VOITTOJEN PÄIVILTÄ
Kirj.
Verner von Heidenstam
Suomentanut
Antti Rytkönen
Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 11.
Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1911.
SISÄLLYS:
Protestantit tarttuvat aseihin.
Protestanttien päällikkö.
Lytzen.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Itämeren avain.
Protestantit tarttuvat aseihin.
Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja
torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin,
mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha
böhmiläinen kuninkaankruunu.
Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa
oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja
vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen
käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla
pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui
monta protestanttia.
Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit,
loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli
suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja
vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen
pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla
heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat
etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin
monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän
sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat
kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja
jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen
ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa
oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan
pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan
mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen,
miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet
putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan
ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia
laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa,
eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan
mustelmistaan.
Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja
vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta.
Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa
Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen
alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon
valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli
hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan
ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin
tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta
jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta
valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat
aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä
hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää
ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.
Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori
kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo
paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa
Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille
ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli
Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen
pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä.
Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa
maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä
Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija,
jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä
kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta
juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu
päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen
sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen
hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä
rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja
tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien
itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa
uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että
heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka
rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?
Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja
tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai
seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat
saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä.
Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt
eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja
ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti
läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan
mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat
hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen
tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja
kellarit ryöstettävinä.
Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono
kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen,
ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka
ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta
itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun
pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli
keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän
vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta
henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa
salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään.
Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat
silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli
valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä
oli Wallenstein.
Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta
sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka
pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla
sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot
hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana
hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa
ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren
sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin
hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista
kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla,
saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa
kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset
suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä
katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista
vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He
taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän
vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle,
seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.
Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein
kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly
läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta
mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon?
"Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"
Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli
kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen
mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg,
ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli
näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto
ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina
vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla,
että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra,
eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja
antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko
kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden
ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten
kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä
Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla.
Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea
perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit
ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi
pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen
ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän
pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen
kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa
eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista
vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa
läpi.
Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat
hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella,
jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä
vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen
Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää
Tillyn leiristä.
"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat
magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan.
Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit."
Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja
laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi.
Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista,
kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista
kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi
mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim.
Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen,
punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten
kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin
kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat
vahdit nopeasti surmattiin.
Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti
ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua.
Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi
kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän
tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti
kaasi.
Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko
seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja,
nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen
olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin
sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän
saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain
murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata
mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita?
"Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun
ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat
kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin
verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää,
hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi
ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon
lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina.
Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta
mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa,
halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja
katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen
tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti
heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.
Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan
kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä
laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei
lainkaan houkutellut häntä.
Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan
päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät
olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan
oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa
Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana
päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden
ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään.
Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja
hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen
kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan
syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa
ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa.
Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa,
jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden
lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku
arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi
suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa
selkään ja koetella ennustuksen totuutta.
Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen
otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani
nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan
haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä
ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat
he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita
ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta
kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.
He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle
Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista
oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan
kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin
raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta
yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan.
"Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä
korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä,
että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään
sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat
ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. —
Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan
jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista
sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja
miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun
heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta
laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä
sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"
Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen
seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin
avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet
kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä
kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin
yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä,
nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta
nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien
päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin
olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen
vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka
uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.
Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen
neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä
pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista
jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi.
"Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului
hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina
yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin
syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut
tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli
rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät
tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja
keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen
pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen
ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä
hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim
hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa.
Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät
ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät,
musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.
Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi
toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet
käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta
taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja
itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta
saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi
jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän
kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet
Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä
tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden
valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja
mustana värinä sekä iholle että vaatteille.
Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät
keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin
tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa
ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas,
että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti
ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa
hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan
keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää,
urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme
tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi
päiviksi ja vuosiksi!"
"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät
Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa.
Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan
toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen
edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat
kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista.
Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta
mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan.
Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja
lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään,
paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla
hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset
pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja
tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan
melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen
päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse
voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien
yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri
Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun
ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran
asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen
kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi
millekään äkkihyökkäykselle.
Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli
käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena
kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit
olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut
heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin
tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli
valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja
kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa
Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän
Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä
laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi.
Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona
asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä,
kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai
hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat
tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.
Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin
lepäsi aseineen poljetulla maalla.
Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä
sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen
vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika,
sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka.
Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."
"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli
kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän
otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet
taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he
joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi
auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on
raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle
kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut.
Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut
siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen
kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi:
"Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa
Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme
enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti
ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu
levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä
mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."
"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies,
pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.
Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen.
Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin
unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa
ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi
ystävikseen.
Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten
hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko
sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja
muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia
hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua
päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja
kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille.
Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä
lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.
Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat
Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin
syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä
kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia
piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.
Protestanttien päällikkö.
Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna
jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty
ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien
halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti
juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli
enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat
vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä
eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi,
mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he
kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän
miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne
toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin
syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja
kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.
Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä
päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä
sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen
punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän
ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi
päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän.
"Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös
ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään
häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet
löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä
hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi
erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät
saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire
poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.
Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli
kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä
rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin
laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.
Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten
mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa
omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti
hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän
maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten
nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa
kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa
kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai
hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat
kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti
tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia
katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan
uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän
eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja
kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.
Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja
kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria
Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen
miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli
lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet
tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää
koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän
sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi
kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä
mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen
eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin
saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa,
kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he
oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien
ympäröiminä.
Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli
hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän
hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta
naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä
suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin
maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti,
olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja
kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja
paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen
päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora
oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki
hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin
ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän
vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi
istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa
myrskyjen riehua ulkona.
Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut
kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa
Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan
herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien
ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua
pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi
kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja
kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja
opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat
olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan
aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun
kuningas vihdoinkin meni levolle.
Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi
hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen
kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan
kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet
ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa
kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan
kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista
hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret
ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat
kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö),
joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen
liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa
Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki
kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää
kopeata kieltä.
Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja
tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi
sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla
te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä
kuulin kellon lyövän neljä."
23
"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna
hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen
mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta
suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli
toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat
sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin
neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja
jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.
Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi
koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen.
Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit
ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa,
että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita.
Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois,
olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta
nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit
surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle,
se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty
ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen,
sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa,
se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse
muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen
mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla.
Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta
hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän
saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville
uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden
maiden edellä.
Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän
ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka
riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he
nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin,
joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja
innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat,
asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden
ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan
kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen
herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen
taistelukentällä.
Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja
onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen
ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun
hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.
Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat
ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen
päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla
tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin
valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset
maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli
Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa
takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus
vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan
saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa
voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.
"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä
olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa
selon joen syvyydestä!"
Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen
ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä.
Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet
seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan
hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on
kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."
Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä
valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he
armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten
käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen
miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä
tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei
hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja
kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja
palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.
Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi
tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia
ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat
tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan
ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja
kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä
mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita
suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja
kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet,
luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata
perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten
kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.
Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain
askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista
hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän
näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna
kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja
hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä.
Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien
rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti
urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui
lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi
oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli
määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet
saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja
vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.
Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka
raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen.
Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan.
Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti
vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden
uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin
moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti
kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle
vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää
olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä
tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen
silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.
Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään
Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi
Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin
piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä
ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat
säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi
ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin
silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös
kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti
ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä
kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin,
että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu
kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin
ruotsalaisten kukkaroihin.
Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko
lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi
arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein,
joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna
eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty
taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin
uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta
luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria,
huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata
hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi
pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän
asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein
päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen,
askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä
hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin
jonkun selittämättömän taikuuden avulla.
Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia
ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin
ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin,
josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit
ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä
että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri
ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.
Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset
järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa
Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin
muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin
tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja
henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin
linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet
eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella
kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun
kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat
laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen
pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin.
Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen.
Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että
sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta
lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.
Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset
ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana
pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja
nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki.
Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta.
Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa
yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.
Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan
auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua
taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa,
ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin
kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan
eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä
jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin
mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli
luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla
taistelemaan.
Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät
liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana
johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma
kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja
teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan,
että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti
iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä
ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun
vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin
märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.
Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin
edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot
taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä
tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse
tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa,
menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun
ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin
matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän
oli itse sytyttänyt.