värisivät vilusta ruotsalaiset maaluolissaan. Eräänä yönä tuli ankara
lumipyry, ja silloin he tekivät hyökkäyksen. Jottei heitä hurmattaisi,
vetivät he ylleen valkoiset paidat ja sitoivat sitten olkia hattunsa
ja käsivartensa ympärille kenttämerkiksi. Laulaen hyökkäsivät he
eteenpäin, mutta se tuliseppele, joka pian syttyi ympäri koko
Kööpenhaminan, ilmaisi, että heitä odotettiin. Hoviherrat, ylioppilaat
ja hollantilaiset merimiehet taistelivat valleilla kylki kyljessä.
Tukkeja ja kiviä vyörytettiin alas ruotsalaisten rynnäkkötikapuille,
ja naiset kantoivat kattiloissa tulikuumaa vettä, jonka he heittivät
heidän päällensä. Kuolevien ja kuolleitten välissä jatkoivat he
raivoisaa taistelua juoksukaivannoissa, kunnes heidän vihdoin jälleen
täytyi kääntyä ympäri maaluoliinsa ja mökkeihinsä. Veripisarat
värjäsivät heidän askeleensa lumessa, ja takaapäin kajahtelivat
aamunkoitossa ilolaukaukset pelastetusta kaupungista.
Rauhan solmiminen tuli nyt Euroopan valtiomiesten toivomukseksi,
mutta Kaarle Kustaa ei tahtonut pakosta pistää miekkaansa huotraan.
Ensin sen piti saada muinainen loistonsa. Kovia tuomioita sai hän
kuulla. Ja häntä kutsuttiin sanansasyöjäksi ja rauhanrikkojaksi.
Viholliset huusivat toisilleen, että hän oli tahrannut soturikunniansa.
Katkeroituneena vastuksistaan läksi hän Gööteporiin neuvottelemaan
säätyjen kanssa. "Ei ole", sanoi hän, "enää ketään, joka tahtoo
valjastaa hevostaan yhteen meidän kanssamme."
Sairas oli hän jo ennestään, mutta nyt tuli kuume ja vilutauti,
ja lääkäreiden oli vaikea saada työintoista miestä pysymään
makuuhuoneessaan. Vaivat kasvoivat, ja hän istui enimmäkseen
nojatuolissa. "Minä en ole, niinkuin minun olisi pitänyt, aina voinut
pitää huolta Ruotsin sisäisestä hoidosta", sanoi hän tuntiessaan
elinvoimansa sammuvan. "Mutta koskaan en ole kammonut valvontaa tai
työtä, vaaroja tahi huolia, hellettä tahi vilua, nälkää tahi janoa."
Kuoltuaan käärittiin hänet kuolinliinaan, mikä sopi uupumattomalle
soturikuninkaalle, joka oli kantanut suurvallan kruunua. Hänet puettiin
purppurapukuun, käsiin pantiin omena ja valtikka ja sivulle asetettiin
miekka ja avain, kaikki kullasta. Ruumiin edessä kannettiin mustaa
surulippua, ja suurella komeudella vietiin se vaskirumpujen kaikuessa
Ritariholman kirkkoon Tukholmaan.
Dahlberg pysyi sitten aina yhtenä maan kelvollisimmista miehistä, ja
sotasaaliista rikas Wrangel sai oppia, että rauhantoimia saattaa olla
yhtä vaikea hoitaa kuin konsana sodan. Korfits Ulfeld jatkoi isänmaansa
vaihtamista. Kööpenhaminassa revittiin hänen talonsa pohjiaan myöten,
ja raivatulle paikalle pystytettiin kivi päällekirjoituksella: "Petturi
Korfits Ulfeldille ikuiseksi häpeäksi ja häväistykseksi." Henkipattona,
valepuvussa, kaikkialla turvattomana harhaili hän ympäri poikineen
ja sanoi itseään heidän opettajakseen. Hän kuoli vihdoin veneessä,
Rheinjoella, ja sanottiin, että hänen poikansa salaa hautasivat hänen
ruumiinsa erään rannalla olevan puun alle.
Aika riensi ja monet talvimyrskyt heittivät lumensa ristikkoikkunoista
siihen holviin, missä Kaarle Kustaan hopeoitu tina-arkku mureni ja
tummui. Kerran tuhatkahdeksansataa-luvulla oli Mikonpäivän aikana
tehtävä muutamia töitä muistorikkaassa hautakirkossa. Työntekijäin
joukossa oli Drake-niminen kaavailija. Kerran, ollessaan hetkisen
yksin, hiipi hän alas holviin.
Siellä nosti hän hieman raskaan kannen toista päätä ja pani halon
kiilaksi väliin. Sitten pisti hän kätensä mustaan kuiluun. Hävitys
ja multa, se on kaiken maallisen loiston loppu, ja siellä lepäsi
nyt muinainen kuningas kosteudesta märissä rievuissa, kuten köyhin
kerjäläinen. Drake kopeloitsi maatuneita jäännöksiä, ja vähitellen
sai hän esille kultaisen avaimen, valtikan ja miekankahvan. Hän kääri
kaiken yksinkertaiseen liinaan ja kätki sitten varastetun tavaran
äitinsä luokse, joka oli suutarinleski Ladugårdslandetissa.
Muutamien päivien kuluttua pyysi köyhä muori ajurin vaimolta saada
lainata puntaria punnitakseen muutamia harvinaisia esineitä.
Hämmästyksekseen sai ajurinvaimo silloin nähdä kulta-avaimen, joka
oli niin suuri, että se olisi voinut sopia taivaanvaltakunnan
porttiin. Drake jatkoi, kuten oli alkanutkin, Ritariholman kirkon
haudoista varastamista ja teettipä vielä itselleen upeat pyhäliivitkin
samettipalasta, jonka oli saanut eräästä arkusta. Kauhistunut
ajurinvaimo ei kuitenkaan voinut kantaa arvoitusmaista salaisuuttaan,
vaan meni poliisimiehen luokse ja kertoi, mitä oli nähnyt.
Ruumiinryöstäjä otettiin silloin kiinni ja sai rangaistuksensa.
Siten joutuivat kalleudet jälleen oikeaan paikkaansa. Se avain,
jolla kymmenes Kaarle voittojensa keskipäiväloistossa oli halunnut
saada vääntää Itämeren lukkoa, jäi sitävastoin pohjoismaiseksi
kuninkaanuneksi, joka ei koskaan toteutunut.