ALKULAUSE.

Ihmisen elämä on vaiheineen niinkuin jonkunmoinen panoraaman kuvio.

Vaikuttimineen, pyrintöineen liitelee tuo kuvio silmiemme editse ja

monenlaista vaariinottamista on tuossa elämänkuviossa. Iloineen,

suruineen, taisteluineen, voittoineen, tappioineen hiipivät ne silmiemme

editse päämääräänsä kohden. Monenlaisia tuloksia saavutetaan noissa

riehuvissa pyrinnöissä, niin yksilön, kuin perheenkin kesken, aina sen

mukaan, minkälaiset perustukset kullakin taistelijalla on ollut.

Kun olen jo ikämies, olen nähnyt noita taisteloita monenlaisia ja

monessa muodossa; olen nähnyt taisteluita alkavan ja loppuvankin.

Näitä eläviä kuvia aion nyt kirjoitella muistiin, mitä eläissäni olen

nähnyt.

Ensimäinen kuva.

Sammunut ihmisyys.

Lienen ollut viidentoista vuotias, kun ensi kerran jouduin muutamille

maaseudun markkinoille. Elämä siellä oli kirjavaa sekamelskaa ja touhua,

koko markkinat tuntuivat kiehuvan yhtenä mylläkkänä kuin poropata, josta

en luullut kenenkään selvää saavan.

Minulle tuli sangen ikävä ja jo iltapäivällä aloin kärttää aikuisia

kumppaneitani lähtemään pois. Kumppanit eivät kuitenkaan olleet niinkään

kiireellisiä lähtemään kuin olisin suonut ja niin kului aika, jotta

alkoi jo vähän hämärtää.

Torin toisessa päässä oli markkinakojujen välissä kapea sola.

Poislähteissämme oli se juuri patoontunut täyteen hevosia ja

markkinaväkeä, niin että siitä oli vaikea läpi päästä. Silloin ilmestyi

siihen nuori, kaunis mies hevosineen. Hän oli kookkaimpia miehiä mitä

olin siihen elettyyn nähnyt ja niin kaunis ja roteva, että minua oikein

ihmetytti. Hän pyrki tuon ahdingon läpi, mutta ei päässyt muuten

eteenpäin kuin raivaamalla itselleen tietä. Keveästi siirteli hän

kuormitettujakin rekiä syrjään ja hevosia pois tieltä. Kun hän siinä

työntelihe eteenpäin, rupesi muuan mies hänelle innoittelemaan, kysyen,

kenenkä luvalla hän niin röyhkeästi elelee.

Nuorukainen vastasi, ettei hän tee kenellekään mitään väkivaltaa, pyrkii

vain pois tästä ahdingosta, päästäkseen lähtemään kotimatkalle.

Kun innottelija siihen vastaukseen tyytymättä alkoi käydä nuorukaiseen

käsiksi, sai hän tältä semmoisen siirron, että lensi tollonkoppina ison

matkaa ja olisi kaatunut kumoon, ellei tiheä ihmisjoukko olisi estänyt

sitä. Sillävälin oli nuorimies saanut tiensä auki ja niin hän suoriutui

matkaansa.

Niin, sellainen kuva kyllä mieleen painui. Vaikka olin vielä nuori, olin

häneen niin innostunut, että hankin tietooni mistä tuo niin kaunis ja

hyvännäköinen nuorimies oli. Vihdoin kuulin, että hän oli kotoisin

toisesta pitäjästä, erään Kari-nimisen sydänmaalla olevan vankan talon

poika. Talossa oli kolme veljestä, joista kaksi oli jo nainutta, mutta

tämä markkinoilla ollut nuorin veli vielä naimaton.

Aikaa kului edelleen, niin viimein nuorin velikin nai. Pitkä, soleva ja

hento oli hänen morsiamensa, niin että tuskinpa kauniimpaa paria on

koskaan yhteen solmittu. Muutamista hän kuitenkin oli vähän liiaksi

markkinakorea ja kuuluisa tanssileija.

Karin väki oli varakasta ja sangen työteliästä. Ei siinä kyllä, että he

tekivät päivät ahkerasti työtä, mutta talviset puhteetkin olivat kaikki

ahkerassa touhussa, tehden mikä mitäkin talouden tarvetta ja vaimoväki

oli uutterasti käsitöidensä ääressä.

Penna -- tuo nuorin veli -- oli saanut olla muita joutilaampana ja

oikean työn sijasta opetellut pelata kitkuttelemaan viulua. Tuotuaan

nuoren vaimonsa kotiin, ei hän tullut enään ryhtyneeksikään mihinkään

puhdetöihin. Iltakaudet istuivat he kamarissaan, jossa Penna pelata

luruutteli viulua ja nuori nainen istui työttömin käsin kuunnellen

Pennan soittoa ja väliin neuvoen häntä, kun se ei mennyt hänen mielensä

mukaan. Innostuipa tuo tanssihaluinen Laura niin tavasta, että hän

ypöyksin koetti tanssia lattialla. Hymyhuulin katseli Penna kaunista

vaimoaan ja hän rakasti kaikesta sielustaan häntä.

Karin väki oli luonteeltaan hyvin siivoa, eivätkä pitkään aikaan

virkkaneet Pennalle ja hänen vaimolleen luotuista sanaa, vaikk'ei heidän

käytöksensä ollut taloudelle hyödyksi.

Penna vaimoineen kulki kaikilla markkinoilla, kaikissa tanssiaisissa,

häissä ja missä vaan vähänkin tanssittiin. Penna niissä tavasta

soitteli ja Laura leiskui tanssin pyörteessä. Näiltä retkiltään he

myöhään iltasilla vetääntyivät kotiin.

Tämmöisenään kului aikaa vuosi toista.

Viimein eräänä iltana tuli vanhin veli, Mauno, Pennan kamariin; Penna

oli silloinkin soittelemassa viuluaan.

"Mitenkähän se on, veliseni, kun et sinä eikä vaimosi näytä enään

pitävän talouden töistä mitään huolta; ei sitä pelaamalla ja joutilaana

istumalla kauan eletä", sanoi Mauno.

Penna lakkasi heti soittamasta, mutta kumpikaan heistä ei vastannut

Maunon muistutukseen halaistua sanaa.

Kun äänettömyys kävi pitkäksi, lähti Mauno kamarista pois.

Vaan kun hän oli ovesta ulkona, kivahti Laura suutuksissaan: "Etteivät

häpeä! Nyt tullaan meitä jo muistuttamaan ja komentamaan. Olemmeko me

heidän orjiaan! Paras on, että otamme itsemme erilleen tästä. Ostamme

likempää kirkkoa oman talon, jossa ei meitä kukaan komenna eikä

häiritse."

Penna ei vastannut siihen mitään eikä koko yönseutuna lausunut

ainuttakaan sanaa. Mutta aamulla hän meni toisten veljien luo ja sanoi:

"Pitää hakea jakomiehet taloon, sillä minä tahdon saada osani erilleen."

"Kuinka niin? Olemmehan tähänkin asti sopineet yhdessä elämään ja

toimimaan", sanoi Mauno.

"Minä en kärsi sitä, että minua ja vaimoani tullaan muistuttelemaan",

sanoi Penna ärtyisesti.

"No, mutta kuulehan nyt. Itsekin sen ymmärrät, ettei leipä kasva

työttömälle. Parasta on, että pysyt yhdessä, sillä songassa on hyvä

soutaa ja kolmisäinen köysi on aina lujin", kehoitti Mauno.

"Se on nyt kerrassa niin, että minä en jää teidän kanssanne olemaan.

Eron minä tahdon -- jakomiehet taloon", uhmaili Penna, tahtomatta edes

kuunnella tyyniä sanoja.

Eihän siinä mikä auttanut, vaan täytyi ryhtyä jakohommiin.

Toiset veljet suostuivat lunastamaan Pennalta hänen maaosuutensa;

irtaimisto ainoastaan jaettiin osinkoja myöten.

Heti lähti Penna kirkolle maanostoon. Hän löysi mieluisensa paikan ja

osti sen. Pian hän muuttikin perheineen uuteen kotiinsa, joten nyt ei

ollut ketään heitä muistuttamassa työttömyydestä.

Pennan koti muuttui nyt kyläkunnan varsinaiseksi tanssipaikaksi. Olihan

siinä vapaa talo, jossa ei ollut mitään orjailemista isännän ja emännän

puolelta ja soittoniekka oli paikalla. Heillä oli jo yksi lapsi

muuttaessaan uuteen kotiinsa. Lapsi oli heikko, mutta ei sekään ollut

esteenä tanssihaluisille. Talviset iltapuhteet ja semminkin pyhinä

iltapäivät tanssittiin Pennan kodissa ja emäntä oli aina saapuvilla,

olipa lapsen asiat miten hyvänsä.

Luonnollistahan on, että semmoisessa seurassa on aina juopuneitakin ja

nämät pitävät useinkin pahaa ja sopimatonta elämää, mutta isäntäväen

suopeus oli vähitellen kasvanut siihen määrin, ettei sellainenkaan sen

mielestä merkinnyt mitään.

Aika kului ja Pennalle syntyi useampia lapsia, kaikki poikia. Kun nämät

kasvoivat sen verran, että kykenivät juoksentelemaan, tanssitettiin

niitä väliaikoina paremman puutteessa. Isä soitteli ja äiti oli

opettamassa lapsiaan, kuinka sitä mennään.

Tämä pennalaisten käytös kummastutti paikkakuntalaisia. Joku naapuri

rohkeni eräänä kertana muistuttaa, että eiköhän heillä ole väärä käsitys

lasten kasvattamisessa.

"Miksikä niin?" kysyi emäntä ja hänen suuret silmänsä laajenivat

ihmettelystä.

"Minusta tuntuu vaan siltä, että noin nuorena tanssittaminen ei ole

oikea lasten kasvatustapa", sanoi vieras.

"Tarvitsevathan lapsetkin saada jotakin huvia ja olla vapaudessaan",

sanoi talon emäntä.

Muun hyvän lisäksi rupesi emäntä itse tarjoomaan ryyppyjä rahan edestä

vierailleen. Pennalasta tuli viimein oikea salakapakka. Juopuneita kulki

siellä myötäänsä, usein jääden meuhaamaan päiväkausiksi.

Tanssitilaisuudet tulivat nyt semmoisiksi, ettei siellä monta selvää

ollutkaan. Hyväntahtoisuudessaan nämät Pennalan mielivieraat tarjoilivat

isännälle, emännälle ja lapsillekin ryyppyjä pulloistaan, eivätkä isä ja

äiti panneet yhtään sitä vastaan. Siellä saivat lapset olla valtoimina

juoppojen joukossa, usein nekin juovuksissa, ja silloinkos niillä oikein

naurettiin ja ilakoitiin.

* * * * *

Pienessä ränstyneessä, olkikattoisessa mökissä istuu kaksi harmaapäistä

olentoa. Ne olivat Penna ja Laura. Mökki on hataruutensa takia jotenkin

kylmä.

"Hyi kun minua viluttaa, eikä ole puita että saisi valkean pesään",

sanoi nainen.

"Käy noutamassa halkoja naapurin pinosta", neuvoi mies.

"Entä jos näkevät."

"Mitä joutavia, onhan nyt vielä pimeä; paitsi sitä, onhan pino

ulkohuoneitten takana niin, että heidän on mahdoton sitä huomata", sanoi

mies.

"Eihän minun velvollisuuteni ole puita hankkia, sinun tehtäväsihän se

on."

"Tiedäthän, etten minä kykene liikkumaan tuon kirotun kihdin vuoksi",

sanoi mies.

Vaimo kävi sieppaamassa puusylyksen naapurin pinosta, mutta sanomattoman

arka hän näytti olevan, sillä hän vilkuili ehtimiseen taaksensa puita

tuodessaan.

Kun he saivat tulen pesään, lämmittelivät he sanatonna sen ääressä

kohmettuneita jäseniään.

"Ei tässä ole paljon haaraa eineestäkään, sillä ei ole muuta kuin vähän

leipää, perunoita ja suolaisia silakoita. Vaivaishoitokin on niin

vietävän kitsas, ettei laita meille kunnollista elatusta", sanoi vaimo,

katkaisten äänettömyyden.

"Paljon se ei ole, mutta parempi sekin kuin ei mitään", lohdutteli mies.

Syödessään niukkaa aamiaistaan sanoi Laura Pennalle: "Oletko kuullut,

kun poikamme Matti on pantu taasenkin kiinni?"

Penna säpsähti.

"Hänkinkö nyt jo toisen kerran kiinni! Nyt hän joutuu pitemmäksi ajaksi

linnaan ja siellä on jo ennestään Kalle ja Jussi. Ei ole heistäkään

enään meille mitään apua. Kun he olivat vapaalla jalalla toivat he

joskus meillekin elämisen apua", sanoi Penna.

"Varastettua tavaraa."

"Itsepä heidät olet semmoisiksi opettanut. Nyt näet hedelmät", sanoi

Penna.

"Entä itse! Opettanuthan sinäkin olet heitä tuommoisiksi", sanoi Laura.

"No millä tavalla?"

"Olethan heille ja koko tuolle tanssijoukolle pelannut ja suvainnut

heitä talossasi, ja lapset ovat saaneet vapaasti olla heidän seurassansa

oppimassa kaikellaista pahuutta ja riettautta. Kun pojat jo pieninä

näpistelivät, et tosiaan varannut etkä nuhdellut heitä, päinvastoin

nauroit sinä vaan ja kehuskelit heidän nokkeluuttaan."

"Kas, kas, vai minussa se syy onkin! Mitähän jos minulla olisi ollut

siveellisempi vaimo, eiköhän asiat olisi toisin. Sinä maailman kuulu

tanssileija, sinähän se olet pienestä pitäin opettanut heitä olemaan

kaikessa mukana. Olet pitänyt salakapakkaa ja olet suvainnut heidän

tottua jo lapsena ollessaan juoppouteen. Et ole varannut etkä

muistuttanut heitä mistään paheesta", syytteli Penna vuorostaan.

"Mutta olenkos minä opettanut varastamaan?"

"Olenko minä sitten?"

"Et suoranaisesti, mutta sinussa on epärehellinen henki; sen olen

huomannut pitkin aikaa, ja sinussa asuu sama henki vielä nytkin.

Kehoitithan juuri äskenkin minua puita varastamaan", väitteli Laura.

Penna vaikeni ja molemmat jatkoivat ääneti niukkaa aamiaistaan.

Toinen kuva.

Amma.

Eteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen

rannoilla.

Reeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä

aika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se

kuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka

jälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.

Paikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä

viimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon

kamalaan tautiin ja jonkun viikon sairastettuansa kuolivat he molemmat

samalla vuorokaudella.

Reeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito

koki pitää hänestä huolta.

Paikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo

sijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön.

Monivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot

täynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei

Mäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä

sekaan.

Talossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut

isäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta

panivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.

Talossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää,

joten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.

Tämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta

sijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat

uuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat

poikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri

täyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja

teki empimättä mitä hänelle käskettiin.

Talossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli

talossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni.

Poika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti

varoitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei

heille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä,

etteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.

Ahkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja

laulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa,

joita oli varalle pantu.

Reenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän

joukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun

muu väki oli töissään.

Päiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä

lauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin

niitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.

Isäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika

toimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.

Reeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki

rupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli

hänestä kelpo lukija.

Palkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten

kirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.

Nyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan

istui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei

myös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä

tyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.

Tällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet

toisittaan toimeentulla.

* * * * *

Reeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska

nuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä

Mäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa,

sillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.

Reeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen

summan. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan

kohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.

Tämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki

isäntäväestä liikaa.

Eräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.

Kun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin

katsein, kiireestä kantapäihin saakka.

"Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?" sanoi isäntä kolkosti.

"Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena

taloonne", sanoi Reeni hälkyilemättä.

"Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?"

"Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme

toisiamme."

"Vai niin! mutta tiedätkös, ett'ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole

kasvatettu köyhäinhoitolaista varten", kysyi isäntä, antaen tahallaan

äänelleen ilkeän sävyn.

"En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että

Kaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa

eroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani.

Olenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin

ihmiset", sanoi Reeni jäykästi.

"Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota

lukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut." Sitä sanoessaan isäntä

käveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen

ja ojensi hänelle rahat sanoen: "Tuossa on vuotesi palkka. Meidän

välimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta."

"Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen

minulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet

kaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden

luotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon

tulevani vielä kerran takaisin."

Reeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.

Kaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja

Reenin väliset keskustelut.

Koko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa

näkyi surullinen ilme.

Monikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta

häntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.

Säästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin

paljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne

Tornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä

tavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.

Parin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että

Reeni Kiikki on varakas mies.

Eräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui

hän isännän eteen.

"Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo

semmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan

Kaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen,

ettei hän tarvitse naittajaa", sanoi hän isännälle.

Isäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän

roistosta ja kiittämättömyydestä.

"En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän

rikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan

Kaarinani", sanoi Reeni.

Kaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan

Reenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista

vaatteistaan.

Kun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut

hänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle

saakka ja peitteli hänet rekeen.

Niin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät,

solmivat he avioliiton.

* * * * *

Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.

Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on

kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä

kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen

muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä

kodista poismenoa.

Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja

älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin

täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.

Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus

muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi

yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo

Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.

Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän

oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen

tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään

juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä

sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten

kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas

siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä

nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan

tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran

keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.

Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä

lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta

ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.

Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä

hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi,

valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen

asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.

Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin.

Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. -- Kuusi

tuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.

Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei

voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä

kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen.

Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian

köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.

Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä

ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden

toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä

koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän

kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon

vähän vähääkään.

Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:

"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja

kääntyä hänen puoleensa."

"Se kiittämätön -- ei ikinä", sanoi isäntä kolkosti.

Emäntä koki selvitellä:

"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut

sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin

tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin

sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei

Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista

elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut

köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei

tiheässä löydy."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.

Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.

"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla

taisit sittenkin olla oikeassa", hän sanoi.

Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi

isännän kaulaan.

"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan

niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi

haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun

Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen

hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan", puheli emäntä itkunsa

seasta.

* * * * *

Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää.

Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli

semmoiseen jo kotonansa oppinut.

Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat:

kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä

vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin

häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: "Voi, voi isäni, rakas

isäni!" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä

päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen;

lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä

ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan

palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi

kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo

jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että

hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin

sanoen: "vai niin" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi

siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli

silloin ukon silmistä.

"Minua on kohdannut suuri suru", alkoi ukko asiansa.

"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne",

sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.

"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti

kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi."

"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet."

"Olen tullut tänne", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla

ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin,

ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä

minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja

vaimolleni kuolemaamme saakka."

"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?" kysyi Reeni.

"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita

asuaksenne."

"En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte

siihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme

mielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja

muut taloudelliset toimet", sanoi Reeni.

Äänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet

täydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.

Kun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.

* * * * *

Reeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti

iloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee

polvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: "noissa lapsissahan

minä elän toisessa polvessa". Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin

laatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina

appiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.

Reeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa

harvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja

tuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan.

Pian on koko kauppa hänen käsissään.

Vanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä

katseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: "Mikä

hullu minä kuitenkin olin".

Jos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi

tuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi;

hätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä

pitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan

jakamaan.

Kolmas kuva.

Väärällä paikalla.

Sääliksi käypi, -- sääliksi käypi, kun muistelee häntä viisikymmentä

viisi vuotta sitten ja nyt. Silloin roteva, notkea, miellyttävä ja

pitäjän kaunein tyttö. Hän oli hyvästä kodista ja suku oli monessa

polvessa ollut mainehikas järkevyytensä, varojensa ja monipuolisen

mestaruutensa vuoksi. Tytöllä oli terävä järki ja hopeanheleä ääni.

Vaikk'ei hän ollut saanut mitään koulusivistystä, oli hänellä kuitenkin

tavallisissa asioissa terävä ja varma arvostelukyky. Kosijoita kierteli

hänen ympärillään useita, mutta lapsellisella nöyryydellä alistui hän

äitinä tahdon alle niissä asioissa.

Niihin aikoihin levisi Paavo Ruotsalaisen herännäisyysoppi tänne

Pohjanmaalle ja ensimäisinä liittyi tytön äiti niihin. Äiti oli

erinomaisen pehmeä ja lempeäluontoinen nainen. Ehtimiseen puhui hän

tyttärelleen parannuksen tarpeellisuudesta ja tulevasta elämästä.

Mielenkiinnolla tytär kuuntelikin äitinsä puheita, vaikk'ei hän niihin

juuri mitään vastannut.

Kun oli lähimailla heränneiden seuroja, vei äiti tyttärensäkin sinne,

vaan tämä ei äidin kysyessäkään antanut mitään selvää, mitä hän niistä

piti; muista vaan näytti siltä, että tytär oli ikävissään niissä.

Kun oli kulunut joitakuita aikoja, tuli toisesta pitäjästä kosija, joka

myös kuului noihin heränneisiin. Tämän piti olla päälliseksi vielä

rikaskin ja äiti mielistyi heti häneen.

Äiti rupesi ehtimiseen puhelemaan tyttärelleen, kuinka edullinen tarjous

hänellä nyt oli, paras kaikista, mitä tähän asti on tarjolla ollut.

Tyttö ei kuitenkaan vastannut näihinkään äitinsä esittelyihin mitään.

"Eikö poika sinua miellytä, koska et vastaa minun puheisiini mitään?"

kysyi äiti eräänä päivänä.

"Minun täytyy tunnustaa, ettei hän miellytä minua", sanoi tyttö

avonaisesti.

"Mutta minkätähden?"

"Hän on minusta semmoinen törselö."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Ajattele vähän pitemmälle, lapseni. Hän on

herännyt mies ja vieläpä varakaskin. Jos nyt ottaisit jonkun suruttoman

miehen, joka vielä päälliseksi olisi juoppo, minkälaiseksi luulisit

silloin elämäsi muodostuvan?" puheli äiti.

Tyttö ei nytkään vastannut.

Tosiaankin oli tuo uusi sulhaspoika jotenkin tökelömäisen näköinen.

Valkea tukka, valkeat kulmakarvat, karkea naama ja jotenkin paksut

huulet. Tämmöisenä ei hän miellyttänyt ketään. Kunpa hänellä edes olisi

ollut hilpeyttä ja eloisuutta, mutta sitäkään ei hänellä ollut. Yksinään

hän vaan istua murrotteli nurkassa, muiden keskenään puhellessa, eikä

ottanut osaa kenenkään keskusteluihin; näytti siltä kuin ahven olisi

seisoa törröttänyt jonkun kielen kolossa.

Kyläläiset eivät saaneet sitä päähänsä, että niin reima ja

arvossapidettävä tyttö ottaisi tuon epämiellyttävän pojan miehekseen.

Kyläläisten toivon mukaan ei kuitenkaan käynyt. Tyttö alistui, vaikka

vastahakoisestikin, äitinsä tahtoon ja naimiskaupat tehtiin. Suuret

herännäishäät pidettiin, joihin kokoontui väkeä monista pltäjistä.

Tyttö sai perinnökseen vankan talon irtaimistoineen, kylän parhaita

maita, jossa nuorikot sitten rupesivat asumaan.

Kun sitten piti nuoren isännän tuoda noita kehutuita rikkauksiaan, ei

niitä ollutkaan. Koko tuo rikkaus supistui pariin lehmäkantturaan ja

vanhaan hevoskaakkiin.

Uudessa isännässä ei ollut työntekijää eikä teettäjää. Päiväkaudet hän

vaan istua murrotteli kotonaan, imeskellen piippuaan, oli sitte kuinka

kiire aika tahansa. Kaikki talouden työntoimet olivat nuoren emännän

hallussa ja hänkin oli niin nuori ja kokematon, ettei hän

maanviljelyksestä paljoa ymmärtänyt.

Emäntä oli aina murheellisen ja surullisen näköinen; oli niinkuin hän

olisi hautonut jotakin salaista murhetta. Hän eli ja oli aina niinkuin

hän olisi talossa ollut ainoa asukas. Ainoastaan silloin kuin tuli

taloon tuttavia vieraiksi, elpyi hän entiseen iloisuuteensa, mutta

vierasten pois mentyä vaipui hän entiseen synkkämielisyyteensä. Emäntä

ei tosiaan puolellakaan sanalla ilmoittanut kenellekään, miten hänen

sisällinen ihmisensä laita oli, ei myös virkannut miehestään luotuista

sanaa.

Vaikka elämä oli näin umpimielistä, syntyi heille kuitenkin useampia

lapsia.

Kauvan ei voinut talous tämmöistä menoa kestää. Pian hävisivät he tuolta

emännän perintömaalta. Sitten rupesivat he vuokralla asumaan

hypoteekkimaalla, jossa heidän elämänsä oli kylläkin puutteellista.

* * * * *

Eräänä päivänä huomattiin emännän kadonneen kodistaan. Ensinnä ei saatu

tietää katosiko hän puuhun vai maahan, mutta mistään ei häntä vaan

löytynyt. Emäntää etsittiin ja kuulusteltiin toisista pitäjistäkin,

mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ruvettiin arvelemaan, että ehkä hän

on joutunut johonkin vaaraan tai menettänyt itsensä. Kun oli vuosi

toista kulunut aikaa, saatiin tietää, että emäntä oli mennyt Pietariin

joidenkuiden sukulaistensa luokse. Siellä hän kaikenlaisella asianteolla

elätteli itseään lähemmäs kymmenkunnan vuotta.

Sieltä palatessaan hän oli mielivaivainen. Sillävälin oli hänen miehensä

kuollut köyhäinhoidon huostassa.

Kumma on nyt vertailla sitä entistä reipasta ja kaunista tyttöä hänen

nykyiseen ihmiseensä. Hänellä ei ole nyt mitään toimeentulokseen, eikä

huoneennurkkaa, mihinkä päänsä kallistaisi. Pikkunen sankakori

käsivarrella kulkea huupottelee hän kylillä paikasta toiseen. Tuo kori

on niin pieni, ettei sinne juuri paljon tavaroita mahdu; kuitenkin on

siellä sukankudin, lankakerä ja joskus vähän eväänapuakin, joita hän

ihmisiltä saapi. Kun hän tulee taloon, ryhtyy hän heti pesemään isännän

ja emännän kamaria ja sen tehtyään näästää ja siistii hän sen

perinpohjin. Tämän mieleisen puuhan takia annetaan hänelle taloissa

ruokaa ja pistetäänpä evästä vakkaseenkin. Kaikissa kauppamiehissä

kulkee hän ja pyytämättä, käskemättä ryhtyy puhdistamaan ja pesemään

puotihuoneustoa, ja saatuaan sen tehdyksi, rientää hän pesemään ja

puhdistamaan sisähuoneita. Puodeista annetaan hänelle palkaksi kahvia ja

sokeria, joista hän sitten yöpaikoissa keittää tihistelee itselleen

kahvia. Hän ei ano koskaan ruokaa, mutta ottaa kernaasti vastaan, kun

hänelle sitä pesupalkaksi annetaan.

Hänellä on vielä entinen raitis ryhti, vaikka on jo vanha ja rypistynyt.

Puhe ja ääni on yhtä selvä ja raikas kuin ennenkin, se vaan, etteivät

puheet pidä paikkaansa. Hänet olisi otettu köyhäinhoidon huostaankin,

mutta hän ei tyytynyt siihen.

"Minäkö nyt menisin heiltä kerjäämään, minun omaisuudellanihan he

muutkin köyhät elättävät", sanoi hän vaan.

Kummallisia puolia näytteli elämä tässäkin.

Sääliksi käypi.

Neljäs kuva.

Väärällä jäIjellä.

He olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo

ikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli

kolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä

pojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei

näyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä

usein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta

pitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun

vaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin

niillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.

Talo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen,

niin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein

muistutettiinkin.

Jo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän

puhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina

vieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin

hän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai,

silloin hän vasta oli oikeassa elementissään.

Kun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut

tehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista

työmailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla

kotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä

hänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä

ei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen

mies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat

laiskuudesta.

Kun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan,

hankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt

päiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi

niiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja

samalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.

Kuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin

niin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun

aikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki

verorahat isäukon kouraan.

"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla", sanoi Yrrö.

Naurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä

pääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.

Sen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä,

olipa ja elipä hän miten tahansa.

Yrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä

huijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän

hevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä

olikin usein maankuuluja juoksijoita.

Tähänkin saakka oli Yrrön elämä näyttänyt jotenkin sumeita kuvia, mutta

nyt se teki kokokäänteen.

Eräänä kesäsydännä tuli Yrrö kotiin hevosineen, jonka piti olla verraton

juoksija.

Joku päivä sen jälkeen havaittiin kolme miestä astuskelevan taloa

kohden. Kun Yrrö akkunasta havaitsi nuo miehet, pökäsi hän paikalla

ulos. Miehet tupaan saavuttuaan kysyivät kohta, oliko Yrrö kotona.

"Kyllä hän kotona on, vaan pistäysi juuri ulos. Olisiko teillä ollut

Yrrölle asiaa?" sanoi Takalan ukko.

"Olisihan sitä vähän", sanoivat miehet.

"Ei suinkaan hän kauan mahtane viipyä, odottakaa nyt vähäsen", sanoi

ukko.

Miehet odottivat päivästä toiseen neljä vuorokautta, mutta Yrröä ei vaan

kuulunut. Miehet oleskelivat puhtokunnan taloissa, kulutellen sitenkin

ikävää odotusaikaansa.

Vihdoin rupesi isäukko kyselemään miehiltä, mitä asiaa heillä olisi

Yrrölle, kun he häntä niin hartaasti odottivat.

"Minulla olisi Yrröltä saamista likemmäs tuhannen markkaa, ja kun ei ole

velkakirjaa, niin otin nämä miehet todistajiksi", sanoi joku miehistä.

Tämä odottamaton uutinen vaikutti ukkoon niinkuin olisi kylmä vesiämpäri

valettu hänen niskaansa ja hän tyhmistyi niin, ettei hänellä ollut sanaa

suuhun tulevaa.

"No missä tapauksessa Yrrö on teille joutunut niin suureen velkaan?" sai

ukko vihdoin sanotuksi.

"Hevoskaupoissapa tietenkin", vastasi mies.

Eipä Yrrö ollutkaan saanut muulla tavalla rahaa kukkaroonsa, niinkuin

hän oli kerskannut, ja maata hän ei suinkaan ollut tonkinut.

"Mistä luulette Yrröltä ottavanne tuon saamisenne?" kysyi ukko

kauhistuksissaan.

"Onhan hän teidän poikanne."

"Ei Yrröllä ole mitään osaa taloon", vakuutti ukko.

"No tahdotte kai kunniastanne ja arvostanne sen verran pitää, että totta

maksatte miehissä tuon vähäisen summan. Muuten täytyy koetella mitä laki

tämmöisestä asiasta sanoo", uhmailivat miehet.

"Ottakaa tuo hevonen!"

"Mitä me tuolla jalattomalla, nilkulla ja vanhalla luuskalla teemme;

korkeintaan se on parinsadan arvoinen", sanoivat miehet.

Yrrö oli sanomattoman kiltti ja hyväsydäminen mies ja isä rakasti häntä

niinkuin muitakin perheensä jäseniä. Ukko joutui pahaan pulaan.

Semmoista häpeää ei hän suurin surmin olisi suonut tulevan, että asia

olisi joutunut oikeuden eteen. Rahoja ei hänellä itsellään ollut tuon

velan maksuksi ja paha oli olla maksamattakin. Ukko kävi lainaamassa

naapurilta tuon summan ja maksoi miehet kuitiksi.

Hyvillämielin Iähtivät miehet matkaansa.

Yrrö ei palannut enää kotiin koko sinä kesänä eikä syksynä. Häntä

kuulusteltiin ja etsittiin monesta pitäjästä, mutta aina turhaan.

Vihdoin syystalvella saatiin tietää hänen asuskelevan metsäsaunoissa

sydänmailla. Hengissä pysyäkseen hän varasteli taloista ruokaa.

Nuo miehet, jotka Takalassa kävivät Yrröltä saamistansa perimässä, eivät

olleet Yrrön ainoat velkojat. Niitä tuli tuhkatiheään taloon ja isäukko

koki kaikkia tyydyttää, pelastaakseen poikansa kunniaa ja mainetta.

Yrröstä levinneet tiedot koetettiin kaikin tavoin saada pysymään

salassa.

Syystalvella ilmestyi Yrrö eräänä yösydännä kotiinsa. Niinä muutamina

tunteina, jotka hän uskalsi kotonaan olla, ei Takalassa nukuttu. Koko

perhe oli silloin koolla ja kaikki itkivät yhteen ääneen. Joukonmiehissä

rukoilivat he Yrröä, ettei hän enään lähtisi jatkamaan alotettua

uraansa, vaan jäisi kotiinsa, rupeaisi tekemään työtä ja alkaisi uutta

elämää. Erittäinkin Yrrön vaimo lapsi sylissä riippuen hänen kaulassaan

itki ja rukoili, niin että oli vedeksi raueta.

"Minun asiani", sanoi Yrrö, "on jo sillä kannalla, ettei minun käy

perääntyminen alkamaltani uralta." Kyyneleet valuivat hänenkin

silmistään, kun hän vielä ennen lähtöään hellästi syleili vaimoaan.

Vihdoin hän hellävaroin irroitti vaimonsa itsestään, työnsi hänet

ulommaksi ja sanaakaan kenellekään sanomatta syöksähti ulos yön

pimeyteen. Riennettiin hänen jälkeensä muka kiinnipitämään, mutta

silloin hän jo oli tuotakin tuokempana; kuultiin vaan hänen mennessään

ääneensä itkevän.

Tämä ei ollut vielä viimeinen surun aihe vanhemmille. Nuorempi Kahvi

niminen veli ja Yrrö olivat aina rakastaneet toisiaan. Kahvia säälitti

kovin Yrrön surullinen tila ja väärässä veljenrakkaudessa päätti hän

hakea Yrrön ylös ja olla hänelle apuna ja tukena. Tältä retkeltään ei

Kahvikaan palannut. Veljeksistä tuli siten vaarallisimpia metsärosvoja

mitä olla saattaa. Kauan eivät he majailleet samassa metsäsaunaasa, vaan

muuttelivat tiheään pitäjästä toiseen. Väliin olivat he yhdessä

varkaisilla, väliin heistä oli toinen vahtimassa majapaikkaa. Heille

kelpasi nyt muukin arvokas tavara, ei vaan ruoka-aineet. He olivat

kuitenkin luonnostaan siksi siivoluontoisia, ett'eivät koskaan käyneet

ihmisten kimppuun, silloinkaan kun heitä ahdisteltiin kiinni saadakseen.

Mutta sangen oveloita he olivat, luistivat kuin ankeriaat

kiinniottajiltaan läpi käsien ja katosivat tielle tietämättömiin.

Kolmisen vuotta säilyttivät he päänsä, niin ettei heitä saatu kiinni.

Mutta eräänä yönä heidät yhtäkkiä iso miesjoukko piiritti erään

syrjäisen talon aittaan. Yrrö tormasi miesten lävitse ja töytäten pari

miestä mennessään kumoon, pääsi siten pihalle. Mutta pihalla sattui

olemaan käsipaaret, joita hän ei pimeässä huomannut. Hän meni kopiksi

niihin, kompastui ja siinä pääsivät miehet hänen niskaansa. Kahvi, joka

tätä yleistä hälinää hyväkseen käyttäen koetti päästä pintehestä,

takertui myöskin heti ulos tormatessaan miesten kynsiin.

Veljesten majapaikka etsittiin ja sieltä löytyi paljon heidän

varastamaansa arvokasta tavaraa, hopea-astioita, taskukelloja,

kultasormuksia ja muuta semmoista. Moni sieltä sai varastetun tavaransa

takaisin.

Luonnollista on, että veljekset saivat tuomionsa, ensin piiskat

selkäänsä ja monta vuotta pakkotyötä.

Mutta vielä sittenkään, kun he olivat rangaistuksensa kärsineet ja

päässeet vapaalle jalalle, eivät he voineet olla ryhtymättä entiseen

ammattiinsa. Nyt heidät kuitenkin saatiin nopeammin kiinni ja asia

päättyi vihdoin siihen, että he molemmat joutuivat ikutielleen.

Ukko joutui eukkonsa kanssa vaivaishoidon huostaan.

Viides kuva.

Pötikkä.

Pituudeltaan hän oli keskikokoa, mutta sangen jykevää tekoa muuten.

Hartiat olivat kuin kuopankatto ja posket pulleat kuin limppu. Hän oli

kovin rokonarpinen ja muutamia karkeita partakarvoja törrötti hänen

leuvassaan ja ylähuulessa vallan kuin kissanviikset. Hänen ruumiissaan

ei nivustenpaikkaa ollutkaan, vaan oli se yhtä vahvaa pötkylää kurkusta

lanteisiin saakka.

Hän liikkui sanomattoman hitaasti ja niin raskaasti, että pienimmät

kivet muljahtelivat nurin hänen metsäteitä tallustellessaan. Tästä

kömpelyydestään hän kylän kesken saikin liikanimen "Pötikkä", --

ihmisethän ovat niin kernaat keksimään pilkkanimiä toisilleen.

Mutta Pötikkä ei suurin juuri välittänyt siitä mitään, mitä nimiä

ihmiset hänelle antoivat tai mitä he hänestä sanoivat tai ajattelivat.

Isännät vaan pitivät paljon Pötikästä, sillä yksi hyvä lahja hänellä

kuitenkin oli: hän osasi -- tehdä työtä. Kilvalla häntä haluttiin

palveluspaikkoihin ja kirvalla isännät hänelle nostivat palkkaa.

Pötikkä palvelikin liki parikymmentä vuotta kylän isäntiä, mutta

viimeisessä talossa hän palveli yhtämittaa kymmenen vuotta, kun

isäntänsä ei häntä päästänyt millään ehdolla pois. Isäntä tiesi, että

kun Pötikkä on työnrinnassa, silloin sujuu työ eivätkä muutkaan jouda

siekailemaan.

Näintavoin Pötikkä teki työtä ja palvelusaikanaan hän ennätti koota

itselleen melkoiset säästöt.

* * * * *

Isonjaon aikana oli talojen tilusten väliin jäänyt iso aukea

kivikkokangas, joka ei ollut kenellekään kelvannut. Tätä kivikkokangasta

oli Pötikkä pitänyt kauan silmällä, vaikk'ei kenellekään siitä mitään

virkkanut. Kankaassa oli kivi kiven vieressä, isompaa ja pienempää,

mutta kiviä ei ollut kuin yksikerrassa ja alla oli kaunis, punainen

savimulta.

Tänne sydänmaalle Kaukalokankaalle lähti Pötikkä nyt talontekoon. Hän

rakensi ensin neliseinäisen tuvan, johon teetti oikean uloslämpiävän

takan; ovipäädyn nojalle hän latoi pitkiä karangoita nojalleen päätyä

vastaan toimittamaan eteisen virkaa.

Kun tuo Kaukalokangas oli kruununmaata ja muitakin kruununmaan rämeitä

oli saatavissa, haki Pötikkä siihen syynin ja niin perustettiin

Kaukalokankaalle uutistalo, ja Pötikkä pantiin sille nimeksi.

Olisi luullut, etteivät neitoset välitä mitään niin tallukkamaisesta

miehestä, mutta niin ei ollut. Kovin hölmistyivät ihmiset, kun Perolan

piika Mari ja Pötikkä kuuluttaa pöläytettiin avioliittoon. Tuo Mari oli

kauneimpia ja sävyisimpiä ihmisiä mitä olla saattaa. Kummailtiin sitä,

kun niin sievä ja kelpo ihminen yhtyi tuommoiseen juurakkoon.

"Kumma kun sinä tuohon Pötikkään ryhdyit, olisithan saanut parempiakin",

sanoi joku Marille.

"Missä niitä on niitä parempia?" kysyi Mari.

"Joka poikahan toki parempi on kuin Pötikkä; niinhän tuo on rumakin."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Monta on huonompaa miestä kuin Juho;

taitaapa viinoihinkaan sekaantua, niinkuin nykyisten nuorten miesten

tapa on", vastasi vaan Mari.

Sinne pieneen tupaseensa vei Pötikkä Marinsa ja he alkoivat elää

onnellista avioelämää.

Siinä sitten alkoi Pötikkä mullostaa kivikkokangasta. Parin vuoden

päästä oli hänellä jo kaunis perunamaa kasvamassa ja pari kolme sarkaa

ruista.

Paikka oli semmoinen, ettei siinä koskaan pannut halla ja se oli

Pötikälle suureksi avuksi.

Väliin kuitenkin leipä loppui ja silloin lähti Pötikkä kyläntyöhön lisää

ansaitsemaan. Vaikka hänellä oli rahojakin, ei hänen tehnyt mieli niitä

äkkipikaa hukata, vaan hän tahtoi kaikki työllään ansaita ja säästää

rahat parempaan tarpeeseen. Kun hän sitten, puolentynnyrin

ruisjauhosäkki selässä asteli kotiinsa, kyllä silloin kivet sinkoilivat

ja kangas kopisi.

Kun Kaukalokankaalla ei ollut laidunmaata eikä siis kannattanut pitää

hevosta, toimitti Pötikkä itse hevosen työt. Hänellä oli vankkurit

kesällä ja reki talvella, joilla veti kiviä pois mullokseltaan. Sitä ei

voisi uskoa, joka ei omin silmin olisi nähnyt, minkälaisia ruunankuormia

hän perässään veti kiviaitaan, jota hän kankaanlaiteelle rakensi.

Karjaa kasvatettiin vähitellen ja ennenpitkää oli heillä neljä lehmää ja

muutamia joutilaita.

Säästövaroillaan Pötikkä teetätti viljamaiksi rämeitänsä, jotka

enimmästi olivat niin matalapohjaiset, että niistä nousi ojanpohjasta

savi. Sieltä Pötikkä hyvinä vuosina sai viljaa ja sittemmin heiniä.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan kylästä leipää hankkia, sillä hän alkoi

tulla toimeen omasta varasta.

Pötikän kävi kovin sääliksi, kun hänen rakkaan vaimonsa ja lastensa

täytyi asua niin kehnossa hökkelissä. Hän rupesikin pian rakentamaan

välkeämpää asuntoa ja parin vuoden päästä oli hänellä valmiina sievonen

rakennus, jossa oli välkeä tupa ja kaksi kamaria eteisen kanssa.

* * * * *

Parikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Juho Pötikkään rupesi taloa

tekemään. Karja on paisunut niin, että talossa on jo toistakymmentä

lypsävää. Isännällä on jo hevonenkin, oikein vankka ruuna, joka nyt

vuorostaan vetää kiviä pellonteokselta kiviaitaan. Kyllä siis työ nyt

sujuu toisella lailla kuin ennen.

Pötikän isäntä rakensi myllyn talonsa alapuolella purossa olevaan

putoukseen. Kesäsydännä siinä ei tosin ollut tarpeeksi vettä; mutta

keväisin ja sateisina syksyinä oli sitä niin runsaasti, että mylly voi

aika vauhtia pyöriä. Eipä ollutkaan haitaksi, vaikk'ei mylly aina voinut

pyöriäkään, sillä Pötikän isännällä oli salvossa aina monenvuotista

viljaa ja kun mylly taas pyöri, niin hän siinä käytti vuodentarpeensa.

Katovuosina oli aina Pötikän aitassa monen talon siemen.

Kuudes kuva.

Säälimätön.

On kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee

maakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies.

Taloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.

"Kauppias ei ota nyt ketään vastaan", vastataan hänelle.

"Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi", sanoi

tuo kalpea mies. "Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella", jatkoi

hän.

"Ette pääse", sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.

Mies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa

ja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan

sitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin

kovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.

"Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt

taasen on sanomista?" sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli

ladottu setelirahapinkkoja.

"Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne,

kyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin", sanoi mies, joka oli

pysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.

"En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes

kesään asti."

Kauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. "Niin, niin,

tuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä

onkaan?" mutisi hän itsekseen. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,

seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen..."

"Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan", sanoi

mies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.

"No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! -- Olisiko niitä kuluja

tullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?"

"Kun en voinut."

"Syytönhän minä siihen olen."

"Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan",

sanoi mies.

"Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä

joutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?" sanoi Kovanen.

"Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee

nälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin

nousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä

menoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi

tule kuin nälkäkuolema", puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä

värähteli.

"Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen

omani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit

pankkiin", tiuskui Kovanen.

Haikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos

mille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.

"Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!" huudahti hän itsekseen

mennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä

poikkileikattavan.

Murheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.

"Tuliko apua?" kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa

hyssytteli käsissään sairaloista lasta.

"Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa,

ennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy", sanoi Jaakko.

Synkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään

sanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu

molempien silmien edessä.

Vaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava,

"Summa-Eskoksi" kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina

teki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi

noissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana,

sillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja "mukaistaanhan mullikin puskee".

"Mikäs kumma nyt on?" sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen.

"Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa."

Eskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan

asemansa.

"Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä

auttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on

tulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen

takaisin maksaa."

Tämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa

sisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.

"Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?" kysyi Esko.

"Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi

käräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo

seitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin", sanoi

Jaakko.

"Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta

kitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput

pikku tarpeisiinne", tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.

Sepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten

mielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin

olisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.

Keveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun

hän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: "Joko taasen

olet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane".

"En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan", sanoi

Jaakko.

"Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?"

"En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän

toki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?"

"En penniäkään."

Jaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.

"Entäs kasvu?"

"Eipä siinä tuomiossa näkynyt kasvua tuomitun, kun se oli laskuvelka",

sanoi Jaakko.

"Mene sitten", tiuskasi Kovanen, "mutta tuleppa vasta täältä velaksi

ottamaan!"

* * * * *

Oli kulunut kolme vuorokautta. Silloin syttyi tulipalo Kovalassa. Kovan

tuulen vallitessa kevätahavalla ei tulen valtaa saatu hillityksi, vaan

se poltti perin pohjin tuon muhkean kartanon. Itaruudessaan ei Kovanen

ollut vakuuttanut kartanoaan, ei kauppavarastoansa eikä muuta

irtaimistoaan. -- Tuota viittäkymmentätuhatta markkaansakaan ei hän

ollut kerinnyt lähettää pankkiin. Sinne ne menivät nekin.

Tämä oli Kovaselle niin tuntuva isku, että hänen täytyi tehdä vararikko,

eikä hän siitä sen koommin noussut. Mutta Möykky-Jaakon mökki seisoo

vielä paikoillaan ja Jaakko levittää viljelystä raivaamalla yhä lisää

uutismaita, valloittaen niin Suomea Suomelle, nousten itse ja luoden

varallisuutta vielä jälkeläisilleenkin.

Seitsemäs kuva.

Kova isä.

Rikkaan Könölän tuvassa heilahteli kevein askelin parinkymmenen vuoden

vanha solakka, kaunis neitonen. Hänellä oli hieno hipiä, kullankeltainen

paksu tukka ja suuret, mustat silmät. Hän oli talon ainoa, Liisu niminen

tytär. Samassa huoneessa liikuskeli myös askareitaan toimittaen varteva,

siro ja sangen kaunismuotoinen nuorukainen. Tämä oli Könölän

monivuotinen palvelija, Eetu Arvo.

Rauha, rakkaus ja yksimielisyys näytti vallitsevan talonväen kesken,

sillä ilomielin he ahertivat yksistäneuvoin talon yhteisissä töissä.

Mutta pian alkoivat asiat käydä huonosti. Huomattiin näet, että Liisu ja

Eetu pitivät toisistaan. He hakivat toistensa seuraa ja olivat aina

yksissä, kun vaan silmä välttyi.

Kun tämä tuli Könölän isännän tietoon, eroitti hän paikalla Eetun pois

palveluksestaan.

Tämä oli kova isku sekä Liisulle että Eetulle, sillä he pitivät

sanomattoman paljon toisistaan.

Liisu oli jo aikoja sitten määrätty Kirppolan rikkaan talon ainoalle

pojalle, Taavetille vaimoksi. Mutta hän itse ei pitänyt tuosta

tarjokkaasta vähääkään, päinvastoin häntä inhotti joka kerta, kun vaan

Taneli oli lähimaillakaan. Tuon Tanelin oli rikkautensa tehnyt

tyhmänylpeäksi, jonka takia kaikki ihmiset pitivät häntä hassahtavana.

Muutoin oli Taneli vähän vastenmielinen ulkomuodoltaankin. Hänellä oli

iso, karkeatukkainen pää, rintamaha ja vähän lengot sääret.

Eetu rupesi lähitienoille toiseen taloon palvelukseen, ja senkin jälkeen

hän ja Liisu noudattelivat toisiaan, vaikka heitä oli koetettu

toisistaan erottaa. Nämä kohtaukset tapahtuivat vaan hyvin harvoin ja

niin salaa kuin mahdollista, sillä vaanivilla on tarkat silmät.

Pitkän eroajan päästä aikoi Eetu taas kerran pimeänä syksyisenä yönä

käydä tapaamassa rakastettuaan.

Mutta Könölän isäntä oli saanut tietoonsa Eetun yölliset yritykset.

Liisun kamariin meni ovi eteisestä. Hänen isänsä vaani porstuassa Eetun

tuloa. Hän jätti eteisen ovenkin auki, että tulokas paremmin pääsisi

sisälle. Kauan ei isännän tarvinnut odottaakaan, ennenkuin poika mitään

pahaa aavistamatta astui eteiseen. Mutta tuskin ennätettyään astua

molemmat jalkansa eteiseen, sai hän semmoisen iskun päähänsä, että

kaatui tunnotonna lattialle.

"Saitpa siitä, senkin roisto", sanoi Könölän isäntä itseksensä

hyvillään, sillä hän oli tiilikivellä voimainsa takaa mäihännyt Eetua

päähän. Sitten hän meni levollisena kamariinsa maata.

Kun väki aamulla nousi ylös, tavattiin Eetu tunnotonna verissään

makaamassa eteisen lattialla, suuri ammottava haava päässä. Verta oli

juossut paljon haavasta, sillä porstuan lattialla oli iso lätäkkö

hyytynyttä verta.

Kun Liisu sai tämän tapauksen tietoonsa, pyörtyi hän, eikä häntä oltu

saada ensinkään henkiin. Tämän jälkeen kääntyi hän ankaraan tautiin.

Väki hämmästyi tapahtumasta niin, ettei ensi alussa tiennyt mitä

haavoittuneelle olisi tehtävä.

"Ei suinkaan tuota tuohon käy jättäminen", sanoi viimein joku, "tottapa

tässä johonkin toimiin on ryhdyttävä."

"Viekää hänet Kuppari-Liisan mökkiin, hoitakoon hän häntä ja maksakoon

kunta vaivat, minä en perusta hänestä viittä lootua", sanoi Könölän

isäntä.

Mutta huolimatta isännän päätöksistä, kantoi väki Eetun huoneeseen,

puhdistivat hänet verestä ja sitoivat hänen haavansa. Sitten hänet

vietiin Kuppari-Liisan mökkiin. Ei Eetu ollut vieläkään tullut

tuntoihinsa, mutta henki hänessä oli.

Kauan taisteli Eetu elämän ja kuoleman välillä. Viisi kuukautta makasi

hän Kuppari-Liisan mökissä, kunnes nuoret elämään pyrkivät voimat

viimein saivat voiton ja Eetu jäi kun jäikin elämään.

Kun Eetu oli täysiin voimiinsa parantunut, läksi hän särkynein sydämin

Amerikkaan.

* * * * *

Sängyssä makasi heikko sairas, jota vaivoin voi tuntea Könölän Liisuksi.

Vuoteen vieressä seisoi kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka näyttivät

sangen surullisilta. Ne olivat Liisun äiti ja isä.

"Voi minun tuskiani", vaikeroitsi sairas.

"Kyllä sinä, lapseni, paranet vielä, kun tottelet lääkärin määräyksiä ja

nautit lääkkeesi", sanoi isä.

"Voi rakas isä! En minä parane enään koskaan, sen tunnen selvästi.

Kuolema onkin minulle tervetullut vieras, sillä kauheaksi käyvät nämät

tuskat", sanoi sairas heikolla, väräjävällä äänellä. Sitten hän vaipui

uneen.

"Voi isä! Miksi te löitte niin kovin Eetua? Olitte tehdä vähällä

miesmurhan", sanoi sairas, kun taasen oli havahtunut.

"Häntäkö sinä aina vaan muistelet? Heittäisit hänet jo mielestäsi,

olisihan sinulla tarjona Kirppolan Tanelikin", sanoi isä.

"Älkää puhuko minulle mitään siitä Tanelistanne, sillä häntä en ole

voinut koskaan kärsiä. Sydän se on, joka valitsee, ja Eetua en voi olla

muistelematta niin kauan kuin henki rinnassani pysyy. Ja kauan se ei

tunnu pysyvänkään", puheli sairas heikosti ja taasen vaipui hän

horroksiin.

Isä ja äiti katselivat surkumielellä sairasta, heikkoa lastansa, ainoaa

elämänsä toivoa. Kun he näkivät tuskan hien valuvan sairaan kasvoja

pitkin, tulivat kyyneleet heidänkin silmistään. Ahkeraan kuivasi äiti

pehmeällä liinalla sairaan kasvoista valuvaa hikeä.

Tovin päästä aukasi sairas silmänsä. Niissä oli nyt erinomaisen kirkas

kiilto ja ilme. Hän katseli ympäri huonetta, ikäänkuin etsien jotakin.

Vihdoin huomattuaan isänsä sanoi hän: "Voi isä! te olette särkenyt kaksi

ihmissydäntä".

Sen sanottuaan hän oikasihe suoraksi ja kuolon kamppaus alkoi. Näytti

siltä kuin hän olisi tahtonut virkkaa vielä jotakin, mutta kieli ei enää

tehnyt sanoja. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Liisu jätti tämän

maailman.

Kauan istuivat vanhemmat murtuneina ainoan tyttärensä kuolinvuoteen

ääressä. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan runsaita kyyneliä vuodattaen

miettivät molemmat entisiä aikoja ja taas nykyistä tilaa. Isännän

silmien eteen aukesivat elävinä kuvina entiset tekonsa ja ne polttivat

ja raastivat hänen sydäntänsä. Selvästi hän nyt tunsi minkä rikoksen oli

tehnyt erottaessaan Liisun Eetusta. Tulevaisuuskin oli selvänä hänen

edessään. Hänellä ei ollut yhtään perillistä, eikä edes sellaisia

sukulaisiakaan, joiden olisi suonut tulevan perimään hänen jälkeensä

jäävän omaisuuden.

"Mitä varten me nyt enään elämmekään?" virkahti emäntä vihdoin.

Tämä herätti isännän syvällisistä mietteistä täydelliseen tajuntaan.

"Mitäpä varten kylläkin!" sanoi hän nousten ylös.

Tämän kohtalon iskun jälkeen ei isäntä sitten tehnytkään mitään, eikä

välittänyt mistään. Hän eli synkkänä omissa mietteissään ja haki

yksinäisyyttä. Ennen niin toimelias mies ei nyt puhunut ei pukahtanut

mitään. Kun joku häntä yritti puhuttelemaan, niin hän vastasi: on tai ei

ja lähti tiehensä välttääkseen enempää kyselyä. Muutamassa kuukaudessa

oli tuon keski-ikäisen miehen tukka tullut aivan lumivalkeaksi.

Vihdoin hän, emäntänsä kanssa yhteisesti neuvoteltuaan, päätti lähettää

kirjeen Eetu Arvolle Amerikkaan. Siinä kirjeessä pyydettiin Eetua

tulemaan heille vanhan päivän seuraksi, jonka palkkioksi hän saisi mitä

heiltä jälelle jäisi.

Eetu tulikin ja tuli suoraan Könölään. Kyynelsilmin halailivat

Liisu-vainajan vanhemmat häntä pyytäen hartaasti anteeksi väärää

menettelyänsä. Tuo ennen niin katkerasti vihattu mies oli nyt Könölän

isännän mielestä rakkain ja paras ihminen maailmassa.

Synkkämielinen oli Eetukin, sillä raskaana taakkana painoi Liisun ajaton

kuolema sydäntä. Hän otti kuitenkin isännän huolelliset velvollisuudet

kantaakseen ja ryhtyi innokkaasti tekemään työtä.

Tämä alkoi mennä menoaan. Parin vuoden päästä nai Eetu mieleisensä

piikatytön ja sitte kun he saivat perillisiä, alkoi hänenkin elämänsä

valostua. Noista lapsista sai vanha isäntäkin useinkin lohdutusta

murtuneelle sydämellensä.

Kahdeksas kuva.

Kurjuutta.

Edessämme on kyläkunnan vihoviimeinen rakennus.

Se on neliseinäinen pikkuinen mökki, jonka oven kohdalla edes ei ole

minkäämlaista suojaa. Tuuli riepottelee kynnyksen edessä likaisia

ryysyrepaleita, jotka siihen on kelpaamattomina viskattu. Mökki on

kallellaan ja seinät pullistelevat ulos- ja sisäänpäin. Olkikattoa ovat

ajanhammas ja tuuli yksistäneuvoin kuluttaneet ja ryöppyyttäneet, niin

että useasta paikasta pistää paljaat ruoteet esiin. Tuosta

kattopahasesta piipottaa kuin rikkinäisen hampaan tynkä kallellaan oleva

savupiipun jäännös, joka jo on monikertaan lohkeillut ja murtunut.

Mutta pilkistäkäämme sisään. Siellä on neljä repaleista, vilun ja nälän

kanssa taistelevaa lasta ja valju, kärsivän näköinen äiti, jonka

käsivarsilla lepää viides kuihtunut lapsi.

"Voi, voi, äiti, minun on niin vilu ja nälkä", sanoi eräs lattialla

olevista lapsista tungetellen äitinsä turviin.

"Niinpä taitaa, lapsikullat, olla, mutta äiti ei voi auttaa, äidillä ei

ole yhtään leipää. Kun olisi isä tullut kotiin, ehkä hän toisi leipää.

Kun tulisi ilta, että pääsisitte pahnaanne maata, niin olisi

lämpimämpi", koki äiti neuvotonna sanoa.

"Onko isä taasenkin juopottelemassa?" kysyi yht'äkkiä äidiltä vanhin

lapsista.

"Hyi, kuka niin rumasti isästä puhuu! Eihän isä juopottele, lääkettä hän

vaan välistä ottaa, kun on kipeä", oikasi äiti, koettaen peitellä isän

pahinta virhettä.

"Mutta miksikäs isä on välistä niin kovin paha ja lyö teitä?" jatkoi

poika.

"Hän on tavasta kärsimätön, kun ei ole terve, mutta muuten meillä on

hyvä ja rakastava isä."

Tuskin oli vaimo saanut nuo sanansa lausutuksi, kun mökin ovi temmattiin

auki ja kookas, repaleinen mies astui sisään.

"Holijaa! onko Julia täällä mitään syötävätä? En ole kahteen

vuorokauteen pannut suuhuni leivänmuruakaan ja nälkä karmii niin, että

suolet menevät poikki", sanoi mies.

"Mitäpä minulla on sinulle antamista! Lapsetkaan eivät ole koko päivänä

saaneet Jumalan suurusta. En ole tältä sairaalta lapselta päässyt

kylästä anelemaankaan ja näethän minkäverran tästä pääsee työllä mitään

ansaitsemaan", selitti vaimo.

"Sinä s----n narttu et mitään viitsi tehdä", huudahti mies raivostuen ja

alkoi lyödä huimia vaimoaan.

Keskimäinen, Antti-niminen poika kävi käsiksi isäänsä ja huusi: "Älä lyö

äitiä -- sinä olet paha isä".

"Sinä nulikkako tässä rupeat naljailemaan!" ärjäsi mies, ja samassa hän

tarttuen poikaa käsivarresta kiinni roppasi hänet väkivoimalla mökin

nurkkaan.

Poika parahti kauheasti ja siihen yhtyivät muutkin lapset yhteen ääneen

huutamaan ja itkemään.

"Herra Jumala mitä sinä nyt teit!"

Mies itse vaan ei tuntunut tästä kaikesta mitään näkevän eikä kuulevan,

vaikka siitä olisi luullut kivenkin heltyvän. Hän retkahti puku päällä

makuulle ryysykokoon lattialle ja nukkui siihen heti.

Vaimo pani pois lapsen sylistään ja riensi katsomaan miten tuon nurkkaan

ropatun pojan kävi. Pian hän huomasi, että pojan oikea jalka oli

reidestä poikki.

Kaiken tämän viheliäisyyden olisi luullut ihmisen näännyttävän siihen

paikkaan, mutta naisen sitkeydellä ja äidin rakkaudella tämä vaimo kärsi

kaikki. Huiviresullaan koki hän sitoa pojan katkennutta jalkaa kuten

parhaiten taisi. Hän koki viihdyttää lapsia ja peitellä niitä ryysyillä,

jotta tarkeneisivat nukkua. "Kas niin! nukkukaa nyt kiltisti, kyllä äiti

aamulla laittaa lapsille ruokaa", lohdutteli hän lapsia, jotka vähitellen

viihtyivät ja vaipuivat uneen.

Vaimo ei nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Hänen sylilapsensa oli kovin

sairas ja levoton. Tuijulampun valossa kanteli hän lasta sylissään ja

vaali kaiken vointinsa mukaan. Aamun sarastaessa lapsi kuoli -- -- --

Vaimo laski kuolleen lapsen jonkunmoisien liinaisten vaatteiden päälle.

Nyt tuntui itku maistavan ja nyt hänellä oli aikaakin siihen. Hän istui

jakkaralle, nojasi päänsä kämmeniinsä ja antoi kyyneltensä vapaasti

vuotaa. Kaikki kärsimyksensä ja koko viheliäisyytensä suuruus oli nyt

elävänä kuvana hänen edessään. Oli jo iso päivä ja hän yhä vielä istui

siinä kyyneliä vuodattaen.

Silloin aukeni mökin ovi ja Takalan isäntä astui ovesta sisään. Hän

silmäili ympäri mökkiä ja sanoi: "Kylläpä täällä näyttää viheliäisyyttä

olevan niinkuin on sanottukin. Onko teillä täällä mitään syömistäkään?"

"Ei minulla ja lapsilla ole sitten toisen illan ollut mitään

suuhunpantavaa", sanoi vaimo pillahtaen taasenkin itkemään, osoittaen

samassa kädellään kuollutta lastaan.

Takala meni katsomaan osoitettua paikkaa.

"Hyvä Jumala! kuolluthan se on tuo lapsi. Voi voi teidän

viheliäisyyttänne", sanoi Takala peräytyessään kuolleen luota.

"Se kuoli aamun sarastaessa syliini. Mutta vielä tässä on muutakin

surkeutta", sanoi vaimo nyyhkytysten melkein tukahduttamalla äänellä.

"Illalla tuli Perttu juovuspäissä kotiin ja paiskasi Antti-pojan

nurkkaan semmoisella voimalla, että jalka meni reidestä poikki".

Samassa alkoi mies kömpiä ryysykoosta ylös. Ei mikään Turmiolan Tommin

kuva vetänyt vertoja Pertun viheliäiselle näölle. Hän oli oksetuksessa

yltä päältä ja tukka oli tohrussa ja törröllään niinkuin piikkisialla.

Kun hänen pitkä, tuuhea partansakin vielä päälliseksi oli tahraantunut,

niin tuskinpa Luojan luomista ihmisolennoista voi viheliäisempää kuvaa

nähdä.

"Voi kurjaa ihmistä! Mies on itsessään parhaita ja pystyvimpiä mitä olla

saattaa, ja tuolla lailla menettelee perhettänsä kohtaan. Juot kurja

kaikki ansiosi ja vielä päälliseksi tulet juovuspäissä nälinkuoliaan

perheesi luo rusikoimaan lapsesi vaivaisiksi. Katso nyt tuonne nurkkaan,

jossa lapsesi vainaana makaa! Luultavasti hän on puutoksiinsa kuollut.

Eikö sinulla ole tuntoa ensinkään? Luontokappaleetkin toki pitävät

parempaa huolta sikiöistään", pauhasi Takala Pertulle.

Perttu ei puhunut ainuttakaan sanaa sinne eikä tänne, istua jurrotteli

vaan jakkaralla, pää käsiin nojattuna.

"Tämä elämä ei käy laatuun, täältä täytyy viedä taloihin koko perhe,

sillä muutoinhan tuo ihmispeto tappaa tänne kaikki", sanoi Takala.

Takala oli kunnallislautakunnan jäsen, jonka hallussa oli myös

köyhäinhoito. Kylällä oli kuulunut huhuja Perttu Mähösen mökissä

olevasta kurjuudesta ja niiden johdosta oli Takala tullut omin silmin

tarkastamaan asianlaitaa. Heti rupesikin Takala toimiin, saattamaan

tuota kärsivää perhettä ihmisten ilmoihin, saamaan parempaa hoitoa. Hän

nouti kotoansa hevosen ja vei perheen vankkaan taloon. Heti kun he

olivat ruokaa saaneet, haettiin pitäjän semmoisiin toimiin harjaantunut

lukkari sitomaan pojan katkennutta jalkaa.

* * * * *

Yksinään jäi Mähönen kurjaan mökkiin. Kurjan ankara pohmelo repi ja

raateli häntä. Päälliseksi Takalan puhe oli häneen syvälle iskenyt ja

hän kärsi kauheita tunnonvaivoja sielussaan. Kaikki tämä yhteensä

kouristeli tuota vankkaa miestä niin, että joka luunsolmu vapisi kuin

kahila virrassa ja tuskanhiki valui virtana hänen päältään. "Ihmispeto

-- tappaa kaikki", soi yhtenään hänen korvissaan.

Sen päivän ja kappaleen seuraavaa yötä piehtaroitsi Perttu ryysykoossa

rauhaa saamatta. Hän muisti elävästi koko sen aikaisen hurjan elämänsä,

jolloin hän oli tuota juoppouden pahettaan harjoittanut. Hän muisti

kaikki, kuinka hän oli laiminlyönyt perheensä ja saattanut ne suurimpaan

kurjuuteen. Hän muisti kuinka hän useasti oli juovuspäissään lyönyt

vaimoaan ja rääkännyt lapsiaan ja tämä tunto ja tieto teki

kaksinkertaiseksi hänen tuskansa.

Nyt täytyi kunnan ottaa huostaansa hänen nälkäinen, viluinen, rääkätty

perheensä, kun hän oli sen niin tunnottomasti laiminlyönyt -- "ihmispeto

tosiaankin", mietti Perttu itsekseen.

Takalan nuhdesaarna oli sattunut oikeaan aikaan, sillä Pertulla oli

itselläänkin paha omatunto, nähdessään kaiken sen kurjuuden ja

viheliäisyyden, mikä hänen ympärillään oli ja tietäessään mitenkä hän

oli illalla kotiin tullessaan menetellyt perheensä kanssa. Tämmöisellä

hetkellä on ihmissydän herkin ja nuhteille vastaanottavaisin. Paitsi

sitä, ei kukaan koskaan ollut hänelle vastensuuta sanonut täyttä

totuutta, mitä yhteiskunta hänestä ajattelee.

Puoliyön tienoissa törmäsi Perttu mökkinsä ovesta ulos yön pimeyteen;

sinne hän katosi eikä kukaan tiennyt menikö hän maahan vai puuhun.

* * * * *

Tulemme toistamiseen Perttu Mähösen mökin paikalle. Mutta eihän koko

entistä Mähösen mökkiä näykkään. Paikalla on nyt uusi siisti rakennus.

Astumme sisälle ja meitä hämmästyttää. Siellähän on koko Mähösen entinen

perhe koolla aivan toisessa asussa kuin ensinäkemällä. Kaikki ovat he

nyt eheissä ja lämpimissä vaatteissa. Kaikin ovat he terveen ja iloisen

näköisiä. Itse Pertunkin kasvoissa kuvastuu raitis ilo, kun hän

toimeliaana laittelee saavia talontarpeiksi. Lapset telmivät iloisesti

lattialla ja vanhimmat lapsista puuhaavat jossakin askareessa, toiset

kuorivat perunoita, toiset tapailevat lakasemaan lattiaa. Emäntä

toimittaa nyt illallisen pöydälle ja koko perhe pienimmästä suurimpaan

kääreyntyy hyvällä halulla sen ympärille.

Illallisen päätyttyä korjaa emäntä ruuantähteet pois, siivoaa pöydän, ja

nyt näyttää perheelle tulevan oikein henkinen iltahetki. Kaikin

irtaantuvat he päivän huolista ja tehtävistä ja nauttivat

vapaahetkestään, tyynin mielin odotellen levollemenoa.

"Voi raukkani", sanoi Perttu hyväillen vaimoaan, "Kuinka paljon

kärsimyksiä olenkaan sinulle saattanut. Sinulla on, armaani, huono mies,

olisit sinä ollut paremmankin väärti."

"Älä, ukko kulta, niin sano! Kerran oli se aika, että elämämme kävi

sietämättömäksi, mutta se on ollutta ja mennyttä, enkä minä enää sitä

muistele. Nyt kun elämämme on niin suotuisaksi ja hyväksi kääntynyt,

tunnen selvästi, että minulla on paras mies maailmassa mitä kellään

aviovaimolla olla saattaa. -- Jumala on sinun silmäsi aukaissut", puheli

vaimo samassa salaa hellästi näppien Perttua, etteivät suinkaan lapset

tätä huomaisi.

"Niin, Hän teki sen Takalan kautta ja nyt olen semmoinen kuin olen",

sanoi Perttu ja hänen mielensä teki tuhrasta käsiselällä silmänurkkiaan,

sillä hän tunsi niiden pyrkivän liiaksi kostumaan.

Perttu kiikutteli polvellaan Antti-poikaa samalla kun puheli vaimonsa

kanssa.

"Nyt sinä olet hyvä isä", sanoi poika silitellen isänsä partaa.

"Olinkos silloin hyvä isä, kun katkasin jalkasi?"

"Et; silloin olit pahempi kaikkia muita isiä ja olit niin rumakin, etten

ole koskaan niin rumaa nähnyt. Mutta nyt kun olet tullut hyväksi, olet

tullut komeaksikin", tuumaili poika.

"Nytkös minä sitten olen tullut paremmaksi? kysyi Perttu.

"Sittenhän sinä paremmaksi tulitkin, kun sinä minun jalkani katkasit",

puheli Antti lapsen viattomuudessaan.

Perttu ymmärsi kaikki lapsen puheet sydämensä syvimmässä. Kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä ja hän painoi hellästi poikaa rintaansa vasten.

Yhdeksäs kuva.

Sairas.

Talo, jonka eteen nyt pysähdymme, näyttää joltakin siistin käsityöläisen

asunnolta. Pienet ovat huoneet, navetta, aitta ja lato, mutta ne kaikki

hyvässä kunnossa ja järjestyksessä. Ei ole roskan kipenettä kartanolla

ja luuta ja lapio seisovat juhlallisesti rinnakkain navetan ovipielessä.

Tiet on pyryn jälkeen luotu ja laastu erikseen joka huoneeseen.

Asuinrakennuskin on pieni, vaan miellyttävä. Porstuan edessä on soma

kuisti; seinät ovat punaiset, vaan nurkat ja akkunalaudat ovat maalatut

valkeiksi.

Huoneen sisässä on kaikki siistiä ja lämmintä. Puhtaan valkoisella

lattialla ei ole roskan hippua. Nurkassa on pieni, siisti, valkoiseksi

kalkittu keittotakka. Astiat sen viereisellä hyllyllä ovat puhtaiksi

pestyinä hyvässä järjestyksessä, samoinkuin kaikki muutkin huoneessa

olevat esineet.

Tuvassa ei näy olevan yhtään ihmistä, mutta tuvasta mentävässä

pienoisessa kamarissa on koolla kolme henkilöä. Sängyssä makaa nuori

sievännäköinen tyttö sairaana ja isä ja äiti istuvat huolestuneen

näköisinä sairaan vuoteen vieressä. Pöydällä vuoteen edessä on

lääkepulloja ja lusikka.

"Nyt on sinun, lapseni, jo aika ottaa lääkettä", sanoi äiti, katsoen

kelloa.

"Ne ovat niin pahoja."

"Milloin ne lääkkeet hyvänmakuisia ovat, mutta täytyyhän niitä ottaa kun

lääkäri on määrännyt", sanoi äiti.

Isä nostaa sairaan istumaan ja niinkuin linnunpoika kokee sairas avata

suunsa, kun äiti antaa lääkettä.

Kovasti vapisee sairas tuon vähäisen liikkeen tähden, ja sen jälkeen hän

näyttää vaipuvan unenhorrokseen.

Siitä herättyään sairas kysyy heikolla äänellään:

"Minkä taudin lääkäri sanoi minulla olevan?"

"Lavantaudin."

"Onkohan se vaarallista?" kysäsee sairas.

"Kyllä siihen paljon kuolee ihmisiä, mutta paljon siitä paraneekin",

selittää isä.

"Kyllä kaiketi minäkin tähän kuolen, sillä olen niin kovin kipeä ja

heikko", arvelee sairas.

"Ethän sinä toki kuole, toivotaan niin, ja niin lääkärikin sanoo. Nyt jo

oletkin päässyt tautisi käännekohdasta, sillä viisi viikkoa olet maannut

tietämättä tästä maailmasta mitään. Yöt ja päivät istuimme vuoteesi

ääressä, vaalien ja hoitaen sinua, vaan nyt on jo hyvä, kun olet

tajussasi", selitti isä.

"Paljonko lääkäri otti?"

"Kymmenen markkaa."

"Entäs mitä lääkkeisiin meni?"

"Toiset kymmenen markkaa."

"Voi, voi, rakas isä ja äiti, kuinka paljon vaivaa te minusta näette!

Minä tiedän, ettei teillä ole suinkaan liikoja varoja uhrataksenne

minulle niin paljon. Kyllä kait te uhraavaisuudessanne vielä kiellätte

itseltänne jokapäiväisen ravinnonkin", sanoi sairas säälitellen.

"Älä, rakas lapsi, semmoisia puhu", sanoi isä. "Rikkaita tosiaankaan

emme ole, mutta emmepä perin köyhiäkään. Möimme molemmat pässimme ja

niiden hinnallahan saimme maksetuksi lääkärin ja lääkkeet. Jokapäiväistä

ravintoakin meillä, Jumalan kiitos, on enemmän kuin jollakulla muulla.

Meillä on vielä runsaasti perunoita ja suolaisia silakoita. Kun äiti

keittää kuoriperunoita, kelpaapa niitä silakan ja leivän kanssa pistellä

ja juoda hyvää sahtia päälle; silloin ei nälkä nakkele. Kun vielä

Sunteri kohta poikii, niin silloinhan meillä tulee oikeat juhla-ajat. Ja

muutenkin, olemmehan velvolliset lapsemme eteen uhraamaan kaikkemme",

puheli isä.

Sairas väsyi tuosta pitkästä keskustelusta. Hetken vaiti oltuaan hän

hiljaa kysyi: "Onko Oskari kertaakaan käynyt sairauteni aikana täällä?"

"On toki, monet kerrat, mutta kun olet ollut niin heikko, ei hän ole

hennonnut tulla sinua häiritsemään", sanottiin hänelle.

Sairas oli taas vaipunut uneen, ja kun hän siitä havahti, kohtasikin

hänen katseensa Oskarin edessään.

Hieno puna nousi tytön kasvoille ja hän ojensi laihan kätensä Oskarille.

Oskari otti sen omaansa ja painoi hellän suudelman sairaan kuihtuneelle

kädelle.

"Oskari!" kuiskasi sairas hiljaa ja painoi silmänsä kiini.

Tuo Oskari oli vankan talon poika, ja kylän muhkeimpia, kauneimpia ja

siivoimpia nuorukaisia. Hän oli kihloissa Annun kanssa ja heidän piti

juuri mennä naimisiin, kun Annu kaatui tautivuoteelle. Siksi hän oli

talossa niin suotuisa vieras.

Monta sydämen tuskaa ja pelkoa oli Annun sairaus Oskarille tuonut. Hän

ei voinut yökausiin nukkua, kun pelkäsi rakastettunsa kuolevan, ja

maailma iloineen ja hyörinöineen tuntui niin autiolta ja tyhjältä.

Kuinka iloiseksi Oskari nyt tulikaan, kun sai toivoa, että hänen

rakastettunsa paranee! Ja turhaan hän ei toivonutkaan, sillä parin

vuorokauden perästä alkoi sairas tahtoa ruokaa ja rupesi vähitellen

voimistumaan. Muutamien viikkojen päästä hän oli aivan terve.

Kymmenes kuva.

Hento sielu.

Talo oli puhdas ja siisti ulkoa ja sisältä. Viisihenkinen perhe asusti

huoneissa. Niistä oli kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka hellävaroin

hoitelivat kolmivuotiasta poikaa. Poika oli ketterä, vilkasluontoinen ja

miellyttävän näköinen. Hänellä oli kellertävän valkoinen tukka ja

pulleat punakat posket. Lapsi näytti pitävän paljon vanhuksista ja

vanhukset lapsesta.

Tuvastamentävässä kamarissa makasi vuoteella nuori nainen puku päällä.

Tämä osoitti, ettei potilas ollut pitempää aikaa sairastanut, vaan että

sairaus oli enkä tilapäinen. Vuoteen laidalla istui kookas ja

hyvännäköinen mies, muutellen ehtimiseen kylmiä kääreitä sairaan pään

ympärille. Mies oli puhtaissa työmiehen vaatteissa ja vasemmalla

lanteella riippuvasta tupesta, jossa oli puukko, passari ja timperikynä,

huomasi että hän oli kirvesmies.

Iltapuhde oli ja kynttilä valaisi huonetta.

"Voi kuinka paljon sinä, Vilho, saat nähdä minusta vaivaa", sanoi vaimo.

"Sinusta, armaani, ei koskaan nähdä liian paljon vaivaa. Se vähäinen

apu, mitä olen sinulle joskus antanut, on aivan vähäpätöinen sinun

hyvyyteesi ja jalouteesi verraten", sanoi mies.

"Alituisestihan minulla on yhtä ja toista vammaa joista ei tiedä mistä

ne kaikki tulevat", sanoi vaimo.

"Ovatpa nuo kohtaukset viimeaikoina hyväsestään harvenneet", arveli

mies.

"Ovat kylläkin ja se on sinun hellyytesi ja osanottavaisuutesi tähden,

Vilho rakas"

"Minäpä tiedänkin sen ja siltipä tahdonkin helliä ja vaalia sinua

niinkuin avutonta linnunpoikaa", vakuutti mies.

"Mutta sanopas, Vilho, mikä siihen on syynä, kun muutamat ihmiset saavat

olla aina terveinä ja minä olen tämmöinen kituluukari?"

"Kyllä minä tiedän syyn siihen."

"Koetapa sanoa"

"Sinä olet heikko hyvyytesi tähden"

"Kuinka se niin on? Minä en nyt ymmärrä sinua."

"Sinä olet niitä puhtaita, hienotunteisia sieluja, joista maailma

kynteinensä ja turmeltuneine tapoinensa tuntuu kovin vastenmieliseltä.

Kun puhdas sielusi näkee niitä kaikkine viheliäisyyksineen, ei sinun

hermostosi sitä kestä, vaan heti tunnet pahoinvointia. Kun näet

juopuneen, tulet sinä jo inhosta melko sairaaksi, mutta kun näet

tapeltavan, olet sinä jo valmis sairas. Sinun herkkä kaunosielusi ei

kestä näitä nähdä, maailma esiintyy sinulle liian kovakouraisena.

Siksipä sinä tarvitsetkin tueksesi hellää ja osanottavaista sydäntä.

Sinulla on kuitenkin tahdonvoimaa pyrkimään kaikkeen hyvään mitä löytyä

voi. Olet uhrautuvainen, koet tehdä työtä enemmän kuin voimasi riittää,

vaikkei siihen olisi pakkoakaan. Sellaisessa se on syy sinun tilapäisiin

pahoinvointeihisi", selitteli Vilho.

"Kun se mies niin armottomasti löi hevostaan", sanoi Katri.

"Siinäpä se nyt on. Minä tunnen sinut tarkkaan", sanoi Vilho.

"Voi rakas Vilhoni! sinä olet lukenut minulle sieluni tilan niinkuin

avonaisesta kirjasta. Semmoinen se juuri onkin minun sisällinen

ihmiseni", sanoi Katri, nakaten kääreen pois päästään ja kierasten

kätensä miehensä kaulaan.

"Minun hurskas, jalo ja puhdassieluinen Katrini", sanoi Vilho, puristaen

hellästi vaimoaan rintaansa vasten.

"Minua on paljon vaivannut sekin ajatus, että minä olen sinulle

alituisena vaivana ja ristinä", sanoi Katri.

"Heitä, armaani, pois semmoiset ajatukset ja mielikuvitukset", puheli

Vilho, "sillä ei minulle ole mikään sen mieluisempaa kuin saada helliä

ja hoidella sinua. Uskoni on se, että sinä hellällä hoidolla tulet aina

terveemmäksi."

"Sitäkin olen usein yökaudet miettinyt, kuinka sinä niin kelpo mies

valitsit vaimoksesi tämmöisen kivuloisen rääppänän, vaikka sinulla olisi

ollut tarjona rikkaampiakin ja loistavampia", sanoi Katri.

"Mutta minäpä en takertunut niiden pauloihin. Minä pääsin sukeltamaan

täydellisesti sinun sieluusi ja tulin silloin huomaamaan, että meidän

ajatuksemme, pyrintömme ja tunteemme olivat täydellisesti sopusoinnussa.

Huomasin, että sinä tarvitset herkälle tunteellesi auttavaa ja tukevaa

sydäntä, semmoista, joka sinut täydellisesti ymmärtää. Tunsinhan sinun

tilasi täydellisesti, ja mikään voima maailmassa ei olisi voinut minua

estää sinua kosimasta", puheli Vilho.

"Jumala on sinut johdattanut minulle, sillä Hänen työtänsä se kuitenkin

on. Millä minä palkitsen kaiken sinun hyvyytesi ja rakkautesi?" sanoi

Katri.

"Älä sano niin, armaani, siinä on kylliksi palkintoa, kun tiedän, että

sinä rakastat minua ja että me tunnemme toisemme ja koemme heikkoina

aikoina tukea toisiamme", sanoi Vilho.

"Voi kuinka monta ihmissydäntä murtuu ja vaipuu ennenaikaiseen hautaan

siitä syystä, kun ei tunneta toisiaan", huokasi Katri.

* * * * *

Katrin tilapäinen sairaus loppui siihen paikkaan. Vilhon avomielinen

puhe ja hellä mielenilmaus olivat tämän aikaansaaneet. Reippaasti alkoi

Katri ryhtyä työhön.

"Levähdä toki nyt vielä, että pääset oikein terveeksi, eihän sinun

tarvitse kipeänä ollessasi mihinkään toimeen ryhtyä", esteli Vilho.

"Kyllä minä jo kykenen yrittämään ja yrittää meidän täytyy, sillä

perillinen jo on kasvamassa ja ijäkkäät vanhempani ovat vielä

päälliseksi elätettävinämme", sanoi Katri, siepaten rukin eteensä ja

polkien sitä niin että ratas meni yhtenä savuna.

Yhdestoista kuva.

Kultaleppä.

Suuri matkustaja-höyrylaiva makasi jonkun ison kaupungin satamassa.

Tavattoman paljon näkyi olevan väkeä laivalla. Siellä oli Etelä-Suomesta

palaavia pohjalaisia työmiehiä suuri joukko; myös oli siellä

kauppamatkoiltaan Ahvenanmaalta ja Uudenmaan läänistä kotipuoleensa

palaavia venäjänkarjalaisia laukkumiehiä, niitäkin iso ryhmä. Laivassa

oli myöskin paljon tavallisia matkustajia, joiden matkan määrää ei yhtä

helposti käynyt heidän ulkonäöstään päättäminen, ja lisäksi pienempi

ryhmä säätyhenkilöitä, jotka pysyttelivät muista matkustajista tarkasti

erillään.

Elämä laivalla ei suinkaan näyttänyt hauskalta. Nuo pohjalaiset ja

reppurit kokoontuivat yhteen ryhmään keskenänsä juttelemaan. Heidän

joukossaan oli jykevätekoinen mies, jonka naama oli täynnä julmia ja

rumia arpia. Tämä oli joukon johtaja. Hän kertoili Etelä-Pohjanmaan

sankareista, niiden urostöistä, onnistuneista suurvarkauksista,

hirveistä puukotuksista ja murhista. Myös kertoili hän, kuinka hän itse

oli useasti ollut käsikkäin parasten pukarien kanssa hengenkaupalla.

Kerrankin oli pari parasta pukaria lähtenyt häntä hevosella

takaa-ajamaan. Kun nuo velikullat saavuttivat hänet taipaleella, alkoi

heti taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta pitipä hänkin varansa. Heti

taistelun alussa sai hän puukolla kuotastuksi toisen hartioihin

korttelin pituisen, syvän haavan. Siihen se taistelu päättyikin, sillä

sen joka pääsi ehein nahoin täytyi vääntää haavoitettu rekeensä ja

lähteä paluumatkalle.

Tämmöisiä juttuja kertoili tuo arpiposki mies hymysuin

kuulijakunnalleen. Kuta rumempia ja julmempia asioita hän kertoi, sitä

suuremmalla mielihalulla niitä kuunneltiin. Kun oli joku oikein hirveä

kohta kertomuksessa, rähähti kuulijakunta valtavaan nauruun. Selvästi

huomasi, etteivät nuot kuulijat olleet ylevämmällä kannalla kuin

kertojakaan.

Tavallisten matkustajainkin joukossa oli eräs, joka veti huomiota

puoleensa. Hän oli keskikokoinen mies ja oli hyvissä, siistissä

pukineissa. Hän seisoa jurotti yhdessä samassa paikassa laivankannella,

nojaten laivanpartaaseen ja katsoa tuijotti veteen.

Eräs mies meni häntä puhuttelemaan.

"Mistä kaukaa te olette kotoisin?" hän kysyi.

"Vaasasta."

"Olette kai joku ammattilainen?"

"Olen kultaseppä"

"Entä mistäpäin olette matkustamassa?"

"Pietarista. Olen siellä ollut yhtämittaa viisi vuotta ja nyt olen

palaamassa kotiin", selitti kultaseppä.

"Olette kaiketi jo perheellinen mies?"

"Olen. Tuossahan tuo vaimoni istuu köysinipun päällä. Kirjoitin hänelle

kotiintulostani ja nyt hän on rientänyt lastensa luota minua vastaan

tänne."

"Teillä on nähtävästi hyvät välit vaimonne kanssa?" utasi tuo utelias

mies yhä edelleen.

"On ne", vakuutti kultaseppä. "Paremmaksi ne eivät voi koskaan tulla."

Mies silmäili sinnepäin, missä kultaseppä sanoi vaimonsa istuvan. Siellä

istuikin sironnäköinen, kalpeaverinen nainen. Hän näkyi huomanneen

miesten keskustelun, koskapa kainostellen peitteli kasvojansa.

".Kuinka olette voinut niin kauan olla poissa perheenne luota?" kysyi

mies.

"Täytyy kokea tienata. Olen heille useasti lähettänyt rahaa, että

tulisivat toimeen. Hyvin sitä on ansaittukin, nytkin on minulla rahoja

mukanani pian parituhatta markkaa", selitteli kultaseppä.

"Kylläpä te olette kunnon mies".

"Olenpa niinkin. Kaikkihan ne tienata osaavat, vaikk'eivät kaikki osaa

säästää, mutta minä osaan tienata ja säästää", tuumaili kultaseppä.

Hänen puheistaan saattoi jo selvästi huomata, että hän oli ennestäänkin

hyvästi pöhnässä ja humaltui yhä enemmän. Sitä salatakseen hän tuohon

laivan portaaseen nojasi.

Kun kultaseppä pääsi kerran hyvään alkuun tuossa

säästäväisyys-asiassaan, ei hän sitä hevin heittänytkään, vaan aloitti

asian aina uudestaan.

Kun puhelukumppani huomasi, ettei kultasepän puheista enää tahtonut

tulla tolkkua, lähti hän tiehensä.

Kultasepän vaimo tuli nyt miehensä luo.

"Anna minun haltuun rahasi, kun olet vähän liiaksi ryypyssäkin,

saattaisit ne menettää", puheli vaimo.

"Ole vaiti. Itse minä olen ne ansainnut, itse ne tallettanut tähänkin

saakka ja talletan vielä eteenkinpäin. Mene nyt hyttiisi maata ja ole

aivan huoletta rahoista", sanoi kultaseppä ja alkoi kävellä kompuroida

laivan anniskelua kohden.

Kaikki laskeusivat nyt levolle, enin osa laivankannelle mihin mikin

kylkensä sijan sai. Valkeat sammutettiin, mutta anniskelusta ainoastaan

värjätyn lasin läpi näkyi punainen valo. Vihdoin sammutettiin tuli

anniskelustakin ja sisälläolijat kompuroivat sieltä pois ja paneutuivat

hekin laivankannelle maata.

* * * * *

Aamun koitteessa nousivat kaikki jalkeelleen, niinpä kultaseppäkin. Hän

oli sanomattoman alakuloisen ja surkean näköinen; hänen vaimonsa itki

katkerasti.

Kun illallinen puhekumppani havaitsi kultasepän, meni hän taasenkin

häntä puhuttelemaan.

"Kuinka nyt hurisee?" kysyi tuo illallinen tuttava.

"Huonosti"

"Kuinka niin; päätäkö paukuttaa?"

"Kunpa kaikki olisi siinä, ei olisi hätäpäivää, mutta asiat ovat

vieläkin huonommasti", sanoi kultaseppä surumielin.

"No, mitenkä?"

"Minulta varastettiin kaikki rahat viime yönä."

"Jopa jotakin! Kuinka se kävi?"

"Kuinkahan tämä toki kävikään. Tulin illalla anniskelussa kovin

juovuksiin ja sieltä lähdettyäni nakkausin laivankannelle maata ja

nukuin kohta sikeästi. Aamulla kun heräsin, olivat rahat poissa",

selitteli kultaseppä.

"Kun ette antanut rahojanne vaimollenne, vaikka hän niitä niin hartaasti

illalla pyysi."

"Niin, kun en antanut. Kunpa sitä juopuneella olisikin niin paljon

älliä, että tottelisi vaimoaan. Mutta juopunuthan on niin viisas, väkevä

ja varova, ettei hän anna kenenkään hallita ja oikaista itseään",

tuumaili kultaseppä.

"Mitä nyt aiotte eteenne ottaa?"

"Voi hyvä Jumala! Ei ole muuta neuvoa kuin palata takaisin Pietariin,

jossa jotakin ansaitsee; kotipaikalla ei ansaitse mitään. Minä en voi

mennä kotiin, kun ei ole mitään sinne viemistä", sanoi kultaseppä ja

purskahti äänekkääseen itkuun.

Laiva puhalsi nyt ensimäisen lähtömerkin. Silloin tuli kultasepän vaimo

miehensä luo ja he tarttuivat syliksi toisiinsa, kumpikin

sydämenpohjasta itkien.

"Voi, voi, sinua Heikka, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle

illalla; jos sen teit, olisivat asiat nyt toisin", änkytti vaimo itkunsa

seasta.

"Niin, kunpa olisinkin sen tehnyt, mutta minä en totellut sinua."

Kultaseppä koki lohdutella vaimoaan, että hän lähettelee rahoja

Pietarista, jotta voivat toimeen tulla.

"Vieraat maihin!" kuului nyt kapteenin miehevä komento.

Kultaseppä irtaantui nyt vaimostaan ja syöksyi laivasiltaa myöten

maihin. Vielä sittenkin kun laivasilta oli vedetty sisälle, huusi vaimo

miehensä jälkeen: "Voi, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle!"

Laiva lähti etenemään pohjoiseen päin vieden mukanaan kultasepän

katkerasti itkevän vaimon.

Kahdestoista kuva.

Surua.

Hevonen on juuri pysähtynyt vankannäköisen talon pihalle. Talon emäntä

on sillä palannut kotia pitemmältä matkalta. Useita kohta täysikasvuisia

lapsia sekä emännän mies pyörii tuvassa hänen ympärillään hymysuin

udellen yhtä ja toista matkan kuulumista.

"Ennättipä sievä nälkä tulla; tarvitsen saada ruokaa", sanoi emäntä

hieman väsyneellä äänellä ja laitti tuvan pöydälle itselleen ruokaa.

Hänen syödessään istuivat lapset ja isäntä ympärillä yhä kysellen ja

rupatellen.

Syömästä päästyään emäntä alkoi päivitellä, että häntä viluttaa ja että

muutenkin hän tuntee pahoinvointia.

"Voi kun sinä lähditkään tuolle matkalle! Pari viikkoa sairastit kovaa

lentsua etkä vielä ollut siitä toipunut, kun lähdit pitkälle

talvimatkalle, vaikka kuinkakin olisin sinua kieltänyt", sanoi isäntä.

"Täytyihän minun mennä veliraiskaa katsomaan, jolle on niin paha

tapaturma sattunut", arveli emäntä.

Tämä emännän matkan syy oli seuraava:

Emännän veli asui puolentoista peninkulman päässä kirkolta sydänmaalla.

Hän oli pimeänpäässä pudonnut aukiolevasta lattialuukusta syvään

kivikellariin ja ruhjonnut siinä kylkiluitaan poikki. Tämä oli

sisarelleen lähettänyt terveisiä, että tulla nyt katsomaan hänen

kurjuuttansa.

Isäntä oli silloin kaikilla keinoin koettanut estää emännän lähtöä,

sillä järjellisenä miehenä pelkäsi hän lentsun seurauksia, kun emäntä ei

ollut siitä vielä kyllin parantunut.

"Mikäpä minulla on rautatien vaunussa hätänä", vastusteli emäntä,

"pääsenhän enimmän osan matkaa rautatietä ja siitä sitten on muutama

kilometri veljeni kotiin."

Kun isäntä näki ettei mikään auttanut, tilasi hän jo ennakolta

rautatieasemalle hevosen vastaanottamaan. Paitsi sitä laittoi hän erään

naishenkilön hoitamaan emäntää koko tällä matkalla.

Onnellisesti päästiin rautatiematka perille. Siinä oli emäntää vastassa

kahdennellatoista oleva pojantolkki. Tällä oli pukineena miehen röijy,

jonka pitkät hihat oli kääritty ylös ja näyttivät paksuilta kuin

kurikat. Kovin tolvanalta tuo poika siinä puvussaan näytti eikä hänellä

paljon mahtia ollutkaan, sillä hevonenkin, jota hän oli koko talven

ajanut, teki hänen kanssaan miten halutti, vääjäämättä käskystä

vähääkään.

Tämmöisen kyytimiehen rekeen nyt emäntä kumppanineen joutui.

Siinä välillä oli järvi, jonka poikki tie vei taloon. Pyryilmoilla oli

tie mennyt umpeen, ja nyt pimeässä oli vaikea tietää mihin suuntaan oli

mentävä. Hevonen kuletteli heitä ympäri järveä ja viimein emännän

kumppanin täytyi lähteä tietä hakemaan. Puolen tunnin päästä osuttiin

takaisin maantielle ja yritettiin sitä myöten pyrkiä johonkin taloon.

Mutta äkimys hevonen ei totellutkaan, nousi vaan pystöön ja kierasi

valjaat rikki. Jotenkuten kötystivät he ne kiinni ja yrittivät

uudelleen. Sama temppu. Kolmannen kerran kun yritettiin, sysäsi hevonen

rekensä maantienojaan, johon he kaatuivat ylönkuppuraisiaan. Ei ollut

muuta neuvoa kuin täytyi jalan kulkea takaisin neljänneksen päässä

olevaan taloon yöksi.

Tämmöisessä rähjäyksessä vilustui emäntä kovin. Vielä ruumiissa oleva

lentsu yltyi siitä paljon pahemmaksi kuin oli osattu aavistaakaan.

Isäntä tunsi taudin oireet ja pelkäsi jo pahaa. Hän rupesi toimittamaan

emäntää maata lämpimään kamariin ja peitteli hänet huolellisesti. Kun

aika tuli, meni hän itsekin maata.