»Sire, lähetit ovat valmiina ja odottavat Tuileriein pihassa», virkkoi
Dumouriez.
»Olisin halunnut otattaa niistä jäljennökset näyttääkseni ne
kuningattarelle», lausui kuningas hieman hämillään.
»Olen aavistanut teidän majesteettinne halun», vastasi Dumouriez, »ja
tässä on neljä jäljennöstä, joiden sanamuodon täsmällisyyden minä
takaan»..
»Lähettäkää siis kirjelmänne», kehoitti kuningas.
Dumouriez meni ovelle, josta oli tullut. Muuan ajutantti odotteli sen
takana. Tälle hän antoi kirjelmät.
Hetkeä myöhemmin kuului hevosten kavionkopsetta, kun ne yhtaikaa
karauttivat Tuileriein pihamaalta.
»Tapahtukoon niini» virkkoi kuningas kuin vastaukseksi omille
ajatuksilleen, sittenkun tämä paljon merkitsevä melu oli tauonnut. »Ja
tarkastelkaamme nyt ministeriötänne.»
»Sire», vastasi Dumouriez, »toivon hartaasti, että teidän
majesteettinne pyytäisi herra Cahier de Gervilleä pysymään parissamme».
»Olen jo pyytänyt häntä jäämään», selitti kuningas.
»Valitettavasti minun täytyy yhä kieltäytyä, sire. Terveyteni heikkenee
päivä päivältä. Minä tarvitsen lepoa.»
»Kuuletteko, herra?» sanoi kuningas Dumouriezille.
»Kyllä, sire.»
»No», jatkoi kuningas, »nimittäkää ministerinne, hyvä herra».
»Onhan meillä herra de Grave, joka halunnee jäädä paikalleen.»
De Grave levitti kätensä.
»Sire», virkkoi hän, »äsken herra Dumouriezin sanat ihmetyttivät teitä
suoruudellaan, mutta minun sanani kummastuttavat teitä vielä enemmän
nöyryydellään».
»Puhukaa, hyvä herra», kehoitti kuningas.
»Kas tässä, sire», sanoi de Grave ja otti taskustaan erään paperin, »on
hieman ankara mutta jokseenkin totuudenmukainen arvostelu, jonka muuan
hyvin ansiokas nainen on minusta laatinut. Suvaitkaa lukea se.»
Kuningas otti paperin ja luki:
»De Grave on sotaministeri. Hän on kaikissa suhteissa pieni mies.
Luonto on tehnyt hänet lempeäksi ja ujoksi. Ennakkoluulot syyttävät
häntä ylpeäksi, mutta sydämeltään hän on rakastettava. Siitä johtuu,
että yrittäessään sovittaa näitä ristiriitoja hän ei saa aikaan
mitään, Olen näkevinäni hänen astelevan hovimiehenä kuninkaan perästä,
heiveröisen ruumiin kannatellessa hänen päätänsä ylpeästi koholla,
valkuaiset näkyvissä hänen sinisilmistään, jotka hän aterian jälkeen
saa pysymään auki vain juomalla kolme tai neljä kupillista kahvia.
Hän puhuu vähän, ikäänkuin kainostelisi, mutta tosiasiallisesti siitä
syystä, ettei hänellä ole ajatuksia. Hänen osastonsa työt panevat
hänen päänsä niin pyörälle, että hän tulee lähipäivinä pyytämään eroa
toimestaan.»
»Tosiaankin», sanoi Ludvig XVI, joka oli empinyt lukea kirjoitusta
loppuun saakka ja tehnyt sen vain de Graven jatkuvista kehoituksista,
»tämä on tosiaankin naisen sepittämä arviointi. Onkohan rouva de Staël
sen kirjoittaja?»
»Ei, se on lähtenyt paremmasta kynästä, sire: rouva Rolandin kädestä.»
»Te sanoitte, herra de Grave, että olette samaa mieltä itsestänne?»
»Monessa suhteessa, sire. Jään siis ministeriöön, kunnes seuraajani
on perehtynyt tehtäviinsä. Senjälkeen pyydän teidän majesteettianne
hyväksymään erohakemukseni.»
»Olitte oikeassa, herra. Teidän sananne kummastuttavat minua enemmän
kuin herra Dumouriezin. Jos ehdottomasti haluatte vetäytyä syrjään,
ottaisin mielelläni seuraajaksenne teidän valitsemanne henkilön.»
»Siinä tapauksessa pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada
suositella herra Servania. Hän on rehellinen mies sanan kaikissa
merkityksissä, luonteeltaan luja, tavoiltaan puhdas, vakava kuin
filosofi, lämminsydäminen kuin nainen. Lisäksi hän on valistunut
isänmaanystävä, urhea soturi ja tarkka virkamies.»
»Herra Servan hyväksytään! Meillä on nyt siis kolme ministeriä: herra
Dumouriez, ulkoasiain hoitaja, herra Servan, sotaministeri, ja herra
Lacoste, meriministeri. Kenestä saamme rahaministerin?»
»Herra Clavièresista, sire, jos suvaitsette. Hän on talouskysymysten
tarkka tuntija ja erinomaisen taitava käsittelemään rahoja.»
»Niin», myönsi kuningas, »hän kuuluu olevan hyvin toimelias ja
uuttera työmies, mutta äkäinen, itsepäinen, oikullinen ja vaikea
keskusteluissa».
»Se virhe on yhteinen kaikilla numeromiehillä, sire.»
»Sivuuttakaamme siis herra Clavièresin virheet ja hyväksykäämme hänet
rahaministeriksi. Ajatelkaamme nyt oikeusministeriä. Kenelle annamme
sen toimen?»
»Minulle on suositeltu herra Duranthonia, bordeauxilaista asianajajaa,
sire.»
»Girondelainen tietysti?»
»Niin, sire. Hän on hyvin oppinut, tunnollinen mies ja mallikelpoinen
kansalainen, mutta heikko ja hidas. Me lietsomme häneen tulta ja olemme
lujia hänenkin puolestaan.»
»Jäljellä on vielä sisäministeri.»
»Yleisen käsityksen mukaan herra Roland on sovelias siihen toimeen,
sire.»
»Tarkoitatte kai rouva Rolandia?»
»Molempia, sekä herraa että rouvaa.»
»Tunnetteko heidät?»
»En, sire, mutta mikäli minulle on vakuutettu, edellinen muistuttaa
Plutarkoksen miehiä, jälkimäinen Titus Liviuksen naistyyppiä.»
»Tiedättekö, herra Dumouriez, mikä nimi ministeriöllenne annetaan tai
oikeammin, miksi sitä jo sanotaan?»
»En tiedä, sire.»
»_Sanskulotti_-ministeriöksi.»
»Nimi kelpaa, sire. Sitä selvemmin havaitaan, että me olemme miehiä,»
»Ovatko kaikki virkatoverinne valmiit astumaan toimeensa?»
»Tuskin puolellekaan on asiasta ilmoitettu.»
»Suostuvatko he?»
»Olen siitä varma.»
»Hyvä on, herra. Ylihuomenna pidetään ensimmäinen istunto.»
»Ylihuomenna, sire.»
»Te tiedätte», sanoi kuningas Cahier de Gervillelle ja de Gravelle,
»että voitte ylihuomiseen asti harkita asiaa, hyvät herrat».
»Sire, olemme jo harkinneet ja saavumme ylihuomenna vain luovuttamaan
virat seuraajillemme.»
Ministerit poistuivat.
Mutta ennenkuin he ehtivät isoille portaille, saavutti heidät muuan
kamaripalvelija, joka sanoi Dumouriezille:
»Herra kenraali, kuningas pyytää teitä seuraamaan minua. Hänellä on
jotakin sanottavaa.»
Dumouriez tervehti seuralaisiaan, ja kun nämä olivat poistuneet,
tiedusti hän kamaripalvelijalta:
»Kuningas vai kuningatar?»
»Kuningatar, hyvä herra, mutta hänen mielestään oli tarpeetonta noiden
toisten tietää, että hän kutsuu teidät puheilleen.»
»Ah, sitä pelkäsinkin!» sanoi Dumouriez ja ravisti päätänsä.
»Kieltäydyttekö?» kysyi kamaripalvelija, joka oli itse Weber.
»En, seuraan teitä.»
»Tulkaa.»
Kamariherra opasti Dumouriezin hämärien käytävien kautta kuningattaren
huoneeseen.
Mainitsematta kenraalia nimeltä hän ilmoitti:
»Täällä on henkilö, jota teidän majesteettinne haluaa puhutella.»
Dumouriez astui sisälle. Milloinkaan, ei edes silloin kun hän valmistui
hyökkäämään tai tunkeutui linnoitukseen, hänen sydämensä ei ollut
sykkinyt näin kiivaasti. Hän tajusi sen johtuvan siitä, ettei häntä
ollut milloinkaan uhannut näin suuri vaara. Tielle, jota hän nyt kulki,
oli siroitettu ruumiita, eläviä tai kuolleita, ja hän saattoi törmätä
Calonnen, Neckerin, Mirabeaun, Barnaven tai Lafayetten ruumiiseen.
Kuningatar käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli hyvin kiihtynyt.
Dumouriez pysähtyi kynnykselle. Ovi sulkeutui hänen takanaan.
Kuningatar lähestyi häntä majesteetillisin elein ja suuttuneen
näköisenä.
»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen,
»te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota,
ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon
kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja
minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on
eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta.
Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on,
ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko
meidät tai jakobiinit.»
»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta
luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta
koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin
odottaa, mitä nyt on tapahtunut».
»Olette siis myöskin valmistunut vastaamaan?» sanoi kuningatar.
»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen
kaikkea kuulun isänmaalle.»
»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis
enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»
»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan
perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin,
kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»
»Pakotettu vala, hyvä herra! Se ei ole vala eikä mikään!»
Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta
syvästi säälien.
»Madame», sanoi hän sitten, »sallikaa minun huomauttaa teille, että
teidän, kuninkaan ja korkeitten lastenne pelastus on sen perustuslain
varassa, jota te halveksitte ja joka pelastaa teidät, jos suostutte
etsimään pelastusta sen avulla... Palvelisin teitä huonosti, madame, ja
palvelisin kuningasta huonosti, jos puhuisin teille toisin.»
Mutta kuningatar keskeytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.
»Oh, hyvä herra, vakuutan teille, että kuljette väärää tietä!»
Ja hän lisäsi, äänessään sanoin kuvaamaton uhkansävy:
»Varokaa!»
»Madame», sanoi Dumouriez ihan tyynesti, »olen yli viidenkymmenen
ikäinen, elämäni on kulunut monenlaisten vaarojen merkeissä,
ja suostuessani muodostamaan ministeriön tiesin hyvin, että
ministerinvastuu ei suinkaan olisi pahin vaara, joka minua uhkaa».
»Ah», huudahti kuningatar ja löi kätensä yhteen, »se vielä puuttui,
että herjaatte minua, hyvä herra!»
»Herjaanko teitä, madame?»
»Niin... Tahdotteko, että selitän teille äskenlausumienne sanojen
ajatuksen?»
»Tehkää niin, madame.»
»No niin, te tarkoititte, että minä voisin murhauttaa teidät... Voi,
voi, hyvä herra!»
Kaksi raskasta kyyneltä vierähti kuningattaren silmistä.
Dumouriez oli mennyt niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Hän tiesi
nyt, mitä oli halunnut tietää, että näet tuossa kuivuneessa sydämessä
oli vielä jokin tunneherkkä säie.
»Jumala varjelkoon minua loukkaamasta kuningatartani sillä tavoin!»
sanoi hän. »Teidän majesteettinne on liian suuri, liian ylevä luonne,
jotta verivihollisennekaan voisi epäillä teistä mitään sellaista. Te
olette osoittanut sankariutta, jota olen aina ihaillut ja joka on
kiinnittänyt minut teihin.»
»Puhutteko totta, herra?» kysyi kuningatar äänellä, jossa värähti enää
vain mielenliikutus.
»Ah, madame, vakuutan kunniasanalla!»
»Suokaa minulle siis anteeksi ja tarjotkaa minulle käsivartenne. Olen
niin heikko, että toisin ajoin luulen pyörtyväni.»
Hän kalpeni todella ja taivutti päänsä taaksepäin. Oliko se todellista
heikkoutta? Vai oliko se sitä hirveää leikkiä, jota esittämään tämä
lumoava Medea oli niin taitava?
Vaikka Dumouriezkin puolestaan oli etevä näyttelijä, lumoutui hänkin
tai kuningatarta taitavampana kenties vain teeskenteli lumoutuneensa.
»Uskokaa minua, madame», sanoi hän, »minulle ei koidu minkäänlaista
etua teidän pettämisestänne. Inhoan laittomuutta ja rikosta yhtä
syvästi kuin tekin. Uskokaa minua, minulla on kokemusta ja osaan
arvostella tilannetta paremmin kuin teidän majesteettinne. Mitä
nykyisin tapahtuu, ei ole, kuten teille on luuloteltu Orleansin
herttuan vehkeilyä eikä liioin Pittin vihan vaikutusta, kuten itse
arvelette. Se ei ole myöskään hetkellistä rahvaanliikettä, vaan se on
suuren kansan lähes yksimielistä nousua piintyneitä väärinkäytöksiä
vastaan! Tässä kaikessa piilee — tiedän sen hyvin — mahtavaa vihaa,
joka lietsoo tulipaloa. Älkäämme välittäkö roistoista ja hulluista,
nähkäämme tässä varttuvassa vallankumouksessa vain kuningas ja kansa.
Kaikki, mikä pyrkii erottamaan ne toisistaan, tähtää niiden molempien
tuhoon. Minä, madame, olen tullut työskentelemään kaikin voimin niiden
yhdistämiseksi. Auttakaa minua sensijaan että vastustaisitte minua.
Te epäilette minua? Olenko minä esteenä vallankumousvastaisille
suunnitelmillenne? Sanokaa se minulle, madame. Esitän heti kuninkaalle
erohakemukseni ja vetäydyn johonkin kolkkaan vaikeroimaan isänmaani ja
teidän kohtaloanne.»
»Ei ei», sanoi kuningatar, »jääkää ja suokaa minulle anteeksi!»
»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää
nöyryyttäkö itseänne noin!»
»Miksen olisi nöyrä? Olenko enää kuningatar? Olenko enää edes nainen?»
Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona
olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden
latvat.
»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin,
niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä
ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä
käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita
solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi
pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä
laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa
häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia
vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa,
ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset
mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina...
Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän
mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani
vielä nainen!»
Kuningatar heittäytyi leposohvalle ja kätki kasvot käsiinsä.
Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen
hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.
»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun,
teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas
kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»