa;
alkuasukkaat käyttäytyivät kylläkin kohteliaasti, arvellen meidän
olevan laivan miehistöä. Asustimme rannalla oksista punomassamme
majassa ja vetäysimme toisinaan yöllä metsään, jotta naapurimme
ajattelisivat meidän menneen laivaan. Mutta me huomasimme heidät
pohjaltaan julmiksi ja petollisiksi, ja päättelimme sen johdosta
piankin joutuvamme heidän käsiinsä laivan lähdettyä.
Tämä ajatus kidutti onnettomuustovereitani yhä ahdistavammin, niin että
olivat menettää järkensä. Tuollaisessa tuskan kohtauksessa eräs heistä,
kirvesmies, ui laivaan yöllä, vaikka se oli silloin kolmen engl.
penikulman päässä, ja ruikutti niin surkeasti henkensä puolesta, että
kapteeni viimein taipui ottamaan hänet armoihinsa, ensin uitettuaan
häntä laivan ympärillä kolmisen tuntia. Mies olikin jo henkitoreissaan,
ja kapteeniin vaikutti sekin, että koko miehistö kiihkeästi sitoutui
vastaamaan hänestä.
Mies kuitenkin sitte turhaan käytti parhaan puhekykynsä meidän
puolestamme, jättämättä kapteenia ja muuta päällystöä hetkeksikään
rauhaan. Kapteeni pysyi itsepintaisena viimeiseen päivään asti; mutta
juuri lähtöhetkellä, kun annettiin käsky hilata veneet kannelle,
keräysi koko miehistö komentosillan juurelle, jolla kapteeni käveli
muutamien upseeriensa kanssa. Heidän puhemiehenänsä kapusi pursimies
komentosillalle, polvistui kapteenin eteen ja rukoili häneltä mitä
nöyrimmällä tavalla, että tuomitut otettaisiin takaisin laivaan.
Miehistö takaisi heidän uskollisuutensa, tahi voitaisiinpa heidät
raudoissakin viedä Lissaboniin oikeuden haltuun jätettäväksi,
mieluummin kuin luovuttaen heidät petojen ja raakalaisten raadeltavaksi.
Kapteeni ei pitkään toviin ollut millänsäkään, mutta määräsi sitte
pursimiehen siepattavaksi kiinni ja uhkasi sidottaa hänet viputukkiin.
Näin tuima kohtelu sai erään muita rohkeamman merimiehen kaikella
kunnioituksella pyytelemään, että heitä saisi joitakuita lisää lähteä
maihin kuolemaan kumppaniensa kanssa tai, jos mahdollista, heidän
apunaan torjumaan raakalaiset. Tämäpä kapteenia pikemmin yllytti kuin
pehmitti. Hän astui komentosillan reunasuojuksen ääreen ja alkoi puhua
miehille hyvin järkevästi, sillä jos hän olisi käyttänyt karkeita
sanoja, niin heistä olisi isompi osa poistunut laivasta, jos eivät
kaikkikin.
Hän huomautti, että ankaruuteen oli pakottanut yhtä hyvin heidän
turvallisuutensa kuin hänen omansakin. Kapina laivassa oli samaa
kuin salaliitto kuninkaan palatsissa, eikä hän voinut omistajille
ja isännille vastata siitä, että uskoisi huostaansa annetun laivan
lasteineen sellaisten miesten varaan, joilla oli ollut mitä katalimmat
vehkeet. Hän olisi sydämestään suonut, että heidät olisi viety maihin
missä tahansa muualla, ollakseen vähemmässä vaarassa villeiltä. Jos
hänen aikomuksenansa olisi ollut syöstä heidät surman suuhun, niin
olisihan hän voinut hirtättää heidät laivalla kuten nuo muut kaksi. Oli
parempi, että heidän henkensä joutui vaaraan, kuin hänen ja koko laivan
turvallisuus. Hän ei tiennyt keneltäkään ansaitsevansa niin pahaa
menettelyä, että kukaan lähtisi tiehensä mieluummin kuin täyttäisi
velvollisuutensa, mutta jos joku heistä pani jäämisensä ehdoksi sen,
että hänen piti myöntyä ottamaan laivaan kavaltajajoukko, jonka oli
selvästi todistettu tavotelleen hänen henkeänsä, niin hän ei sellaista
lähtöä estäisi. Tällä kertaa hän ei enää pannut pahakseen heidän
kiihkeyttänsä, mutta vaikkapa hänet jätettäisiin yksikseen laivaan,
niin hän ei ikänä suostuisi korjaamaan konnia pois saarelta.
Puhe esitettiin selkeällä tavalla, se perustui järkisyihin, ja
päättyi kaikessa säyseydessään niin rohkeasti kieltoon, että isoin
osa miehistöä sillä hetkellä tyytyi tulokseen. Joitakuita tunteja he
kuitenkin keskustelivat eri ryhminä, ennen kuin tyyntyivät, ja kun
tuulikin illemmällä heikkeni, niin kapteeni käski nostaa ankkurin vasta
seuraavana aamuna.
Samana yönä kolmekolmatta miestä, joukossa tykkimiehen apulainen,
haavalääkäri ja kaksi kirvesmiestä, ryhtyi varustamaan lähtöä
hyljättyjen toveriensa luokse, kun eivät mielestään voineet jättää
heitä ihan turvattomaan asemaan. Isomman ja paremmin varustetun
joukon he arvelivat kenties voivan pitää puoliansa niin kauvan, että
esiintyisi joku keino palata kotimaahan. He kirjottivat kapteenia
varten kohteliaan kirjeen, jossa lausuivat hänen lupansa nojalla
lähtevänsä laivan isolla veneellä, pyytäen häntä lähettämään miehiä
perimään sen takaisin rannasta.
Tuntia ennen auringon nousua he läksivät hiljaisesti liikkeelle.
Jokaisella oli musketti ja lyömämiekka; lisäksi oli asevarastona
joitakuita pistooleja, kolme tapparakeihästä sekä runsaat määrät
ruutia ja luoteja. Muonavaroja oli tosin ainoastaan puoli tynnyriä
laivakorppuja matkassa, mutta miehet olivat korjanneet veneeseen kaikki
kirstunsa ja vaatteensa, työkalunsa, kirjansa ja muun irtaimensa.
Kapteeni ei saanut hommasta vihiä ennen kuin miehet jo olivat
puolivälissä taivalta. Oitis hän huusi tykkimiehen apulaista
pommittamaan lähtijöitä, kun tykki-osaston päällikkö virui sairaana
hytissään; mutta ähmistyen kuulikin hän tykkimiehen apulaisen itse
lähteneen mukaan, ja sillä keinoin he olivatkin saaneet niin paljon
aseita ja ampumavaroja.
Huomatessaan asian auttamattomaksi alkoi kapteeni rauhoittua ja
kohteli tapausta vähäpätöisenä, Hän kutsui miehistön koolle ja puheli
suopeasti, sanoen täydellisesti luottavansa nyt jäljelle jääneiden
uskollisuuteen ja kykyyn, ja luvaten kehotuspalkkiona jakaa heille
lähtijäin nostamatta jääneet palkkaosat, tyytyväisenä siitä, että laiva
oli vapautunut kapinanhaluisesta joukkiosta, jolla ei ollut vähintäkään
nurkumisen syytä.
Miehet tuntuivat myös osaltaan tyytyvän asiain menoon, ja siihen
vaikutti tehokkaasti kapteenin takaama rahalahja. Kirjeessään,
jonka olivat jättäneet kapteenin palveluspojalle, maihin lähteneet
huomauttivat ottaneensa mukaansa ainoastaan omat tavaransa, paitsi
hiukan aseita ja ampumavaroja sellaisia mitä ihan välttämättömästi
tarvitsivat sekä puolustusneuvoikseen että voidakseen saada elantonsa
metsänriistalla -- ja sen kaiken he arvelivat tulevan korvatuksi heidän
perimättömillä palkoillaan. Miehet lupasivat kunniasanallaan luovuttaa
isonveneen rauhallisesti takaisin, mutta pyysivät nöyrästi saada vielä
tynnyrillisen ruutia ja hiukan muita ampumavaroja lisää. Toivoivatpa
saavansa myöskin pitää isonveneen maston ja purjeen, jotta voisivat
yrittää meritse pelastua jonnekunne, jos pystyisivät kyhäämään kokoon
jonkunlaisen aluksen.
Kapteeni oli voittanut äskeisellä puheellaan paljon ja halusi saada
häiriintymättömän rauhan syntymään. Hän ilmotti miehille kirjeen
sisällön ja sanoi, että vaikkakaan luopiot eivät häneltä sellaista
hyvyyttä ansainneet, hän ei kuitenkaan suonut heille sen suurempaa
vaaraa kuin he itse olivat valmiit kestämään. Yhden ruutitynnyrin
asemesta hän lähettäisi heille kaksi, sekä suhteellisen määrän luoteja
tai lyijyä ja muotteja luotien valmistamiseksi; jopa antoi määräyksen
toimittaa heille ensi hätäänsä astiallisen aarakkia ja ison erän
laivakorppuja.
Miehistöä ihastutti kapteenin jalomielisyys, ja jokainen heistä lähetti
vielä omasta puolestaan jotakin. Kello kolmen seuduissa ehtoopäivällä
saapui pinassi rantaan, tuoden meille tavarat suureksi mielihyväksemme
ja vieden isonveneen matkassaan. Pinassiin oli kapteeni valinnut
varmimmat miehet ja kuoleman uhalla kieltänyt näitä tuomasta ketään
takaisin laivaan; mutta niinpä hyvin mekin aseman tajusimme, ettei
ketään pyydetty toiselta puolen jäämään tai toiselta puolen lähtemään.