tänne", murisi eräs palvelijoista katse käännettynä kauvas pimeyttä
kohti, missä Vähä Belt oli jäätyneenä kuin jääkenttä. Lyötyään hetkisen
aikaa nyrkillä jalkaansa, jota pakotti ja kirvelsi repaleisessa
saappaassa, jatkoi hän: "Silloin minun mielestäni oli raskasta rämpiä
savessa musketti olalla. Mutta nyt minä tunnen, että paikoillaan
seisominen on vielä pahempaa. Koettakoon sitä ken voipi!"
"Olisipa meillä edes kannullinen kuumaa maitoa", vastasi toveri,
polkien pyörylän lumeen. "Väitetään, että itse keisari on houkutellut
tanskalaisia iskemään meidän selkäämme tässä sodassa, meidän ollessamme
toisella taholla. Miten se on päättyvä? Miten pääsemme yli näiden
saarien? Suojailma, niin odotteleppa sitä, jos sinulla ensin on
seitsemän turkkia päällesi panna! Nyt ei mikään laiva voi tulla tänne.
Miesmuistiin ei kukaan ole kuullut sellaisesta talvesta."
Toinen kumartui jälleen ja hieroi kaikin voimin polviaan. "Kolme päivää
sitten oli virta tuolla ulkona niin avoin, että vesi kimalsi", puuttui
hän puheeseen. "Jollei se jäädy vieläkin kovemmaksi, saat lähettää
kotiin terveisiä äidille. Mutta seis ... Kuulitko mitään?"
Komennushuuto kuului sumusta, ja vahtisoturit iskivät heti kantapäänsä
yhteen ja heittivät musketit olalleen. Torvet räikyivät kaukaa ja
saivat vastauksen. Hevoset korskuivat ja ratsuväki alkoi jo vaarallisen
matkansa jäällä. Kanuunavaunut vierivät raskaasti eteenpäin lumessa,
joka tarttui pyöriin, niin että ne tulivat muodottoman suuriksi ja
leveiksi. Takimaisena tuli vihdoin jalkaväki ja vetäytyi syrjemmäksi.
Palelevat etuvartijat saivat nyt jälleen maistaa, miltä tuntui kävellä
itsensä lämpöiseksi.
Vähitellen päivä koitti, ja talvipäivän valossa kulki sotajoukko yli
leveän salmen, joka oli merenlahden vertainen. Ratsumiehet laskeutuivat
hevostensa selästä ja hajaantuivat. Vaarallisimmille paikoille oli
jo edeltäkäsin vedetty tukkeja ja lautoja. Joka askeleella saattoi
nariseva ja keinuva jää murtua. Vasta kun ratsumiehet huomasivat, että
heillä oli jälleen vankempi jää jalkojen alla, nousivat he uudelleen
satulaan. Pian he olivat toisella rannalla ja täydessä taistelussa
tanskalaisten kanssa.
Kaarle Kustaa hyökkäsi sillä aikaa eteenpäin vasemman siiven keralla
käydäkseen vihollisen kimppuun sivulta. Nuoruudestaan alkaen oli Hän
ihastuksella lukenut Aleksanterin ja Caesarin urotöistä. Sydän ilosta
sykkien näki hän, että onni lakkaamatta seurasi rohkeaa, sillä pakkasta
jatkui. Lumi ja pakkanen, ruotsalaisten vanhat liittolaiset, näyttivät
jälleen tahtovansa auttaa heitä ja tällä kertaa voittoihin, joista he
tuskin olivat voineet uneksiakaan.
Äkkiä hän kuuli huutoa ja valitusta ja kääntyi kiivaasti. Jäälautta
halkesi ja kohosi hänen takanaan, ja joukko ratsumiehiä ja hevosia
kamppaili jo pyörteissä voimatta pelastua. Hänen omansakin ja Ranskan
lähettilään vaunut vajosivat syvyyteen, ja siellä ne kai ovat tänäänkin
kuolleine valjakkohevosineen alhaalla pohjasavessa Beltin aaltojen
alla. Hän kiiruhti silloin sen suuren avannon reunalle asti, joka tuli
niin monen haudaksi, ja kehoitti särkyneitä rivejä seuraamaan itseään
ja heittäytymään rannalle taistelun tuoksinaan.
Siellä täytyi tanskalaisten vihdoinkin heittää aseensa, ja eteenpäin
kulki voittokulkue yli koko Fyn-saaren.
Muutamien päivien jälkeen levisi kuitenkin ruotsalaisten silmien eteen
uusi, vielä laajempi jääaavikko, joka harmaassa sumussa näytti melkein
äärettömältä. Se oli Iso Belt.
Eräänä iltana istui Kaarle Kustaa Dalhemin luostarissa aterioiden
kaikessa rauhassa. Koko pöytä oli täynnä maljoja, jotka olivat jalan
korkuiset, ja hänen päällikkönsä levittivät koipensa ja maistelivat
hyvällä halulla. Itse hän oli varsin oppinut ja hyvin kasvatettu herra.
Mutta sota oli tullut hänen elämäkseen, eikä ainoastaan viini, vaan
myöskin menestys tekivät hänet myrskyisän hilpeäksi. Puolassa oli
tapahtunut, että hän kahteenkymmeneen vuorokauteen ei ollut antanut
itselleen aikaa riisua vaatteita päältään, ja hän kutsui mukavuutta
suureksi synniksi. Mutta lepohetkinään hän tahtoi tuntea olevansa kuin
soturi teltissään ja ahkerasti katsoa maljan pohjaan. Viisitoista
ruhtinaanpoikaa oli käynyt hänen luonaan sotaopissa. Rohkeassa
taitavuudessa ei ollut hänen vertaistaan, ja kaikkialla hän saavutti
hämmästystä ja ihailua. Hyvänsävyisesti ja sydämen halusta käytteli hän
myöskin suuria sanoja, puhuessaan mahdistaan. Silloin paisuivat posket
ja huulet, ja malja tyhjeni nopeasti.
Hänen nyt siinä istuessaan ja jutellessaan uutta ja vanhaa, astui
sisään solakka ja voimakas mies. Hänen nimensä oli Eerik Dahlberg,
ja hänen soikeat kasvonsa olivat syvästi ajattelevaiset. Puhtaitten
tapojensa taitonsa ja kohteliaan käytöksensä vuoksi oli hän oikean
pohjoismaalaisen perikuva. Hänen ympärillään oli aina raitis ja
vilpoisa ilma kuin korkealla vuorella olevan männyn. Ajatelkaapas,
jos hän nyt tänä iltana olisi hetkeksi tahtonut istuutua kertomaan
kohtaloistaan. Miten paljon olisikaan ahavoittuneilla taistelijoilla
silloin ollut kuunneltavaa. Koskaan ei hän arvellut, milloin oli
kysymyksessä valepuvussa hiipiminen leskelle vihollista tahi pimeässä
yössä kapuaminen vallin yli vakoilemaan. Kerran eräällä ratsumatkalla
sairastui hän ruttoon ja ohjasi puoleksi nukuksissa kuumehoureessa
hevosensa syvään metsään. Joskus hän laskeutui hevosen selästä ja
ojentautui maahan lepuuttaakseen pakottavia jäseniään, mutta hän
uupui uupumistaan siihen määrin, että hänen sitten joka kerta täytyi
ryömiä takaisin uskollisen hevosensa luokse. Vihdoin hän tuli erääseen
kapakkaan ja hänelle tehtiin vuode penkille. Hän sai silloin kuulla,
että eräs kalastaja parka istui valitellen kapakoitsijalle köyhyyttään
ja miten hänen pienet lapsensa näkivät nälkää. Mikäli Dahlberg kykeni
sekavassa tilassaan, kohosi hän kyynärpäälleen, kestitytti hyvin
hätään joutunutta ja pisti ystävällisesti muutamia rahoja hänen
käteensä. Seuraavana päivänä kävi niin, että kalastaja palasi ja
huomasi, että kapakoitsija kauhistuneena oli kantanut ruttosairaan
vieraan rannalle yksinäisyyteen kuolemaan. Kalastaja teki hänelle
vuoteen veneeseensä, peitti sen purjeella ja kätki kaislistoon. Sitten
hän palasi usein hyväntekijänsä luokse tuoden ruokaa ja virvokkeita
ja hoiteli häntä. Kokonaisen kuukauden lepäsi Dahlberg puoleksi
tajuttomana veneessä, kunnes ruttopaise puhkesi, ja hän jälleen rupesi
virkistymään. Kalastaja kantoi hänet silloin kotiin viheliäiseen savi-
ja olkimajaansa. Kun kovat ratsusaappaat riisuttiin, olivat jalat aivan
mustat ja niin paisuneet, että Dahlberg ei koskaan luullut voivansa
niillä kävellä. "Hurskaan muukalaisen vuoksi Jumala pitää suojelevan
kätensä meidän vähäisen majamme yllä", änkyttivät kuitenkin kalastaja
ja hänen vaimonsa, sillä rutto säästi kaikki heidän matalan kattonsa
alla, mutta levitti kuolemaa toisiin tupiin. Kun Dahlberg vihdoin
tuli niin terveeksi, että hänet saattoi ohjata kirkkomaalle, osoitti
kalastaja hänelle siellä ruumisarkkua, jonka hän oli hankkinut hänen
hautaamistansa varten.
Sellaiselle miehelle ei ollut olemassa mitään vaaroja, ja lujalla
luottamuksella hän astui kuninkaan pöydän ääreen. "Kas tässä on minulla
jään paksuuden mitta", sanoi hän selvästi ja päättävästi ja näytti
syväuurteista keppiä. Kahdeksankymmenen ratsastavan itägööttiläisen
kanssa olen ollut Beltillä Irlannissa asti ja todistukseksi siepannut
mukaani kotiin pari tanskalaista.
Kaarle Kustaa löi kätensä yhteen. "Nyt, veli Fredrik", huudahti hän ja
näki ajatuksissaan jo Tanskan kuninkaan edessään, "nyt me keskustelemme
hyvällä ruotsinkielellä!"
Hevoset valjastettiin, ja Dahlberg rinnallaan ajoi Kaarle Kustaa nopeaa
ravia etevimpien sotaherrojen majaan Nyborgiin. Kello oli kaksi yöllä
ja nurkissa alkoi kuulua epäilyttävää suojasäätä ennustava lotinaa.
Unenkohmelossa hieroivat herrat silmiään, haukottelivat hetkisen ja
mittelivät Dahlbergia epäsuopein katsein.
Wrangel, valtakunnan amiraali, ei kuulunut pelkureihin. Sillalla Dechin
luona, missä Tilly kaatui, oli hänellä ollut ensimäinen suuri ottelunsa
ja sitten Kristiinan päivinä oli hän johtanut koko sotajoukkoa.
Upporikkaaksi oli hän tullut saaliista ja halusi yhä uutta. Hän tiesi,
että Sellannissa, Tanskan sydämessä, oli sekä hopeaa että kultaa. Sinne
meni nyt tie yli Dalannin ja siellä oli Kööpenhamina. Mutta hän työnsi
ulospäin pitkän leukansa ja pani käsivartensa ristiin. "Katolta tippuu
vettä", sanoi hän karheasti. "Jos meitä kohtaa jäällä suojasäämyrsky,
saavat sekä kuningas että sotamiehet siellä ristittömän haudan. Se joka
on kylliksi tyhmänrohkea kopeillakseen sellaisilla hulluilla neuvoilla,
saa jäädä häväistyksi lorunpuhujaksi eliniäkseen."
Eräs hänen vieressään olevista herroista korjasi mustaa
silkkikalottiaan ja pani kätensä ohuelle poskelleen. Hänen silmänsä
harhailivat epäluottavasti yli huoneen, väsyneinä, uupuneina, ikäänkuin
ilman sisällistä loistoa. "Kuulkaa, hyvä Dahlberg", sanoi hän
murteellisella kielellä. "Niin totta kuin minä olen tanskalaissyntyinen
ylimys ja nimeni on Korfits Ulfeld, se on hulluutta. Tarvitseeko minun
muistuttaa, että minä en huvin vuoksi paennut kodistani ja konnustani
kuningasparin vuoksi, joka oli halveksinut aateliston oikeutta. Aateli,
se on vapaus. Minä toivon, että koko Tanskanmaa olisi käsissäni kuin
nenäliina ja että voisin repiä sen keskeltä kahtia. Ja kuitenkin minä
sanon: Menkää levolle, ystäväni, älkääkä uneksiko vievänne sotajoukkoa
yli suojaisen meren!"
Pahantuulisena ja neuvottomana toivotti Kaarle Kustaa hyvää yötä ja
jätti molempien herrojen tehtäväksi Dahlbergin läksyttämisen hänen
ajattelemattomuudestaan. Alakuloisena ja murheellisena meni tämä
vihdoin kaupunkimajaansa.
Mutta kun hän pani pois kalvan ja alkoi avata takkiaan, tuli
hengästynyt henkivartija ja kuiskasi, että hänen pitäisi seurata häntä
heti takaisin kuninkaan luokse.
Kaarle Kustaa ei ollut saanut unta silmäänsä. Juuri uskaliaimmissa
yrityksissä oli onni hänelle aina ollut suopein. Epäily ja
uhkamielisyys taistelivat hänen soturisielussaan, ja ajatustensa
kiihdyttämänä lepäsi hän puoliksi istuallaan vuoteellaan sinne tänne
käänneltyjen tyynyjen välissä. Yömyssy oli heitetty kauvas lattialle.
Hänen kyyhkysmäiset silmänsä ja matala otsansa jakauksella olevan tukan
alla muistuttivat melkein naista. Käsivarren ympärillä oli hänellä
side, vetohaava, jonka piti vetää pois epäterveellisiä nesteitä. Mutta
sitten teki hän ylpeän liikkeen päällään, ja kynttilänvalo osui hänen
kasvojensa leveään aliosaan. Avoimesta paidasta vilahti hänen rintansa
ja toinen hartiansa kuin kuperat kalliot, ja puuhunleikatut pienet
jättiläiset sängyn patsaissa näyttivät pitävän hänelle seuraa kuin
hyvät toverit. Hän siirsi kynttilää syrjään ja katseli Dahlbergia.
Nyt lensi kyyhkynen matkoihinsa, ja kulmakarvain alta salamoi. Kahden
kansan kohtalo vapisi sillä hetkellä hänen kädessään.
"Omantuntosi nimessä", sanoi hän ankarasti. "Puhu suoraan. Voitko viedä
meidät yli?"
"Pääni uskallan antaa pantiksi, vaikka se on vähäarvoinen", sanoi
Dahlberg. "Minä vien armeijan yli, olkoonpa siinä vaikka kolme kertaa
satatuhatta miestä."
"Sinun tuleekin se tehdä!" huudahti Kaarle Kustaa, ikäänkuin olisi
saanut mielijohteen, ja heitti peiton syrjään. "Minä tahdon Herran
nimessä uskaltaa, sanokootpa sitten Wrangel ja Ulfeld mitä tahansa."
Dahlberg kiiruhti ulos, ja portaissa ja ovissa alkoi kuulua liikettä ja
kolinaa. Mutta kun Wrangel aamulla sai kuulla, mitä tulisi tapahtumaan,
meni hän suuttuneena Dahlbergin luokse. "Häpeä teille, joka panette
vaaraan hänen majesteettinsa sekä kruunun että valtikan!" jyrisi hän.
Ja harmiin sekaantui kateus sitä kohtaan, jonka oli onnistunut saada
kuningas kallistamaan korvansa neuvoilleen.
"Ei, rehellisenä miehenä minä pidän lupaukseni", vastasi Dahlberg ja
ratsasti pois.
Pimeä vallitsi vielä, kun ratsuväki alkoi marssia lumenpeittämälle
merelle. Rikkipoljettu ja märkä lumi kohosi korkealle hevosten koipien
ympärille, ja takimmaisten täytyi kulkea kahlaamalla eteenpäin. Edessä
oli hiljaista ja autiota ja sivulla aukeni tyhjä näköpiiri. Ei kukaan
miehistöstä tiennyt, miten kauvan vahvaa jäätä oli vielä lotisevan ja
roiskuvan veden alla. Päivemmällä pääsivät nälkäiset joukot vihdoinkin
Langelantiin, ja torvet puhalsivat levähdykseen. Mutta pakkanen oli
yltynyt ja muuttanut sekä ruuan että juoman koviksi möhkäleiksi,
joita täytyi koputtaa rikki kirveellä ja pyssynperillä. Viini ja olut
maistuivat jäävedeltä. Oli oikein Kaarle Kustaan maun mukaista, että
hän oli ulkona vaaroissa eikä enää istunut kuninkaallisen pöytänsä
ääressä.
Kun pahin nälkä oli tyydytetty, nousi hän ylös, sillä vielä oli
jäljellä vaarallisin uhkapeli. Hänen edessään oli levein salmi, ja
vielä oli viisi ruotsinvirstaa Lålannin rantaan.
"Nyt, Dahlberg", sanoi hän hilpeästi, "on sinun pidettävä sanasi ja
näytettävä meille tie!"
Dahlberg keikahutti itsensä taas satulaan, ja mustalta pilkulta näytti
hän pian katoavassa etäisyydessä kaartelevan, pitkän soturirivin
edessä. Hetkisen viipyi kuningas ja katseli kaukolasilla hänen rohkeata
kulkuaan. Sitten kiiruhti hän seuraamaan muita. Vielä syvemmäksi tuli
nyt hiljaisuus, ja helmikuun aurinko alkoi vähitellen laskeutua ja
kullata pilviä, mutta aikoja ennen hämärän laskemista ilmaisi kaukainen
riemu, että Dahlberg oli pitänyt sanansa. Urotyö oli suoritettu.
Ruotsalaiset seisoivat Lålannin rannalla. Wrangel uskoi tuskin
korviaan, kun pikaviesti kutsui häntä tulemaan jäljestä jalkaväen
kanssa.
Eräs torvenpuhaltaja ratsasti sangen vikkelästi saaren pieneen
linnoitukseen ja kehoitti miehistöä antautumaan, mutta päällikkö
kehoitti häntä menemään hiiteen. Keskiyön aikana huomasivat kuitenkin
ruotsalaiset, että joukko lyhtyjä lähestyi yli kentän. Ne olivat
linnalaisia, jotka saapuivat hieromaan sopimusta, ja seuraavana aamuna
täytyi päällikön kauniisti antaa esiin linnoituksen avain. Sitten oli
ruotsalaisten helppo samota yli pienempien salmien aina Sellannin
eteläisimpään kärkeen asti.
Tuossa lähestyi reki, siinä oli muutamia lähettiläitä, jotka tahtoivat
keskustella rauhasta. He tuijottivat hämmästyneinä, sillä kaikkein
vähimmin he olivat odottaneet nyt jo tapaavansa kuninkaan Sellannin
manterella. "Jumala on osoittanut minulle tien", sanoi tämä täynnä
kuohuvaa uhmaa. "Hän rakensi minulle sillan, enkä minä voinut muuta
kuin käydä yli."
Lumi oli huoneitten korkuisissa kinoksissa, eivätkä lähettiläät
säästäneet varottavia kehoituksia. Eteenpäin kävi kuitenkin alinomaa
marssi, vaikka joukon oli vaikea raivata itselleen tietä. "Antakaa
meille vain kolme päivää!" pyysivät lähetit, saapuessaan jälleen
kuninkaan luokse. Mutta hän vastasi: "Ei kolmea tuntiakaan!" Hänen
edessään pakenivat kauhistuneet maalaiset Kööpenhaminan vallien taakse,
jotka kauvan olivat olleet rappeennuksissa, niin että pensaita ja puita
kasvoi alas vierineiden kivien välissä.
Rauhanvälittäjien oli tapana kokoontua erään ruotsalaisen asumaan
huoneeseen. Kerran, kun muutamat tanskalaiset herrat tulivat sisään,
lepäsi tämä kokoonvedettyjen sängynverhojen takana, niin että he
eivät häntä huomanneet. Hän kuuli silloin, miten he kuiskasivat, että
he taipuisivat kaikkiin Kaarle Kustaan koviin vaatimuksiin. Mitään
muukalaisia tahi vihollisia laivoja ei tästä lähtien laskettaisi
sisälle salmista, vaan molemmat kansat solmisivat pohjoismaisen
veljesliiton. Bornholmin, Blekingin, Skånen, Hallannin, Bohusläänin,
kaikki olivat tanskalaiset päättäneet jättää hänelle. Vasta kun tuli
kysymys Trondhjemistä, aikoivat he olla olevinaan aivan taipumattomia
ja nousta ylös tuoleiltaan. Hetkisen kuluttua menivät he matkoihinsa.
Mutta kun sitten tuli puhe Trondhjemistä, tiesi Kaarle Kustaan
välittäjä vastauksen. Heti kun tanskalaiset kohosivat, lykkäsi hänkin
taaksepäin tuolinsa ikäänkuin lähteäkseen. Silloin istuutuivat
hämmästyneet tanskalaiset jälleen ja lupasivat siinäkin kohdassa
noudattaa hänen pyyntöänsä. Unohtumaton rauhanpäätös allekirjoitettiin
vihdoin Roeskildessa, ja kun tanskalainen valtakunnanhovimestari
tarttui kynään, huokasi hän: "Ah, jospa en olisi koskaan oppinut
kirjoittamaan!"
Fredriksborgin huvilinnassa sytytettiin vahakynttilät
kristallikruunuihin, ja loistavissa pidoissa istui Kaarle Kustaa
vieraana. Korfits Ulfeld sai punaa poskiinsa, nähdessään muinaisen
kuningasparin ja vihatun isänmaansa niin nöyryytettynä. Mutta kuningas
Fredrik ja hänen kopea puolisonsa salasivat syvän surunsa ja osoittivat
Kaarle Kustaalle kaikkea kunnioitusta, eikä mikään nurjamielisyyden
näyttäminen häirinnyt niitä juhlia, joita melkein muserrettu kansa
antoi voittajalleen. Fredrik kuninkaan jahdilla purjehti hän Skånen
rannalle, joka nyt oli hänen ja joka kaiketi aina näytti olleen aiottu
kuulumaan Ruotsinmaahan. Metsään tahi puron vierelle pystytetty kivi ei
enää merkinnyt maanrajaa. Meri ja sen lavea pinta oli nyt rajana.
Kuitenkaan ei levosta tullut mitään, sillä ennen kuin pyökkimetsät
olivat kellastuneet syksyksi, kävi kauhunhuuto yli Sellannin, että
ruotsalaiset odottamatta olivat nousseet maihin uudelleen. Mitä oli
sitten tapahtunut, koska veljet sillä tavalla kävivät veljiensä
kimppuun. Tähän kysymykseen tiesi Kaarle Kustaa vastauksen, ja ääni
vapisi kuohuvasta vihasta. Miksi hän oli ennen samonnut Puolan
halki? Se tapahtui sitä varten, että uusilla valloituksilla voisi
turvata sen, mitä muinaisilla pitkillä sodilla oli voitettu, ja tehdä
Itämeren merenlahdeksi, jonka kaikilla rannoilla olisi ruotsalaisia
alusmaita. Mutta hollantilaisilla oli tapana risteillä siellä omilla
kauppalaivoillaan. Heillä ei ollut ollenkaan halua tulla sieltä
suljetuiksi, vaan he varustivat jo laivastoa käydäkseen hänen
selkäänsä, mutta tanskalaisten lupaamaa apua hän sai odottaa. Kaarle
Kustaa oli liiaksi sotauros ollakseen heti vihaisesti iskemättä,
omia rauhanlupauksiaan ajattelematta. "He eivät usko meihin emmekä
mekään heihin", sanoi hän ja puhalsi huulillaan. "Mitä meitä auttavat
silloin kaikki veljelliset vakuutukset? Minä vien pois heidän kopean
aatelistonsa Inkerinmaahan. Ruotsin kruunua minä olen kantava päässäni,
mutta Tanskan kruunun täytyy olla alempana pöydällä. Ymmärrättekö,
hyvät herrat! Minä teen Tanskan ja Norjan voittomaikseni ja
Juutinrauman Itämeren lukoksi. Sen avainta minä kannan kuin hyvä emäntä
vastaisuudessa tässä vyössäni." Hän löi kalpaansa, niin että se kilahti.
Hänen joukkonsa oli harvalukuinen, mutta joka mies oli hänestä yhtä
hyvä kuin kokonainen ratsuparvi. Ja kuitenkin vei hän heitä ainoastaan
hitaisesti eteenpäin, hän, joka muutoin sellaisella kuumuudella janosi
taistelua. Oli kuin rauhanrikoksen mukana joku paha henki olisi
lamauttanut hänen askeleitaan. "Minun viisas Dahlbergini on jo ollut
Kööpenhaminassa vakoilemassa", sanoi hän täynnä uhmaavaa halua yllyttää
taisteluun kaikki ne viholliset Euroopassa, joita nopeasti kasvoi
maasta. "Vallit ovat vielä palasiksi luhistuneina ja kanuunat ilman
lavetteja. Juoksuhaudat ovat kuivuneet, eikä pieni miehistö kelpaa
muuhun kuin täyttämään tupakkapiippujaan."
Hänen ratsastaessaan kukkulalle Kööpenhaminan edustalle kohtasi häntä
kuitenkin tulimeri. Tanskalaiset olivat itse pistäneet esikaupunkinsa
tuleen. "Jos nyt käymme heti taisteluun", selitti aina neuvokas
Dahlberg, "otan hevosilla ja vaunuilla ajaakseni hyökkäävien etunenässä
yli sekä hautojen että vallien suoraapäätä kaupunkiin". Mutta kenraalit
seisoivat sovuttomina ja, kuten Kaarle Kustaa, epäilyn lamauttamina.
"Pohjan ryöstölinnut ovat jälleen kimpussamme", huusivat tanskalaiset,
ja kuningas Fredrik lupasi kernaammin kuolla aisoissaan kuin väistyä.
Vallilla näkyi pian se teltta, jossa hän asui päivät ja yöt, ja
peljästymättä kulki hän ympäriinsä vinkuvien luotien keskellä. Jokainen
talonisäntä varusti itselleen ammeellisen vettä ja kostean häränvuodan,
voidakseen sammuttaa liekkejä, jos ruotsalaisten tulipallot sattuisivat
sytyttämään katon tuleen. Kadut jäivät autioiksi, sillä kaikki
kiiruhtivat valleille lapioineen ja työntökärryineen ruvetakseen
panemaan niitä nopeasti kuntoon. Aatelisherrat, ylioppilaat,
liikemiehet, kisällit, kaikki työskentelivät samalla innolla, ja
naisetkin, jotka tulivat ulos ruokakoreilleen, auttoivat miehiään
kantamalla multaa.
Miten olikaan, niin lähestyi kolmekymmentäviisi hollantilaista
laivaa Juutinraumaa auttaakseen tanskalaisia, ja Kaarle Kustaa
kiiruhti Kronborgin linnaan. Siellä hän seisoi harmistuneena ja
levottomana valleilla rantaa pieksävien laineiden ääressä, ja ylhäältä
linnan ikkunasta näkyivät hovinaisten kiharaisten päitten joukosta
hänen puolisonsa, Hedvig Eleonoran kasvot. Hän oli tottunut sodan
melskeeseen, mutta tänään painoivat hänen mieltään synkät aavistukset.
Tuuli virkeni, ja myötätuulta ohjasi vihollinen laivasto ruotsalaista
vastaan. Käsivarsiinsa luottaminen ja jokaisen lähelle tulevan laivan
valtaaminen, se oli ruotsalaisen taistelutapaa. Se, joka ei tuntenut
itseään kyllin voimakkaaksi, saattoi yhtä hyvin jäädä rannalle. Kaarle
Kustaa puristi kaukolasia, sillä se, mitä hän näki, antoi hänelle
aluksi rohkeutta, mutta masenti vähitellen hänen toivonsa. Syysaurinko
oli äsken kohonnut yli veden ja loisti laivojen korkeiden peräkeulojen
lasi-ikkunoihin. Jokaisessa laivankeulassa oli jonkun merenhaltijan
tahi siivekkään, kypärääkantavan sodanjumalan runsaasti kullattu kuva
ja ne viittasivat verenhimoisesti eteensä kolmikärkisillä keihäillään
tahi ojennetuilla käsillään. Siinä iski yhteen noin kahdeksankymmentä
purjehtijaa, ja ainoastaan ruotsalaisten puolelta sinkahutti lähes
kaksituhatta kanuunaa hävittäviä salamoitaan. Savurenkaat kiemurtelivat
ilmassa kuin isosta tupakkapiipusta. Wrangel johti ruotsalaisia ja
vaahtoavaa vauhtia meni hänen upea amiraalilaivansa vihollista vastaan.
Veren peittämänä taisteli toinen hollantilaisista alipäälliköistä
vihdoin polvillaan, ja kun hän oli pakotettu jättämään miekkansa,
kaatui hän ja kuoli. Hänen laivansa lipun kiskaisivat ruotsalaiset
alas, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vajosi laiva aaltoihin.
Hollantilainen yliamiraali oli luuvalon murtama, kuten melkein kaikki
sen aikaiset vanhemmat soturit. Se ei johtunut ainoastaan alinomaisista
kahakoista, vaan vielä enemmän pidoista ja monista maljoista, joissa
kaikkien piti olla mukana. Hän ei voinut seistä, vaan istui kannella
nojatuolissa. Mutta siitä hän ohjasi väkeänsä. Yhteislaukaus toisensa
perään rätisi tupruavista aukoista ruotsalaisten amiraalilaivaa
vastaan, ja peräsin rikkiammuttuna täytyi sen vihdoin etsiä suojaa
Kronborgin kanuunansuiden alta. Valleilta vyöryi lakkaamaton ukkonen,
mutta luodit sihisivät yli aallonharjojen ja laivanhylkysirpaleiden,
pääsemättä perille, ja vihollislaivaston purjeet liitivät ohi
Kööpenhaminaa kohti.