Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen
myssyn vaikkei ole jakobiini
Tulija oli tohtori Gilbert.
Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattoman
murhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.
»Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivät
kuningas ja kuningatar yhtaikaa.
»Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melu
johtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».
»Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madame
Elisabeth yhtaikaa.
»Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin on
laivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.
»Annan teille ne valtuudet», myönsi kuningas.
Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle,
kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.
»Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä.
Huolehtikaa kuninkaasta!»
Kuninkaalle hän virkkoi:
»Menkää, sire, menkää!»
»Mutta minä tahdon seurata puolisoani!» huudahti kuningatar.
»Ja minä veljeäni!» lisäsi madame Elisabeth.
»Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille,
»mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen
päin.
»Herra...!» aloitti Marie-Antoinette.
»Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatarta
luottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»
»Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja ja
totelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».
Gilbertille hän virkkoi:
»Hyvä herra, vastaatteko kuningattaren ja kruununprinssin
turvallisuudesta?»
»Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitä
perämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»
Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohotti
käsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.
»Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa.
Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidän
esiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä.
Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»
»Iskeköön salama siis vain minuun ja säästäköön lapseni!»
»Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa
minua!»
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi
sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää
aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.
»Seuratkaa meitä!» kehoitti hän.
Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen
prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.
Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä
johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi
ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren,
molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja
asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali,
joka onneksi oli vielä tyhjä.
Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetket
olivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.
Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen.
Rintasuojus oli valmis.
Kuninkaallinen prinsessa seisoi pöydällä veljensä vieressä, joka istui,
Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi
epäsuosioon joutunutta.
Mutta Marie-Antoinette halusi sijoittua lastensa eteen.
»Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestää
ratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»
Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovan
hyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:
»Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavat
teitä!»
Ovi aukeni, ja tulva syöksyi sisälle kuin murtuneesta padosta.
»Missä on Itävallatar, missä on rouva Veto?» kiljui viisisataa ääntä.
Se oli kauhea silmänräpäys.
Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinen
voima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.
»Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinne
kehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»
Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen,
kauniina vihasta, kenties myös nälästä.
»Missä on Itävallatar?» kirkui hän. »Hän kuolee minun kädestäni!»
Gilbert tarttui hänen käteensä, talutti hänet kuningattaren eteen ja
sanoi:
»Tuossa hän on!»
Kaikkein ystävällisimmällä äänellään kuningatar sanoi silloin:
»Olenko tehnyt teille itsellenne jotakin pahaa, lapsukainen?»
»Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaan
Marie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.
»No, miksi siis haluatte surmata minut?»
»Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori
nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.
»Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen
kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa... Olen ranskatar enkä
näe milloinkaan synnyinmaatani... en voi siis olla onnellinen tai
onneton muualla kuin Ranskassa... Ah, olisin onnellinen, jos te
rakastaisitte minua!»
Ja kuningatar huoahti raskaasti.
Nuoren naisen kädestä kirposi sapeli ja hän alkoi itkeä.
»Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle
anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»
»Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te
ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo
joukko on polvillaan edessänne».
Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen
kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen
sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.
Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig
XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun
hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet,
piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.
»Avatkaa ovi», huusi kuningas, »avatkaa!»
»Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta on
särkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».
Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattu
ovi kääntyi saranoillaan.
Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan
ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja
hänen suojakseen.
Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten
kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:
»Apuun, herrat!»
Neljä krenatööriä paljasti heti säilänsä ja asettui hänen rinnalleen.
»Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni,
siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»
Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli
vaikuttanut uhittelulta.
Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi
kuninkaan eteen.
»Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.
Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla.
Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi
sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui
krenatöörin käsivarteen ja sanoi:
»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani
keskuudessa?»
Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa
kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi,
mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle
siihen saakka vierasta.
»Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»
Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja
kiroustulvan.
Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta käden
ulottuville.
Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt
ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse
kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.