ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä
voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä
kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä
ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan
syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä
näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi
hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten
muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän
pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat
herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt
tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta
liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi
johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli
hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin
kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut
palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.
Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin
miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla
kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä
tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä
ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta
asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan,
saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten
seikkailu päättyi.
Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti
joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli
ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen
kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa
äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että
he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta
Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi
ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien
tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen
jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että
porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér
se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän
vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota
hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen,
ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että
hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin
värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi
kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään
hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien
välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut
päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.
Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen,
että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon
keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari
Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä
luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi
tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä
leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski
jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet
rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että
hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle,
jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena,
kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen
omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa.
Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille
uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin
loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin
kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti
suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin
leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön
saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä,
ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen
toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää
nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut
ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi
ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat
oikeudet kuin katoliset.
Mutta kotona häntä tervehti Kristiina vielä suuremmalla kylmyydellä
kuin ennen. Ei auttanut, että hän muistutti lapsuudenlupauksista tahi
surustaan. Kristiina ymmärsi, että suru koski enin hänen kruunuaan,
ja sen hän lupasi hänelle perinnöksi. Itse hän tahtoi elää naimatonna
ja vapaana kirjainsa keskellä. Kaarle Kustaa näki, että uudet ystävät
kuiskasivat viekkaasti imartelujaan kuningattaren korvaan, ja hän
tuli yhä varovaisemmaksi puheissaan ja vetäytyi syrjään Borgholmiinsa
kaukaiseen Öölantiin. Siellä vyöryi meri pitkin rantoja ja tuuli
vinkui päivät ja yöt ikkunankomeroissa. Juuri senvuoksi että hän tunsi
voimansa, tuli toimettomuus hänelle raskaaksi vaivaksi, ja joskus hän
luuli, että hän saisi hautansa tässä yksinäisessä saaressa. Hän pani
toimeen juominkeja, jotka kestivät siksi, että aurinko paistoi tyhjiin
kannuihin. Sitten hän otti lapion ja rupesi istuttamaan puita. Mutta
joskus valtasi hänet katkeruus, ja silloin hän puhui siitä, että
tekonimellä lähtisi samoilemaan kohti uusia seikkailuja. Harmistuneena
ja kunniaa ikävöiden harkiskeli hän, miten paljoa lujemmin hänen
kätensä kuin oikukkaan naisen saattaisi pidellä ruotsalaista
soturinmiekkaa. Jokainen kirje kertoi, miten Kristiina lahjoitti
kokonaisia pitäjiä imartelijoilleen ja tuhlasi, mitä kansa oli ostanut
niin monien vuosien kieltäymyksillä ja taisteluilla.
Vanha Oxenstierna oli nyt vastenmielisesti nähty vieras hovissa.
Kristiina ei tahtonut enää kuulla hänen isällisiä neuvojaan. Tukholman
kuninkaallinen linna, jossa ennen oli annettu nuhteita, milloin joku
irvisti pahasti kaljatuopille, ei enää ollut kauvemmin tuntemattomana
ja erillään kaukana metsien ja lumisten teitten takana. Se mitä siellä
tapahtui, koski jo nyt muitakin kansoja, ja ulkomaiset vieraat nousivat
sen portaitten ääressä kullalla koristetuista vaunuista. Tyytymättömänä
kulki Kristiina ympäriinsä vanhoissa Vaasasuvun huoneissa, joiden katot
hänestä alkoivat tuntua liian matalilta.
Sisävesien lahtien rannoilla loistivat nyt valtaavat linnat,
joita kotiinpalanneet sotapäälliköt olivat kohottaneet voitetulla
saaliillaan. Joutsenet uiskentelivat siellä karppilammikoissa, ja
tuuheat säleistökäytävät johtivat portille. Etehisestä pisti nenään
terävä haju, ja hovimestari veti sitä mieltymyksellä sisäänsä siinä
uskossa, että se paransi tauteja. Tuskin se käry tuli maustetusta
villisikapaistista, jota kannettiin ohi. Ei, se levisi siitä pilvestä,
joka vyöryi salista, missä linnanherra ja hänen vieraansa aivan kuten
ennen teltassa istuivat pitkine liitupiippuineen ja syljeskelivät.
Sodassa he olivat näet oppineet uuden taidon. Se oli tupakan
polttaminen. Kultanahkat ja lasit ja maljat loistivat tammikaapin
yläpuolella. Kaiken piti nyt olla raskasta, komeaa ja rikasta. Eräästä
ovesta vilahti jotakin, jota nykyajan lapset olisivat saattaneet luulla
kamaliksi ja koreiksi ruumisvaunuiksi. Se oli suuri vuode töyhtöineen
ja hopeakukkaisine uutimineen, missä Kristiinan piti maata, milloin
hän tuli vierailulle. Vaskirumpujen jymistessä tyhjennettiin salissa
maljoja soturin tavalla pikari kummassakin kädessä ja jalat harallaan.
Vaatteet leikattiin tahallaan siten, että vatsalle jäi hyvästi
sijaa. Oli hienoa, ylhäistä ja kreivillistä seisoa vatsa pullollaan.
Kristiinalla, joka itse joi ainoastaan vettä ja tuskin kajosikaan
paisteihin, oli ikävä sellaisissa kemuissa. Oppinut keskustelu huvitti
häntä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki maailman kastikkeet ja
piirakat.
Kirkotkin koristettiin etäisilläkin seuduilla äkkiä anastetuilla
ebenholtsi- ja norsunluukoristuksilla. Vahvistettuna uskossaan nousi
pappi saarnastuoliin, joka oli tuotu kotiin meren yli voittomerkkinä,
eikä hän säästänyt paavillisia. Mutta Kristiina alkoi etsiä ystäviään
katolisten muukalaisten joukosta ja istui saarnan aikana silmäillen
jonkin latinalaisen runoilijan kirjaa. Tahi taputteli hän myöskin
pientä sylikoiraansa, joka ylpeästi pisti turpansa hännän alle
tahtomatta nähdä penkkien sekalaista seuraa.
Kuningatar väsyi suvaitsemattomiin sanoihin ja itsetyytyväisiin
suursyömäreihin, joille voitonhuumaus oli noussut viinin mukana
päähän. Vasta tuttavallisessa oppineiden piirissään tunsi hän olevansa
henkisten vertaistensa seurassa. Myöhään sammutettiin kynttilät
hänen luonaan ja varhain ne jälleen sytytettiin pimeinä ja kylminä
talviaamuina, sillä unta ja lepoa hän kammoksui. Hänen huoneessaan
näkyi sangen usein majesteetillisen komea taalalaissukuinen mies.
Se oli runoilija Yrjö Stiernhielm. Kauniit piirteet olivat vakavat,
mutta kirkastuivat helposti, sillä pohjaltaan oli hänen vahva
sielunsa iloinen kuin itse terveys. Kuka saattoi laskea kaiken, mitä
hän oli miettinyt ja koettanut tutkia! Juuri ruotsalaisille, jotka
äsken satumaisissa sotaseikkailuissa olivat valloittaneet kaukaisia
kaupunkeja ja kyliä, oli ominaista sekin, että he antoivat ajatuksen
lentää kauvas seikkailuihin. Tuskin se oli todellisen totuudenetsijän
tie, sillä se on kestäväisyyden ja itsensähillitsemisen. Se, mitä
ruotsalaiset useimmiten miehissään ihailivat, ei ollut hiljaista ja
rakkaudessa palavaa liekkiä, vaan tulen leimahtelemista sinne tänne.
Siellä, missä mitään varmaa todellisuutta ei kauvemmin ollut pohjana,
sai mielikuvitus ja suurenteleva huimuus täyttää tyhjän sijan.
Niin oli Stiernhielminkin laita. Ruotsalaisten voittojen ja heidän
kielensä verrattoman suloisen soinnun häikäisemänä ei hän saattanut
ajatella vähempää kuin että muinaisruotsin täytyi olla kaikkien
muiden kielten äiti. "Minä todistan sen heti, armollisin neiti",
huudahti hän seisoessaan ja pitäessään oppinutta esitelmää hovin
edessä. "Eikö Aatamia luotu tomusta? Senvuoksi hänen nimensä sai olla
Av damm (= tomusta). Ja kun hän näin kurkisti eteensä unensa jälkeen
ja hämmästyneenä sai nähdä äsken luodun naisen sivullaan, silloin hän
sanoi: He, va? (= heh, mitä?) Ja sitten hänen nimekseen sai tulla Heva
tahi Eeva kaikiksi päiviksi. Mitä arvellaan, eikö tämä ole puhtainta
ruotsia?" Kaikki nauroivat ja pitivät hauskaa, ja veitikka kimalti
tyytyväisen Stiernhielmin omissa sukkelissa silmissä.
Tavaraa ja kultaa katsoi hän mullaksi, mutta näyttääkseen, että hänen
rakas äidinkielensä oli yhtä taipuisaa ja notkeaa kuin mikä muu
kieli hyvänsä, sommitteli hän juhlanäytöksiä ja oivallisia runoja
Kristiinalle. Runoja ja lauluja oli tehty ennenkin, mutta hän pakotti
sanat kreikkalaiseen ja roomalaiseen tapaan määrätyssä tahdissa
polkemaan pitkissä riveissä paperilla kuin sotamiehet, milloin komealta
kajahtavina, milloin huimina ja hauskoina. Ja katsoppa, mikä ihme
silloin tapahtui! Hänen hoidossaan kasvoi ja kypsyi yhä enemmän pieni
sinisilmä lapsi. Se lapsi oli runoustaide, ja itse hän sai nimekseen
"ruotsalaisen runoustaiteen isä".
Täten harjoitettiin kaunokirjallisia ja oppineita urheiluja nerokkaan
kuningattaren ympärillä. Mutta ulkomaalaiset suosikit olivat
joskus ainoastaan onnenonkijoita, jotka hän verhosi timanteilla ja
tukaateilla ja joille hän antoi kullalla silattuja vaunuja korskuvine
valjakkohevosineen. Päivät pyörivät juhlissa ja tanssinäytelmissä,
ja puettuna paimenettareksi tanssi hän jumalien ja jumalattarien
joukossa. Pian ei ollut enää mitään jäljellä tuhlattavaksi. Suurvallan
päivinäkin oli hänen maansa liian köyhä pitääkseen pystyssä
ulkomaalaista komeutta, ja kansa nurisi. Verotaakat olivat kasvaneet
sodan aikana, ja talonpoika arveli, että hänen hevosensa olivat kyllin
kauvan hölkyttäneet teillä kruunun kyytikoneina. Hänen tullessaan
kaupunkiin olivat hänen korinsa ja säkkinsä punnittavat ja verotettavat
tulliportilla. Aateli oli saanut niin paljon maata, että toisille
säädyille tuli ahdasta, ja he alkoivat tyytymättöminä tunkeutua esiin
ja toivoa uutta aikaa. Sellainen on aina oven edessä niin kauvan kun
kansa elää ja sillä on voimia. Mutta suuri Oxenstierna oli murtunut
ja vanha eikä tahtonut ymmärtää sitä uutuutta, että säätyjen pitäisi
tulla toistensa kaltaisiksi kuin neljä siansorkkaa. Kristiina ei voinut
myöskään poimia takaisin omaan taskuun, mitä hän itse oli lahjoittanut
pois läänityksinä. Siihen tarvittiin uusi ja voimakkaampi käsi, ja hän
tiesi, että sellainen oli Ölannissa. Väsyneenä ruotsalaisiin kuuli
hän heidän tyytymätöntä mutinaansa, ja hänen ajatuksissaan selvisi
houkutteleva uni, joka kasvoi kärsimättömäksi kaipuuksi. Miksi ei
hän vihoviimein voisi lahjoittaa pois omaa raskasta kruunuaan ja
neitseellisenä ja vapaana elää päiviään nerojen ja oppineiden keskellä
etelän marmorisaleissa! Kuvateokset ja posliinit ja kirjat sälytettiin
arkkuihin, jotka kannettiin linnan huoneista ja pantiin vaunuihin.
Uteliaita arvailemisia kuiskittiin portaissa ja kyseliäät ihmiset
ympäröivät ajureita hollituvissa. Oliko totta, oliko mahdollista, että
kuningatar todellakin ajatteli muuttaa pois maastaan?
Niiden, joiden oli vaikea uskoa sitä, tarvitsi ainoastaan tyrkkiytyä
esille niiden joukkojen välitse, joita eräänä päivänpaisteisena
kesäkuun päivänä vilisi Upsalan linnan ulkopuoleisella kukkulalla.
Valtaistuinteltan alla valtakunnansalissa nosti Kristiina omin käsin
säkenöivän kruunun päästään. Kun kärpännahkavaippakin oli otettu
olkapäiltä, pysähtyi hän alimmalle portaalle sileässä valkoisessa
silkkihameessaan, viuhka kädessä. "Kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa",
lausui hän, "joka on antanut minun syntyä kuninkaallisesta suvusta ja
kohottanut minut niin suuren ja mahtavan valtakunnan kuningattareksi.
Kiitän myöskin niitä herroja, jotka minun alaikäisyyteni aikana
ovat ohjanneet hallitusta, ja neuvoskuntaa ja säätyjä heidän
uskollisuudestaan." Vihdoin ojensi hän kätensä Kaarle Kustaalle, joka
oli mitä mustimmassa surupuvussa, ja ohjasi hänet sitä pöytää kohti
valtaistuimen vierellä, missä kruunu oli häntä odottamassa. "Minä
tunnen tarkoin ne korkeat ruhtinashyveet, jotka teitä kaunistavat",
sanoi hän. "Niihin kiinnitin huomioni, en sukuun, valitessani teidät
jälkeläisekseni. Ainoa kiitollisuus, mitä teiltä vaadin, on hellyys
äitiäni kohtaan ja niiden palvelijoiden ja ystävien hoivaaminen, jotka
minä tähän maahan jätän."
Muutamia tunteja sen jälkeen kuuluivat koraalit tuomiokirkosta, missä
Kaarle X Kustaa kruunattiin. Sillä aikaa vaelsi Kristiina huvikseen
kaupungin ulkopuolella kevein ja tyytyväisin askelin. Hän tunsi itsensä
ylpeäksi siitä kuningatarta kohtaavasta harvinaisuudesta, että sai
kuunnella kellojensoittoa ja kanuunilla ampumista oman seuraajansa
kruunauksessa. Kyyneleisiä silmiä näki hän monia, ja myöhään yöllä,
ajaessaan pois yli tasangon, kuuli hän äkkiä kavioidenkopsetta vaunujen
takana. Se oli Kaarle Kustaa, uusi kuningas, joka ritarillisesti oli
kiiruhtanut jäljestä seuratakseen häntä pitkän aikaa vaununikkunan
ääressä.
Hän antoi sanoa kaikille ainoastaan matkustavansa ulkomaille
terveysvettä juomaan. Sitten hän kyllä tulisi takaisin. Mutta pian
vaunut keikkuivat nahkahihnoineen etelään, valtakunnanrajaa kohti, ja
kylmästi ja merkitsevästi hymyillen näki hän linnojen ja kirkkojen
vilahtelevan ohitse metsikköjen välitse. "Vihdoinkin vapaa" ajatteli
hän, ja sydän löi nopeammin. "Niin, istukaa te vaan oluttuoppienne
ääressä, jalot herrat, ja koetelkaa kehuvasti koivestanne luodin
jälkeä, jonka saitte Breitenfeldissä tahi Lechin luona. Ja jyriskää te,
rovastit, ryöstetyissä saarnastuoleissanne. Minä messutan oman mieleni
mukaan. Vanhat paavilliset opit ovat väljiä ja tilavia vaippoja, mutta
täällä minä en voi hengittää. Yksinkertaisena pohjoismaalaisparkana,
kerettiläisenä en voi päästä etelämaisiin hoveihin. Kun paavi tervehtää
Kustaa Aadolfin tytärtä, lupaan minä, että hän jo on katolilaiseksi
kastettu."
Rajapurolla hyppäsi hän alas vaunuista ja juoksi innokkaasti Tanskan
alueelle. Täällä hän kiiruhti pukeutumaan mieheksi. Kaksinhaaroin
satulassa ajoi hän pois täyttä laukkaa huimaavaa vauhtia. Kalpa löi
ratsusaapasta vasten. Miehenhattu ja taaja musta tekotukka kuumensivat
hänen päätänsä, ja raskas pyssy painoi olkapäätä. Mutta se oli puku,
jossa hän heti tunsi viihtyvänsä. Pölyn peittämänä heilutti hän
ratsuvitsaansa, ja seurue oli joskus jäädä jälkeen.
Nyt ei hänen tarvinnut enää riidellä itsetietoisten neuvosherrain
kanssa eikä kirjoittaa komeaa ja helähtelevää nimeänsä pitkäveteisten
päätösten alle. Maailma oli avoinna, ja hän oli vapaa — mies!
Kaikki surut olivat heitetyt pois kuin kulunut säkki, kaikki riemut
jäljellä. Hädän rosoista leipää ei hänen tarvinnut koskaan syödä,
sillä halveksittu Ruotsi kelpasi kyllä lähettämään runsaasti kultaisia
eläkerahoja. Saattoiko kukaan järjestää paremmin onneaan! Hän seisoi
niiden lakien yläpuolella, joihin toisten täytyi nöyrästi alistua ja
joita heidän tuli totella. Hän aikoi ainiaaksi jäädä kuningattareksi
ja nautti samaa kunnioitusta kuin kuningatar, mutta valtakuntaansa hän
kuljetti mukanaan, kuten mustalainen telttaansa. Sinä oli nyt jokainen
palatsi, missä hän satunnaisesti asui. Ja oman hoviväkensä elämää ja
kuolemaa hän vallitsi.
Syksy tuli ja kuumesairaana laskettiin Aksel Oxenstierna kotonaan
kuolinvuoteelleen. Täynnä kiitollista kunnioitusta sitä uskottua miestä
kohtaan, joka niin viisaasti ja uskollisesti oli palvellut maatansa,
kiiruhti Kaarle Kustaa hänen vuoteensa ääreen ja puristi viimeisen
kerran jäähyväisiksi hänen väsyneitä käsiään. Kun hän vihdoin seisoi
vanhuksen kylmentyneen ruumiin ääressä, kuiskasi hän ajattelevaisesta
"Onnellinen se, joka on niin elänyt; onnellinen se, joka niin kuolee!"
Kristiinasta saatiin ajan mittaan lakkaamatta uutisia. Ruotsalaiset
kuulivat, että hän eli hauskuuksien pyörteessä, kulkipa hän
missä hyvänsä. Usein hän ajoi samoja teitä, joita hänen isänsä
sotajoukkoineen oli samonnut taisteluun paavinmahdin vanhentunutta
valtaa vastaan. Mutta nyt ei ollut enää mikään salaisuus se, mitä hän
uneksi. Kuuluvasti ja avoimesti tahtoi hän vihdoinkin koko maailmalle
osoittaa, että hänen isänsä voiton hedelmät olivat hänelle arvottomat.
Innsbruckin linnassa pyysi päällikkö häntä kohteliaasti valitsemaan
tunnussanan miehistölle tulevaksi päiväksi. Hän katseli ikkunasta
lumisia alppienhuippuja, jotka hehkuivat illanhohdossa, ja antoi
hänelle tunnussanoiksi samat sanat, joita Wallensteinin soturit olivat
huutaneet Lytzenin edustalla: "Jeesus Maria!" Päivän tultua vietiin
hänet suurella komeudella hovikirkkoon, hänen päällensä pirskotettiin
vihkivettä ja hän asettui punaiselle veralle. Tässä polvistui Kustaa
Vaasan jälkeläinen upealle tyynylle, katsoi pappia levollisesti silmiin
ja lupasi aina totella paavia Kristuksen vallanpitäjänä maan päällä.
Hän jatkoi sitten riemuretkeään halki Italian, ja Loretton
pyhiinvaelluspaikalla kiinnitti hän Maariankuvan päähän timanttisen
ja rubiinisen seppeleen. Roomaan hän tuli valkoisella hevosella,
itse puettuna puolittain mieheksi, puolittain naiseksi, lyhyeen
hameeseen, ruumiinmukaiseen liivitakkiin, töyhtöinen miehenhattu
kullankiharaisella tekotukalla. Rajattoman riemun vallitessa vietiin
hänet Pietarinkirkkoon, paavin jalkain juureen.
Runoilijat, taiteilijat ja oppineet kiiruhtivat heti kokoontumaan
nerokkaan maattoman kuningattaren ympärille, hämmästyneinä hänen
tiedoistaan ja purevasta sukkeluudestaan. Kaunokirjallisten
ajankulutustensa välillä osoitti hän joskus miesmäisyyttään.
Enkelinlinnassa tarttui hän eräänä päivänä sytyttimeen ja laukaisi
kanuunan, niin että luoti lensi suoraan yli talonkattojen ja osui
erään palatsin porttiin. Hän tahtoi myöskin käydä Ranskan kuninkaan
luona ja panttasi sekä helmensä että jalokivensä voidakseen esiintyä
tarpeellisella komeudella. Silloin hän kerran eräässä kuninkaan
linnassa suuttui tallimestariinsa niin, että muitta mutkitta antoi
henkivartijainsa pistää hänet miekoilla kuoliaaksi. Sellainen vieras ei
miellyttänyt ajan pitkään, ja jälleen hänen täytyi lähteä liikkeelle
kaikkine palvelijoineen, hevosineen ja vaunuineen.
Ruotsiinkin hän suuntasi matkansa, mutta siellä hän sai kuulla kovia ja
katkeria sanoja. Valkohapsinen arkkipiispa puhui närkästyneenä paavin
viekkaasta taidosta houkutella puoleensa sieluja, mutta hän vastasi:
"Hyvät herrat, minä tunnen paavin paremmin kuin te. Hän ei maksaisi
neljää taalaria kaikista teidän sieluistanne yhteensä."
Vihdoin hän majoittui upeaan palatsiinsa Roomassa, missä hän eli
kirjojensa ja vanhan Tukholman linnan taideaarteiden ympäröimänä.
Mikäli hän vanhettui ja selkä koukistui, joutui hän yhä enemmän
unohduksiin ja sai kuulla ivaa ja häväistystä muinaisten kiitoslaulujen
asemesta. "Hän on nainen!" sanoi paavi olkapäitään kohauttaen,
väsyneenä hänen omituisiin oikkuihinsa, ja kaikesta ivasta koski se
häneen syvimmin.
Pietarinkirkon hautaholvissa näytetään hänen hautansa lattiassa olevan
pienen kuperaksi muuratun korokkeen alla. Mutta ylhäällä kirkossa
kohoaa korkea patsas muistona paavin voitosta ja ennen niin loistavasta
ja juhlitusta Kristiinasta.
Useimmat suurmiehet hänen Ruotsin aikuisilta päiviltään olivat jo ennen
häntä jättäneet ajallisuuden, ja Stiernhielm oli saanut leposijansa
Sangan kirkossa Svartsjön seuduilla. 1700-luvun loppupuolella
otettiin hänen arkkunsa hautaholvista alttarin alta ja lykättiin
välinpitämättömästi syrjään kirkon tavara-aittaan. Ruotsalaisilla on
se paha tapa, että he rikkovat haudan rauhan ja pyhyyden ja muuttavat
kaikki isien kirkoissa. Arkku oli kuparinen ja koristettu kahdella
hopealevyllä. Ja kuulkaa nyt, mitä tarina kertoo!
Tapahtui kerran, että kirkon hopeat varastettiin. Kun kirkkoherra alkoi
katsella ympärilleen etsiäkseen jotakin jälkeä rikoksentekijästä,
huomasi hän, että Stiernhielminkin arkku oli kadonnut. Heti nousi hän
rattaillensa ja ajoi nopeaa ravia Tukholmaan, mennäkseen kultasepästä
kultaseppään kysymään, olivatko he nähneet kadonnutta hopeatavaraa.
Juuri hänen seisoessaan eräässä puodissa saapasti sinne häntä
huomaamatta hänen oma renkinsä ja tarjosi kaupaksi vanhaa hopeaa.
Kultaseppä ei ollut asiaa huomaavinaan. Varovaisesti hän alkoi
kuulustella renkiä, jonka vihdoin täytyi tehdä se vaikea tunnustus,
että hän oli juuri etsitty varas. "Arkun", kertoi hän katuvaisena,
"minä vein Hammarlottin metsään Igelnin järven toiselle puolelle.
Siellä minä sen rikoin, ja luurangon minä kaivoin maahan mättäiden
alle."
Kuparipalat hän oli jo myynyt, mutta hän ei voinut koskaan löytää sitä
paikkaa, johon hän oli kätkenyt Stiernhielmin luut.
Maanpiirin suurimmassa temppelissä, jossa Kristuksen vallanpitäjällä
on vielä valtaistuimensa alttarin vierellä, sai Kristiina kaukaisen
hautansa. Avarassa metsässä uinuu ruotsalaisen runoustaiteen isä
vattujen ja sammalten ja humisevien puitten alla.
Itämeren avain.
Vahtimiehet hengittivät käsiinsä ja hieroivat korviaan. Ne olivat
karaistuja, kunnianverhoamia sotavanhuksia, jotka olivat saaneet
nahkansa parkituksi ja kärvennetyksi mitä seikkailumaisimmissa
voittoretkissä. Väsymättä he olivat seuranneet Kaarle Kustaata Puolan
halki, nukkuneet jäätyneillä mättäillä, puolustautuneet kiväärinperillä
ja tottuneet sokeasti uskomaan hänen onneensa. Nyt he seisoivat Juutin
rannalla, ja lumi tuiskusi kuin vaahto pitkin lainehtivia kinoksia.
Vaikka yö oli pimeä, saattoi silmä varsin hyvin seurata maata ja
valkopukuisia lakeuksia.