Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiitti
Gilbertiä kädenliikkeellä.
»Herra!» sanoi Legendre kuninkaalle.
Kuullessaan sanan _herra_ kuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut
häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.
»Niin, herra... herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre.
»Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te
olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä.
Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan
leikkikalunne ja uhrinne!»
»Hyvä on, minä kuuntelen, herra», virkkoi kuningas.
»Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet
pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte
takaisin erotetut ministerit... Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»
Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki saman
uhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.
Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt,
sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:
»Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minun
tehdä.»
»Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni
joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä
lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet
itävaltalaisia kuristamaan kansan!»
Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän
oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.
Gilbert niinikään liikahti ja riensi koskettamaan miehen olkapäätä.
»Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kuka
te olette?»
Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikka
tuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.
»Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme
kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista
päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä... Muistakaa nimeni, sire,
se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]
Huudot yltyivät. Muuan piikkimies yritti survaista aseensa
kuninkaaseen.
Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä ja
taittoi sen polveaan vasten.
»Ei murhaa!» sanoi hän. »Vain yksi rauta saa kajota tuohon mieheen,
lain rauta! Englannissa kuuluu hallinneen kuningas, jonka kaulan
petetyn kansan tuomio on katkaissut. Sinun pitäisi tietää hänen
nimensä, Ludvig! Älä unohda sitä!»
»Billot!» mutisi Gilbert.
»Sanokaa mitä tahansa», vastasi Billot ravistaen päätänsä, »tuo mies
tuomitaan kuolemaan petturina!»
»Petturina», toistivat sadat äänet, »petturina, petturina, petturina!»
Gilbert heittäytyi kuninkaan ja väkijoukon väliin. »Älkää pelätkö,
sire!» sanoi hän. »Koettakaa jollakin vakuuttavalla tavalla rauhoittaa
noita raivopäitä.» Kuningas tarttui Gilbertin käteen ja kohotti sen
sydämelleen.
»Tunnettehan, ettei sydämeni pelkää mitään, hyvä herra», sanoi hän.
»Tänä aamuna sain nauttia pyhää ehtoollista. Tehtäköön minulle nyt
mitä tahansa, minä olen levollinen. Kehoititte minua keksimään jonkun
tehokkaan keinon. Riittääkö tämä?»
Kuningas tempasi erään sanskulotin päästä punaisen myssyn ja painoi
sen omaan päähänsä.
Mieslauma puhkesi heti suosionosoituksiin.
»Eläköön kuningas! Eläköön kansa!» huusivat kaikki yhteen ääneen.
Muuan mies tunkeutui joukon halki ja astui kuninkaan eteen. Hän piteli
kädessään pulloa.
»Kuulepas, paksu Veto, jos rakastat kansaa niinkuin sanot, todista se
juomalla kansan terveydeksi!»
Hän ojensi kuninkaalle pulloaan.
»Älkää juoko, sire!» varoitti muuan ääni. »Viini on kenties
myrkytettyä.»
»Juokaa, sire, minä vastaan kaikesta», vakuutti Gilbert.
Kuningas otti pullon.
»Kansan terveydeksi!» sanoi hän.
Ja hän joi.
»Eläköön kuningas!» kajahti jälleen kuorossa.
»Sire», kuiskasi Gilbert, »teillä ei ole enää mitään pelättävää.
Sallikaa minun palata kuningattaren luo.»
»Menkää!» kehoitti kuningas ja puristi hänen kättänsä.
Gilbertin poistuessa huoneesta astuivat Isnard ja Vergniaud sisälle.
He olivat lähteneet kansalliskokouksesta ja tulivat nyt suojelemaan
kuningasta kansansuosiollaan ja tarpeen mukaan myöskin ruumiillaan.
»Missä kuningas on?» kysyivät he.
Gilbert viittasi kädellään, ja molemmat kansanedustajat kiiruhtivat
kuninkaan luo.
Päästäkseen kuningattaren luo Gilbertin täytyi kulkea monen huoneen
kautta ja muiden ohella myöskin kuninkaan makuusuojan läpi.
Kaikkialla oli tungokseen asti kansaa.
»Kas vain», sanoivat miehet koetellessaan kuninkaan vuoteen
pehmeyttä, »paksulla Vetolla on vuode, joka totisesti on parempi kuin
meikäläisten!»
Tämä meno ja puuha ei ollut enää huolestuttavaa. Ensimmäinen kiihtymys
oli häipynyt.
Gilbert jatkoi matkaansa rauhoittuneena.
Astuessaan saliin, minne oli kuningattaren jättänyt, hän silmäili
pikaisesti ympärilleen ja hengitti kevyemmin.
Kuningatar oli entisellä paikallaan. Pikku kruununprinssin päässä oli
punainen myssy kuten hänen isällänsäkin.
Viereisestä huoneesta kuului raskasta astuntaa ja Gilbert suuntasi
katseensa ovelle.
Santerre oli tulossa. Tämä jättiläinen astui saliin.
»Täälläkö Itävallatar on tavattavissa?» kysyi hän.
Gilbert astui hänen luokseen salin poikki.
»Herra Santerre», sanoi hän.
Santerre pyörähti häneen päin.
»No mutta, tekö se olettekin, tohtori Gilbert!» huudahti hän iloisesti.
»Joka ei ole unohtanut», virkkoi Gilbert, »että te olette niitä, jotka
avasitte hänelle Bastiljin portit... Sallikaa minun esitellä teidät
kuningattarelle, herra Santerre.»
»Kuningattarelle? Minutko kuningattarelle?» ihmetteli oluenpanija.
»Niin juuri, kuningattarelle. Kieltäydyttekö?»
»En maar kieltäydykään!» vastasi Santerre. »Aioin esittäytyä omin
päin, mutta koska te olette saapuvilla...»
»Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että
nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin
asukkaista».
Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui
kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät
pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:
»Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on
tukehtumaisillaan!»
Kuningatar kiitti häntä katseellaan.
Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojaten
pöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:
»Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotka
palvelisivat teitä paremmin!»
Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensa
kanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.
Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuin
haaksirikosta pelastuneet.
Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänen
päässään.
»Ah, olin unohtanut sen!» huudahti hän.
Hän riisti sen päästään ja viskasi kauas lattialle.
Muuan nuori tykistöupseeri, tuskin kahdenkolmattakaan ikäinen, oli
katsellut koko tätä kohtausta nojatessaan erääseen rantapengermän
puuhun. Ikkunasta hän oli nähnyt kuningasta uhanneet vaarat ja hänen
osakseen tulleet nöyryytykset. Kun sitten lisäksi ilmestyi punainen
myssy kuninkaan päähän, ei hän voinut hillitä itseään, vaan mutisi:
»Ah, olisipa minulla edes tuhatkaksisataa miestä ja pari tykkiä, niin
vapauttaisin kuninkaan tuota pikaa koko tuosta roskaväestä!»
Mutta koska hänellä ei ollut tuhattakahtasataa miestä eikä paria
tykkiä ja kun hän ei voinut kauempaa katsella inhoittavaa näytelmää,
kääntyi hän poispäin.
Tämä nuori upseeri oli Napoleon Bonaparte.