oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan
kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita
he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna
ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki
syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin
että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat
ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta
ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta,
Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin
toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että
nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.
Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti,
oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla.
Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja
alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka
nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan
Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren
neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että
häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema.
"Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä
katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa."
Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja
ratsasti pois.
Lytzen.
Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona
Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois
Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset
vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun
iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin
kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli
yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä.
Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas
makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät
häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille:
"Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien
ympärilläni sitä kaipaavan."
Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla
eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen
selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa
ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen,
mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa
kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja
odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle
päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän
pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas
ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä,
jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet
niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan
etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt
pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse,
vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti
hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin,
taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta.
Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa
annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on
auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin
isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt
niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun
kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."
Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta
raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata,
maksoi mitä hyvänsä.
Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi
kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin
alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen
sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen,
ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen
hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten
hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen
kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa
näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen.
"Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!"
huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan
ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"
Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat
kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn
jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus,
Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului
ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti
ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien
tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla
puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä
kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti
hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita
juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen
pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja
ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi
kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli
saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.
Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä,
mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan
hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka
monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen.
Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa,
mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen
päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät
viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen
vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta
kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas."
Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi
sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen
päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa.
Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa
hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se
vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit
tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli
tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken
jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin
nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa
lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen
protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui
eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on
kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää",
huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian
hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan,
ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe
kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen
henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei
auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja
ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä,
kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet
kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon
laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien
alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien
lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet
päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena
niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.
Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen
ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä
ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit
kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit
eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä
raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman
unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli
ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka
taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja
punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan
poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita
kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät
kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat
muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten
käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.
Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista
joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi
ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän
kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa.
Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa
keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät
ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen
Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman
päänsä.
Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa
mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei
tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen
rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin
hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija
lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään,
asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi
kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen
aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi
hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja
paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää
tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä
ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni
myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka
kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä
puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan
piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli
ääntäkään päästämättä.
Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin
ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen
hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona
surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut
suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin
toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.
Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta,
saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen
sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja
hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa
kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan
toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä
sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin
ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät.
Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen
saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista
kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian
epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli
kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja
itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla
kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan.
Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde
ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa
tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen
nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet
nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana
sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat
Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain,
paarien ja surun ja leskienkyynelten."
Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon
lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin
avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat
neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli
hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea
muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut
kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa
päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa
ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana
jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään
silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten
kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.
Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt
koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli,
tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja
tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika.
Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan,
ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna,
maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata
päätään.
Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana
asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista
Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta
kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa
kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä
hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.
Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa
lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden
toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut,
jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt
heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä
tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän
pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat
ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär,
joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin
kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla
katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä
ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan
sulhaseksi.
Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui
suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen,
aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi.
"Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun
hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään
laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa
kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä
ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren
Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli
levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan,
tahtomatta enää elää siellä.
Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa,
hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.
Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä
untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut,
vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin
avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii
näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa
Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa
juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka
Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.
Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän
voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja
tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi
kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja
mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään
päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli
tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät
ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni
vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän
jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät
hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti
hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi
hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli
pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.
Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin
leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana
kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän
oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa.
Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea.
Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja
hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu
ammolla seisomaan.
Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka
päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se
oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa
hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt
Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä
ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina
koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja
yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja
oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat
pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan
loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut
vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin
että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna
jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa
jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä,
mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa
hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet
kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär
monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä
neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä
hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin
tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin
paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka
nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein
toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja
morsiamena.
Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia
haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi,
että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin
ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä
iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen
sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli
heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja
tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan.
Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli
iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan
saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä
ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren
uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa
kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla
hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen
alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti
taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein.
"Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.
Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana
miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon
asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen
istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla
vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella
toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä
tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan
minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."
Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin
illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty
koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat
yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä
himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.
Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä
lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä
tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein
ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."