Isäntä hyppäsi heti lattialle.
"Nouda, hyvä ihminen, lunta käsiliinalla minun päähäni, sillä se on niin
kipeä että halkee."
Isäntä viritti tulen lamppuun, vetäsi kengät jalkaansa, kävi
sieppaamassa lunta käsiliinan sisään ja kääräsi sen emännän pään ympäri.
Sitten meni hän herättämään muutkin, jotka myöskin tulivat
sairashuoneeseen.
Kaiken yötä muuteltiin lunta sairaan päähän aina kun entinen lumi alkoi
sulaa. Sairas rukoili ehtimiseen, ettei häntä liikuteltaisi vähintäkään,
taikka muutoin hän kuolee siihen paikkaan. Kolmen aikana aamulla katosi
emännältä puhekyky ja neljän aikana jätti elämä hänet.
Kyllä silloin itku maisti. Kauheana todellisuutena aukesi nyt kaikkien
eteen, mitä he olivat kadottaneet. Siinä makasi nyt hengetömnä se hellä
perheen äiti, joka niin suurella huolella ja lempeydellä oli perhettään
hoitanut ja vaalinut ja jonka järjestävä, huolellinen käsi oli kaikki
saanut niin hyvään järjestykseen ja sopusointuun. Mihin nyt joudutaan?
Kuka nyt järjestää, hoitaa ja tasoittaa kaikki? Kuka lempeällä ja
pehmeällä luonteellaan saa rauhan ja rakkauden pysymään lukuisan perheen
kesken? Kaikista tuntui siltä, ettei kukaan muu ole talossa mitään
tehnyt eikä toiminut, vaan kaikki mitä oli olemassa, oli emännän ansiota
ja työtä.
Koko talonväki oli kuin tyrmistyksissään tästä odottamattomasta
tapauksesta. Istuttiin mikä missäkin nurkassa itkeä tihistämässä,
älyämättä mistään mitään. Vasta iltapäivällä toipuivat piiat sen
verran, että laittoivat väelle ruokaa.
Kaikista kovimmin se kuitenkin koski isäntään. Koko päivän makasi hän
suullaan vuoteessa, eikä ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää. Kolme yötä
makasi hän samassa huoneessa missä vainajakin oli, sillä emäntää ei oltu
viety pois kamaristaan. Kova ruumiinhaju oli jo viimeiseltä huoneessa,
mutta isäntä ei siitä huolinut. Vasta sittenkuin ruumiskirstu saatiin
valmiiksi ja emännän ruumis laskettiin siihen, täytyi isännän erota
rakkaasta vainajastaan.
Viikkokauteen ei isäntä syönyt Jumalansuurusta. Ainoastaan silloin
tällöin siemasi hän kylmää, raitista vettä sydämensä palon sammutteeksi.
Sitä sydämen tuskaa ei voi kertoa, mitä isäntä kärsi. Hänen sydäntänsä
poltti niin ankarasti, että hän luuli nääntyvänsä. Hän ei älynnyt eikä
ymmärtänyt muuta kuin että rakas elämänkumppaninsa oli hänet jättänyt,
ja tuo tieto ja tunto kalvoi häntä kauheasti.
Isäntä laihtui tuon viikon ajalla niin, ettei hänellä ollut kuin nahka
luiden päällä, eikä häntä olisi voinut enään tuntea samaksi
mieheksikään. Kun ruumis laihtui semmoista kyytiä, kasvoi parta sitä
huimemmin ja viikon päästä oli hän karvainen kuin ukonkoira.
Ihmisiä rupesi huolestuttamaan tuo isännän tila. He pelkäsivät, että hän
kadottaa järkensä tai menehtyy tuohon ankaraan suruunsa. Joukonmiehissä
tulivat he isännän luokse ja alkoivat puhutella häntä.
"Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi. Pitäisihän teidän, järkevänä
ihmisenä, ymmärtää, että ette te voi kaikella surullanne kuollutta
eläväksi tehdä. Se on luonnon laki, jota ei yksikään ihminen voi
toiseksi muuttaa. Te ette voi kestää tuommoista surua, sillä luonto
vaatii leponsa ja ravintonsa. Olkaa mies ja ruvetkaa järjellisesti
tilaanne ajattelemaan! Ruvetkaa ottamaan ruokaa; ellette muuta voi, niin
ruvetkaa vähitellen juomaan edes maitoa, että vahvistuisitte", puhelivat
kylänmiehet.
Isäntä ei vastannut miesten puheeseen mitään, nousi vaan vuoteenlaidalle
istumaan ja huokasi raskaasti. Siinä hän istui kolkkona kuin aave ja
katsoa tuijotti lattiaan. Joku isännistä kävi hakemassa maitoa ja
kehoitti häntä juomaan. Ikäänkuin vaistomaisesti koki hän seurata
kehoitusta ja joi melkein tuopillisen lämmintä maitoa. Sitten hän
kallistui vuoteelle ja sanoi huoaten: "voi minun sydäntäni."
Mutta kylänmiehetpä eivät heittäneetkään tuota rakkaudentyötään siihen
yhteen ainoaan kertaan, vaan yksi heistä oli aina isännän luona
lohduttelemassa häntä ja valvomassa, että hän otti määräajoilla
vähitellen ruokaa.
Tällä tavoin vahvistui isäntä vähitellen ja jäi ihmisten avulla eloon
perheensä tueksi.
Kolmastoista kuva.
Rakastuneet.
He olivat nuoria ihmisiä kumpikin. Tyttö oli kauneimpia neitosia mitä
olla voi. Hän oli verevä, täyteläinen, keskikokoinen impi ja tukka oli
hänellä kullankeltainen ja paksu, joka oli sykertynyt kauniisiin
kutreihin. Hän käyttäytyi hyvin säädyllisesti, pukeutui aina hyvin, ja
tervehtiessään osasi vähän syrjäkierosti itseään retkauttaa, niinkuin
hienojen naisten tapa on. Kun kuunteli hänen kielevää puhettaan, tuntui
tyttö järkevältä. Hän oli iloinen kuin leivonen, kohteli seurassa
kaikkia ihmisiä hyvin ja osasi pitää iloa vireillä; tuntuipa välistä
hänen sisään tullessaan kuin olisi lämmin, herttainen päiväpaiste sisään
valahtanut.
Poika oli pitkä, solakka, kaunisrakenteinen nuorukainen. Hän oli yhtä
suosittu sekä vanhojen että nuorten parissa, sillä hänellä ei ollut
mitään rivoja tapoja, hän ei polttanut tupakkaa eikä nauttinut väkeviä.
Hän kunnioitti ja rakasti vanhempiaan ja koki käyttäytyä niin, ettei
missään tapauksessa saattaisi heille surua.
Tuon tytön isä oli rakennusmestari paraikaa tehtävällä Pohjanmaan
rautatiellä ja oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle. Poika taas oli
juuri urkurikoulusta päässyt ja saanut koulusta loistavat todistukset,
joten edellytettiin että hän piankin saa paikan.
Ulkosalla he ensikerran tapasivat toisensa ja siinä oli muitakin
ihmisiä. Emma tavallisella helkeydellään hääläsi ja liehtasi ihmisten
kanssa, mutta näytti siltä kuin hän ja poika olisivat ujostelleet
toisiaan, sillä ainoastaan kylmän, mykän tervehdyksen sai poika osakseen
ja kylmän näköisenä erkani hän joukosta pois.
Mutta Nikke oli kaikesta tästä näennäisestä kylmyydestä huolimatta
rakastunut tyttöön korviaan myöten. Tätä rakkauttaan piti hän aivan
toivottomana, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi pitänyt tavoitella
tähteä taivaalta, niin paljon itseään ylevämpänä hän tyttöä piti.
Nikke, vaikka hänkin iloinen luonteeltaan, tuli nyt niin alakuloiseksi,
että kaikkein huomio kääntyi häneen. Hän ei saanut yökausiin unta,
kääntelehti vaan levotonna kyljeltä toiselle, ajatellen yhä vain Emmaa.
Tavasta nousi hän yösydännä ylös vuoteeltaan, puki nopeasti päällensä ja
lähti ulos kävellä huuhkimaan kesäyössä, saadakseen virkistystä
tuskaiselle, polttavalle sydämelleen. Päivillä koetti hän kulkea
asioillaan niin, että saisi aina nähdäkseen Emman, jota hän sitten
toivotonna ullankanteelta katseli. Mutta kun hän Emmaa lähitienoille
sattui, näyttivät he kumpikin säpsähtävän ja vetääntyivät
kylmännäköisinä kohta loitommalle toisistaan.
Tämmöisessä näennäisessä kylmyydessä kului aika, eikä kumpikaan tiennyt,
mitä toisensa sydämessä liikkui.
"Miksi sinä, poikani, olet niin synkkämielinen?" kysyi kerran isä
Nikeltä. "Et puhu et pukahda, vaikka ennen olet ollut niin avosydäminen?
Ethän näy syövänkään paljon mitään ja öitäsikään et aina makaa
vuoteellasi, vaan kulkea huupottelet yksinäsi."
"Voi, rakas isä! Pitäneekö minun nytkin olla teille yhtä avosydäminen
kuin ennenkin? Tiedättekö, sydämessäni on semmoinen tuska ja palo, että
ellei sitä saa sammumaan, niin ei minun käy hyvin. En tosiaan voi tätä
kestää", sanoi Nikke.
Isä säpsähti.
"Mikä sinulle se moisen tuskan toi, eihän toki joku rikos tuntoasi
painane?" hän sanoi.
"Ei sinne päinkään, isäni. Tuntoni on aivan puhdas, eikä sitä rasita
pieninkään rikos. Sydämeni tuska on aivan toista laatua."
"Mitä se sitten on?"
"Vaikeanlainen on minun sitä ilmoittaa, mutta en kuitenkaan voi salata
sitä teiltä: Se on rakkaus, joka sydäntäni kärventelee."
"Ja kuka se on jota rakastat?"
"Ei hän ole kukaan muu kuin mestarin tytär, Emma."
"Oletko hänelle rakkautesi ilmoittanut?"
"En ole. En uskalla, sillä niin paljon itseäni ylevämpänä minä häntä
pidän", sanoi poika.
"Kaikkea häntä nyt! Parasta on, että vieroitat hänet pois mielestäsi,
sillä minä olen luullut tytössä huomanneeni jotakin vastenmielistä,
liiaksi itserakasta ja komentavaa", sanoi isä.
"Oletteko te sitten tavannut Emmaa?"
"Olenhan käynyt vieraissa mestarin luona ja silloin olen luullut
tuommoista huomanneeni."
"Voi isä! Minä en voi luopua Emmasta, jos vaan voin hänet omakseni
saada. Mutta sehän kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. Ei Emma ole
komentava eikä itserakas. Hän on lempeä ja sydäntä täynnä, eikä niin
puhtaassa sielussa voi löytyä mitään tahra- eikä likapilkkuja", sanoi
Nikke.
"Hm! rakkaus on sokea", mutisi isä puoliääneen.
Tällä välin oli poika hakenut urkurin virkaa muutamassa Pohjois-Savon
isossa pitäjässä; hän sai vaalisijan ja paikankin. Näissä puuhissa
ollessaan haihtui enin suru hänen sydämestään ja hän alkoi elähtyä
entiseen reippauteensa ja iloisuuteensa. Hän saattoi olla Emmankin
parissa ollessaan niinkuin muutkin ihmiset, mutta välinpitämätön hän
näytti nytkin olevan Emmaa kohtaan.
Ensimältä kun vaalintulos tuli tietyksi, tunsi poika itsearvonsa
hyväsestään kohonneen, mutta pian hän siihenkin kyllästyi ja tuo
arvoaste aleni hänen omissa silmissään yhtä nopeasti kuin se ylennytkin
oli ja sitä seurasi taas sama toivottomuus.
"Mikä minä olen hänen suhteensa?" mietti poika tavalta itsekseen. "Kun
pitää ihmisen ollakin semmoisen houkan, että kuvittelee niin paljon
itseään ylemmäksi, mutta kun ei voi toisin tehdä", mietti Nikke.
Rauhatonna ja levotonna kuljeskeli hän taas kylillä, koettaen saada
tytön näköpiiriinsä, ja kun se sattui onnistumaan, katseli hän häntä
matkan päästä, lähenemättä kuitenkaan missään tapauksessa.
Muutamana pyhäiltana oli Nikke yksinään tiellä kävelemässä. Sattumalta
tuli Emma häntä vastaan. He säpsähtivät molemmat ja seisahtuivat.
Kumpikin oli hyvin punastuksissaan ja pojan sydän pamppaili niin, että
sen luuli rinnasta ulos hyppäävän, ja jos lie pamppaillut tytönkin
sydän. Tervehdyksen sanottuaan eivät he tuntuneet voivan noin vaan
äkkipikaa mennä toistensa ohitse, vaan seisoivat vastatusten tiellä
ilman että kumpikaan osasi mitään virkkaa.
"Mihinkä sitä nyt ollaan menossa?" kysyi tyttö, katkasten vihdoin
äänettömyyden.
"Ei minulla mitään päämäärää ole, lähdinhän vaan tuullettamaan", sanoi
poika.
"Enkö saisi tehdä seuraa?" kysyi tyttö.
"Kernaasti, kun vaan mahtunet tulemaan."
"Mahtunet", matki tyttö. "Sinun kanssasi mahtuu tulemaan kuka hyvänsä,
kun vaan kelvannee", sanoi tyttö ujostelematta.
"No, mikset sitten ennen ole tullut?"
"Minunko se sitten aluksi on tehtävä? Sinunhan se olisi ollut."
He lähtivät nyt liikkeelle, tyttö pojan käsikoukussa riippuen ja
ohjasivat askeleensa suurten vainioiden läpi juoksevan luonnonojan
varrelle. Sen rannalla he istuivat suurelle mättäälle, jonka luonto oli
rakentanut ikäänkuin turvepenkiksi. Tiheä lepikko ympäröi heidät joka
puolelta niin, että he olivat kuin puutarhamajassa. Vesirikas puro
lorisi heidän vieressään ja peippo lauloi säveliään isossa lepässä
heidän päänsä päällä. Koko luonto uhkui eloa, lempeä ja Luojan,
suurimman rakkauden alkulähteen hyvyyttä.
"Miksi sinä olet näyttänyt ikäänkuin pelkäävän minua? Jos olen sattunut
sinua lähestymään, olet aina säpsähtäen siirtynyt luotani kauemmas",
sanoi poika.
"En ole uskaltanut", vastasi tyttö. "Olen pitänyt sinua niin paljon
muita etevämpänä, etten ole rohjennut silmiänikään sinuun nostaa. Vaan
kuitenkin olet sinä ollut aina elämäni toiveiden päämääränä."
"Sittenhän meillä onkin molemmilla, sinulla ja minulla, ollut
samallainen usko toisistamme. Mutta jos nyt rohkasisin itseni ja
kysyisin sinulta, tahtoisitko tulla minulle elämänkumppaniksi, jakamaan
kaikki ilot ja surut kanssani, mitä silloin vastaisit?"
"Hyvä Jumala! Onko tämä kaikki nyt totta, vai näenkö unta? Jos niin
kävisi, olisi silloin elämäni suurin toivo täytetty", sanoi tyttö
painaen päänsä pojan rintaa vasten ja pillahtaen itkemään.
Nikke puristi hänet hellästi rintaansa vasten ja siinä he halalivat ja
suutelivat toisiaan. Lujia rakkauden lupauksia tehtiin siinä toisilleen
ja he vakuuttivat ikuista rakkautta ja uskollisuutta.
Kun asiat kerran oli saatu selville, lähtivät he pois tuosta autuaasta
paikasta, mutta kun ihmisiä alkoi tulla tiellä vastaan, erkanivat
rakastavaiset toisistaan ja menivät kotiansa.
Sitä autuutta ei voi sanoin kuvata, mitä kumpikin heistä tunsi. Poikakin
pääsi kauheasta vaivastaan ja oli nyt niinkuin irti maasta.
Kauan ei voinut rakastavaisten suhde toisiinsa pysyä salassa, sillä
eivätpä he nyt enään kammoksuneet ja ujostelleet toisiansa. Julkisesti
kävelivät he kahden kesken kylillä, eivätkä ihmisten sormenosottelemiset
vaikuttaneet heihin mitään. Eikä kenelläkään tuntunut olevankaan juuri
mitään vastaansanomista rakastavaisien yhtymisestä, sillä pidettiinhän
heitä kumpaakin kunnollisina, siveinä ihmisinä.
Pianpa tämä rakastavaisten liitto tuli tytön vanhempienkin tietoon.
Nimenomaan kutsuivat he Nikkeä käymään heidänkin majapaikassaan.
Muutamana iltana hän menikin sinne morsiamensa kanssa. Siellä hänet
otettiin ilolla vastaan. Häntä puhuteltiin vävypojaksi ja kestittiin
ruualla ja juomalla. Emma oli iloinen ja hilpeä ja kauniimpi pojan
mielestä kuin koskaan ennen.
Tästäpuoleen kävivät he yhdessä iltakävelyiltä palatessaan useinkin
Emman vanhempain kodissa.
Eräänä kertana kun he tulivat sinne, oli siellä Jussi niminen Emman veli
ja hän oli vähän humalassa. Tälle rupesi nyt Emma pauhaamaan ja
rätisemään:
"Tuommoinen sika, kehtaa vielä tulla ihmisten ilmoihin. Sikokarsinaan
tuommoinen mies on omiansa. Paina sukkelaan ulos minun silmäini edestä",
säyhysi hän ja polki pienellä, sievällä jalallaan lattiaan.
"Ole tuossa nyt taasen vähemmällä... Häpäset itsesi", muistutti äiti.
"Vieläkö tekin siinä! Pitäkää jo toki suunne kiinni, tai minä köytän
teidät seinään", tiuskasi Emma ja luppasi suunsa niin tiukasti kiini,
ikäänkuin se olisi ollut murtumaton ja muuttumaton komentosana, jota on
ehdottomasti totteleminen. Siihen jäi Emman naama möllöttämään
sanomattoman vihaisen näköisenä, samalla kun hän tiukasti katsoi äitiään
silmiin.
"Jo nyt menee liian pitkälle. Suurempaa kunnioitusta tulisi toki
vanhemmilleen osoittaa", sanoi tuo tuleva vävypoika.
"Vieläkö sinäkin! Kyllä sinäkin tarvitsisit saada kelpo opetuksen",
tiuskasi Emma polkien jalkaa.
Niken veri kuohahti. Hänen teki mielensä sanoa vastensuuta mitä hän
tuommoisesta komennosta piti, mutta ei hän hennonnut vanhempien tähden
antaa semmoista vastausta kuin mielensä teki. Hiljaisesti sanoi hän
vaan: "onpa se vähän liian aikaista". Sitten hän istui tuolille, mutta
sangen alakuloinen hän oli. Vanhemmat kokivat hyvittää ja elvyttää
poikaa, mutta kylmänä ja jurona hän vaan pysyi.
Pois lähtiessään jätteli hän vanhukset hyvästi, mutta ei Emmaa.
"Etkö aio minulle hyvästiä sanoa?" kysyi Emma.
"Kyllähän minä sinut aina ennätän", sanoi poika ja meni.
Entisen tulisen rakkauden sijaan laskeusi nyt pojan sydämeen kylmä,
inhoittava tunne Emmaa kohtaan. Hän ei olisi kärsinyt häntä enään
silmissäänkään nähdä ja hän rupesi välttämään Emman kohtaamista niin
paljon kuin voi. Hän ei käynyt enään milloinkaan Emman vanhempien luona
ja nämä olivat hyvin pahoillaan siitä.
Kului pitemmän aikaa, etteivät he olleet kohdanneet toisiaan. Mutta
eräänä kertana toimitti Emma niin, että hän äkkiarvaamatta sai kohdata
sulhasensa.
"Miksi et ole enään käynyt meillä ja miksi olet ruvennut karttelemaan
minua?" sanoi Emma tervehdittyään.
"Mitä minulla siellä tehtäisiin?" vastasi Nikke.
"Mitä morsiamen kodissa sulhasella tehtäisiin ja mitä sulhanen
morsiamellaan tekisi? Minusta tuntuu tuommoinen kysymys vähän oudolta",
sanoi Emma.
"Ei minulla enään ole morsianta", sanoi poika jurosti.
Emma vaaleni.
"Miksikä sinä, ystäväiseni, tuolla tavalla puhut, mikä sinun mielesi on
nyt muuttanut?" sanoi Emma ja hänen äänensä värisi.
"Olen huomannut kauniin kuoren alla pahan madon. Et kunnioita
vanhempiasikaan vähän vähääkään, annat vaan heille hävyttömiä sanoja ja
vanhin kuitenkin on aina vanhin. Semmoinen ihminen ei tule koskaan
onnelliseksi. Paitsi sitä luulet jo saaneesi minuun nähden täydellisen
isäntävallan ja voivasi sanoa minulle mitä tahansa. Ei, Emma. Meidän
välimme on nyt ainiaksi lopussa ja tätä päätöstäni ei mikään voima
maailmassa voi toiseksi muuttaa", sanoi Nikke jäykästi.
Emma puhalsi kauhean itkun ja kasvojaan peittäen lähti hän pois.
Poika katsoi kauan hänen jälkeensä. Hän tunsi sydämessään säälintunteita
Emmaa kohtaan, mutta samassa myöskin sanomatonta inhoa. "Miksikä hänen
piti ollakin noin mustasieluisen? Saan olla kiitollinen, kun tulin hänet
tuntemaan ajoissa, etten joutunut kauniin käärmeen lumouksen alaiseksi",
tuumi poika itsekseen.
Niken isä oli mielessään kaiken aikaa tuntenut tyytymättömyyttä poikansa
suhteesta Emmaan, sillä hän oli saanut kurkistaa tytön sielunakkunoista
sisälle. Hän ei olisi suonut poikansa joutuvan ajalliseen kadotukseen.
"Joko sinä nyt olet voittanut tuon niin tulisesti rakastetun tyttösi
suosion?" kysyi isä, kun Nikke tuli tältä matkaltaan kotiin.
"Monin kerroin olen sen voittanut, mutta myöskin sen jo menettänyt",
sanoi Nikke.
"Näin lyhyessä ajassa!... Oliko hän huikenteleva?"
"Sitä hän ei ollut, mutta minä sain kurkistaa hänen turmeltuneeseen
sieluunsa", sanoi Nikke.
"Niinkö? Enkö minä sitä sinulle sanonut?"
"Sanoitte kyllä, isä hyvä, mutta minä en uskonut, ennenkuin itse tulin
huomaamaan minkälainen mielenlaatu tuon kauniin kuoren alla piilee."
"Ja nyt olet erossa hänestä?"
"Niin olen ja erossa pysynkin."
"Siinä teit, poikani, oikein, sillä hänen kanssaan et koskaan olisi
tullut onnelliseksi. Olen hyvin tyytyväinen toimiisi, sillä luulenpa,
että sinun puoleltasi se ero kuitenkin tuli", puheli isä.
"Minun puoleltanihan se tuli, vaikka ensimältä niin rajattomasti häneen
rakastuin."
Aamulla kirjoitti Emma Nikelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:
"Hellästi rakastettu ystäväni!
Kuinka sinä, rakkaani, niin vähäpätöisen asian voit noin kovin
pahaksesi panna? Eihän koko tapauksessa ollut mitään sen
pahempaa kuin mitä joka aika sattuu perheessä tapahtumaan. Jos
tietäisit kuinka hellästi ja kiihkeästi sinua rakastin, et olisi
minulle niin kovia sanoja sanonut. En ole silmäntäyttä koko yönä
nukkunut, itkenyt olen vaan katkeamatta. Toivon kuitenkin, ettet
noin vähäpätöisen asian anna turhaksi tehdä niitä helliä
suhteita, jotka nykyään välillämme on vallinnut, eikä niitä
pyhiä lupauksia, joita toisillemme olemme luvanneet.
Tätä kirjoittaa sinua aina hellästi rakastava, mutta nyt
murheellinen