Päivä valkenee varhain kesäkuussa. Jo kello viisi aamulla pataljoonat
olivat koolla.
Tällä kertaa rymäkkä oli järjestettyä toimintaa; se näytti
säännölliseltä rynnäköltä.
Joukko tunnusti päälliköt, alistui käskyihin; se oli sijoitettu
määräpaikoille, jaettu arvoasteihin ja saanut liput.
Santerre oli ratsain, esikaupunkilais-esikuntansa ympäröimänä.
Billot pysytteli hänen rinnallaan. Jokin salainen mahti tuntui
määränneen hänet vartioimaan Santerrea.
Joukko oli jaettu kolmeksi osastoksi.
Ensimmäistä johti Santerre. Toista komensi Saint-Huruge. Kolmannen
päällikkönä oli Théroigne de Méricourt.
Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähti
liikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.
Bastiljista lähdettäessä siinä oli arviolta kaksikymmentätuhatta
miestä.
Tämä joukko oli villi, eriskummainen, hirveä nähtävyys.
Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki
kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta
molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa,
kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä
vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.
Sellaisesta kuilusta tämä armeija oli peräisin.
Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia
nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu
ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa,
piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja,
pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita,
suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.
Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui
kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli
sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka
oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli:
_Ylimyssydän!_
Lippujakin sentään oli. Niihin oli töherretty:
Asetusten vahvistus tai kuolema!
Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin!
Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!
Joukko jakaantui Saint-Antoine-kadun kulmassa.
Santerre ja hänen kansalliskaartinsa työntyivät isolle bulevardille
— Santerre pataljoonanpäällikön puvussa. Saint-Huruge, hallijätkäksi
sonnustautuneena ja istuen täysin satuloidun ratsun selässä, jonka
joku tuntematon tallirenki oli tuonut hänelle, ja Théroigne de
Méricout, lojuen tykillä, jota miehet paljain käsivarsin laahasivat
perässään, poikkesivat Saint-Antoinekadulle.
Vendôme-aukion kautta piti joukkojen yhtyä Feuillants-pengermällä.
Kolme tuntia kesti tämän joukon marssi. Se tempasi mukaansa niiden
korttelien asukkaat, joiden kautta kuljettiin.
Se muistutti virtavia jokia, jotka juoksunsa varrella yhä paisuvat ja
kohisten syöksyvät eteenpäin.
Joka kadunkulmassa se lisääntyi, jokaisen sivukadun risteyksessä se
paisui.
Väkijoukko oli äänetön. Mutta hetkittäin se rikkoi hiljaisuuden ja
puhkesi rajuihin huutoihin tai lauloi vuoden 1789 kuulua _Käy päinsä!_
— laulua, jonka alkuperin rohkaiseva sävy oli vähitellen muuttunut
uhkaavaksi. Silloin tällöin kuului huuto: »Eläköön kansa! Eläkööt
sanskulotit! Alas _herra ja rouva Veto_!»
Jo kauan ennen kuin joukon alkupää tuli näkyviinkään, kuului sen
askelten töminä, niinkuin kuullaan nousuveden kohina, sekä laulun ja
huutojen pauhu, niinkuin kuullaan rajuilmaa ennustava tuulen vihellys.
Kun Santerren osasto, joka kuljetti mukanaan Feuillants-pengermälle
istutettavaa poppelia, saapui Vendôme-aukiolle, sulki siltä tien
vartiosto kansalliskaartilaisia. Mikään ei olisi ollut helpompaa
tälle joukolle kuin murskata tuo este. Mutta sitä ei tehty. Kansa
halusi juhlia, nauraa, huvitella, peloittaa _herra ja rouva Vetoa_.
Se ei halunnut surmata. Puun kuljettajat heittivät sikseen aikeensa
istuttaa sen pengermälle ja menivät istuttamaan sitä läheisen
kapusiini-luostarin pihaan.
Kansalliskokous oli jo tunnin ajan kuullut tätä meteliä, kun joukon
lähetit saapuivat istuntosaliin pyytämään, että ne, joita he
edustivat, saisivat marssia kansalliskokouksen ohitse.
Vergniaud ehdotti pyyntöön suostuttavaksi, mutta lisäsi samalla,
että linnaan piti lähettää kuusikymmentä kansanedustajaa palatsia
suojelemaan.
Girondelaisetkin halusivat säikyttää kuningasta ja kuningatarta, mutta
eivät tahtoneet, että heille tehtäisiin pahaa.
Muuan feuillantti-edustaja vastusti Vergniaudin jälkimäistä ehdotusta
väittäen, että moinen varokeino loukkaisi syvästi Pariisin kansaa.
Eikö tähän näennäiseen luottamukseen sisältynyt rikoksen toive?
Kansan pyyntöön suostuttiin, ja esikaupunkien asukkaat saisivat astua
saliin ase kädessä.
Ovet avattiin heti kolmenkymmenentuhannen miehen kulkua varten salin
läpi. Ohimarssi alkoi kello kaksitoista ja päättyi vasta kello kolme.
Joukko oli suorittanut ohjelman edellisen osan, se oli marssinut
kansalliskokouksen ohi ja lukenut sille anomuksensa. Nyt oli vielä
pyydettävä kuningasta vahvistamaan asetukset.
Koska kansalliskokous oli päästänyt puheilleen lähetystön, miksei
kuningaskin ottaisi sitä vastaan. Eihän kuningas tosiaankaan ollut
mahtavampi herra kuin kansalliskokouksen puheenjohtaja, koskapa
tullessaan tapaamaan puheenjohtajaa kuningas sai tyytyä nojatuoliin,
joka oli samanlainen kuin toinenkin istuin, ja lisäksi se oli
puheenjohtajan vasemmalla puolella!
Kuningas vastasikin, että hän ottaisi vastaan anomuksen, jonka
kaksikymmenmiehinen lähetystö esittäisi hänelle.
Kansa ei ollut odottanutkaan pääsevänsä Tuileriein alueelle. Mutta se
arvasi, että lähetystö pääsisi. Sillä aikaa joukko marssisi linnan
ikkunoiden ohi.
Se saisi näyttää kuninkaalle ja kuningattarelle kaikki uhkasanaiset
liput ja kaameat viirit.
Kaikki linnan portit oli suljettu. Linnanpihalla ja Tuileriein
puutarhassa oli kolme linjarykmenttiä, kaksi santarmieskadroonaa,
monta pataljoonaa kansalliskaartilaisia ja neljä tykkiä.
Kuninkaan perhe näki ikkunoista tämän ilmeisen turvan ja näytti hyvin
rauhalliselta.
Yhä mitään pahaa aikomatta väkijoukko pyysi, että
Feuillants-pengermälle johtava portti aukaistaisiin.
Sitä vartioivat upseerit kieltäytyivät avaamasta ilman kuninkaan
käskyä.
Kolme valtuuston virkailijaa pyysi silloin päästä sisälle noutamaan
käskyä.
Heidät päästettiin.
Montjoye, _Marie-Antoinetten historian_ kirjoittaja, on tallettanut
heidän nimensä.
Miehet olivat Boucher-René, Boucher-Saint-Sauveur ja Mouchet. Mouchet
oli varemmin mainittu Maraisin pikku rauhantuomari, heiveröinen,
viistoluinen, lenkosääri kääpiö, yllä suunnaton kolmivärinen vyöhyt.
Heidät päästettiin linnaan ja opastettiin kuninkaan puheille.
Mouchet otti puheenvuoron.
»Sire», aloitti hän, »kansanjoukko liikkuu lain turvissa. Ei tarvitse
olla huolestunut. Rauhallisia kansalaisia on kokoontunut esittämään
kansalliskokoukselle anomusta, ja he haluavat viettää kansalaisjuhlaa
valan muistoksi, joka vannottiin pallohuoneessa vuonna 1789. Nämä
kansalaiset pyytävät päästä kulkemaan Feuillants-pengermän kautta.
Mutta nyt on sen ristikkoportti kiinni, ja lisäksi muuan panostettu
tykki sulkee tien. Olemme tulleet pyytämään, sire, että ristikkoportti
avataan ja joukolle myönnetään vapaa pääsy.»
»Hyvä herra», vastasi kuningas, »vyöhyestänne huomaan teidät
valtuuston virkailijaksi. Teidän tehtäviänne on siis lain
sovelluttaminen. Jos kansalliskokouksen istuntosalin tyhjentämiseksi
pidätte sitä välttämättömänä, aukaisuttakaa vain Feuillants-pengermän
portti. Kansalaiset kulkekoot pengermän kautta ja poistukoot
tallipihan portista. Sopikaa asiasta kaartin ylipäällikön kanssa ja
huolehtikaa ennen kaikkea siitä, ettei yleinen rauhallisuus häiriinny.»
Miehet tervehtivät ja poistuivat erään upseerin mukana, joka sai
tehtäväkseen vakuuttaa, että kuningas tosiaankin oli antanut
määräyksen aukaista portin.
Ristikkoportti työnnettiin auki. Kaikki ryntäsivät sisälle.
Syntyi tungos. Jokainen tietää, mitä tällainen tungos merkitsee. Se on
pieneen tilaan puristettu höyry, joka räjähtää ja murskaa.
Feuillants-pengermän ristikkoportti murtui kuin niiniseula.
Tungos harveni, ja joukko hajaantui ilakoiden puutarhaan.
Tallipihan portti oli unohdettu avata. Kun joukko huomasi tämän portin
olevan kiinni, marssi se kansalliskaartin ohitse, joka oli järjestetty
riveihin linnan julkipuolen edustalle.
Sitten se vyöryi laituriportista ulos, ja koska sen oli mentävä
esikaupunkeihin, halusi se päästä pois Carrousel-aukion puolisesta
ulkoportista. Tämä pääsy oli suljettu ja vartioitu.
Mutta äskeisessä tungoksessa puristettu, tyrkitty ja kolhiintunut
joukko alkoi ärtyä.
Se murahteli. Käytävä aukaistiin ja joukko levittäytyi suunnattomalle
aukiolle.
Tällöin muistettiin, että päivän varsinainen tehtävä olikin anoa
kuningasta peruuttamaan kieltonsa.
Joukko ei siis jatkanutkaan matkaansa, vaan jäi Carrousel-aukiolle
odottelemaan.
Näin kului tunti. Kärsimättömyys yltyi. Kaikki olivat valmiit
lähtemään tiehensä, mutta se ei sopinut johtajien suunnitelmiin.
Ryhmästä toiseen kulki miehiä, jotka puhelivat:
»Jääkää, jääkää vielä! Kuningas vahvistaa asetuksen, Älkää poistuko,
ennenkuin kuningas on sen vahvistanut, muutoin saamme aloittaa leikin
uudelleen.»
Joukon mielestä nämä miehet puhuivat silkkaa järkeä, mutta asetuksen
vahvistamista saatiin odotella melko kauan.
Ihmisten oli nälkä. Sitä huudettiin yleisesti. Leipä ei tosin ollut
enää kallista, mutta ei ollut työtä eikä rahaa. Ja vaikka leipä olikin
halpaa, ei sitä sentään annettu ilmaiseksi.
Kaikki nämä ihmiset olivat nousseet kello viisi aamulla, olivat
lähteneet hökkeleistään, missä olivat panneet nälkäisinä levolle
edellisenä iltana. Kaikki nämä työläiset vaimoineen ja vaimot
lapsineen olivat lähteneet liikkeelle epämääräisesti toivoen, että
kuningas vahvistaisi asetuksen ja että kaikki sujuisi hyvin.
Mutta kuningas tuntui kaikkein vähimmän halukkaalta vahvistamaan
asetusta.
Oli kuuma, ja ihmisten tuli jano.
Nälkä, jano ja kuumuus saavat koirat raivoisiksi. Kansa-parka odotteli
ja oli kärsivällinen.
Sillaikaa jotkut alkoivat ravistella linnan ristikkoporttia. Joku
virkamies ilmestyi linnanpihalle.
»Kansalaiset», sanoi hän, »tämä on kuninkaan asunto, ja jos tänne
tunkeudutaan aseet kädessä, tietää se hyökkäystä. Kuningas haluaa
kyllä ottaa vastaan anomuksenne, mutta vain kahdenkymmenen edustajanne
esittämänä.»
Niitä edustajia, joiden paluuta joukko odotti ja joiden se luuli
päässeen kuninkaan puheille jo tunti sitten, ei ollut siis vielä
lähetetty edes sisällekään!
Äkkiä kuului laiturikadun taholta kovaäänistä melua. Siellä tulivat
Santerre ja Saint-Huruge ratsastaen ja Théroigne tykillään lojuen.
»No mitä te teette tuon portin edessä?» huusi Saint-Huruge. »Miksette
mene sisälle?»
»Juuri niin», sanoivat rahvaanmiehet, »miksemme mene sisälle?»
»Mutta näettehän portin olevan kiinni», huomauttivat toiset.
Théroigne hypähti alas tykiltään.
»Tämä on panostettu», kehaisi hän. »Räjäyttäkää portti auki.»
Tykki siirrettiin portin eteen.
»Odottakaa, odottakaa!» huudahti kaksi linnan virkailijaa. »Ei
väkivaltaa! Teille avataan.»
He painoivat puomia, joka telkesi portin puoliskot.
Puomi siirtyi ja portti aukeni.
Kaikki ryntäsivät sisälle.
Haluatteko tietää, mitä on lauma ja minkä hirveän virran se panee
paisumaan?
Joukko ryntäsi sisälle, tykki laahattiin mukana linnanpihan yli,
portaita ylös ihan eteiseen asti.
Portaitten yläpäässä seisoi valtuuston vyöhytkoristeisia virkailijoita.
»Mitä aiotte tehdä tuolla tykillä?» kysyivät he. »Tykki kuninkaan
huoneistossa? Luuletteko saavuttavanne jotakin sellaisin väkivaltaisin
keinoin?»
»Se on totta», vastasivat miehet itsekin tuiki kummissaan, että tykki
oli tullut heidän mukanaan.
Tykki käännettiin ja aiottiin viedä pois.
Akselinpää tarttui kiinni pihtipieleen, ja tykinsuu ammotti
väkijoukkoon päin.
»Vai niin, kuninkaan huoneissa asti on tykistöä?» huusivat ne,
jotka yrittivät sisälle ja jotka tuntematta sitä Théroignen tykiksi
ihmettelivät, mistä se oli tullut, ja arvelivat, että se oli tuotu
heitä tuhoamaan.
Mouchetin käskystä kaksi miestä alkoi kirvein silpoa pihtipieliä ja
väljentää oviaukkoa. Lopulta tykki saatiin eteiseen.
Tämä puuha, jonka tarkoituksena oli irroittaa tykki, pani luulemaan,
että linnan ovia särjettiin kirveillä.
Lähes kaksisataa aatelismiestä kiiruhti linnaan. He eivät toivoneet
voivansa puolustaa sitä, mutta arvelivat kuninkaan olevan vaarassa ja
tulivat kuolemaan hänen kanssaan.
Heitä oli muiden muassa vanha marsalkka de Mouchy, d'Hervilly, viralta
pannun perustuslaillisen kaartin kapteeni, Acloque, Saint-Marceaun
kansalliskaartin pataljoonanpäällikkö, kolme Saint-Martinin
esikaupungin pataljoonakrenatööriä, jotka olivat jääneet paikoilleen,
herrat Lecrosnier, Bridaud ja Gosse sekä muuan mustapukuinen mies.
Tämä oli jo kerran rientänyt tarjoamaan rintansa murhaajien luodeille,
mutta hänen neuvoistaan ei ollut koskaan piitattu; nähdessään vaaran,
jota oli turhaan koettanut torjua, hän saapui nyt kuin viimeiseksi
rintasuojukseksi asettumaan vaaran ja kuninkaan väliin. Se mies oli
Gilbert.
Kuningas ja kuningatar, jotka aluksi olivat hyvin levottomia
väkijoukon kauhean hälinän takia, olivat vähitellen tottuneet siihen.
Kello oli tällöin puoli neljä. He toivoivat päivän päättyvän, kuten se
oli alkanutkin.
Kuninkaan perhe oli kerääntynyt kuninkaan huoneeseen.
Äkkiä kuului sinne asti kirveeniskujen jytinä, mutta sitäkin
selvempänä väkijoukon hoilaus, joka muistutti kaukana raivoavan
myrskyn ärjyntää.
Tällöin syöksyi muuan mies kuninkaan makuusuojaan huutaen:
»Sire, älkää poistuko likeltäni! Minä vastaan kaikesta!»