Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja
veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,
että Sipo joutui puille paljaille.
Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta
maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla
nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi
huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi
lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä
Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin
Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä
pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut
siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha
laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää
tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen
ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.
Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi
voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä
paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi
nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus,
että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea
asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.
Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä
rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi
koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen
pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja
päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata
ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin
mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa
ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon
mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään
lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti
onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo
jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän,
jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään
kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi
ja toinen aina kertoa.
Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja
isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut
mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin
loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.
Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki
äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä
pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin
isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään
vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan
huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se
koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen.
Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin
Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti
sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin
hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän
hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu,
antakaa se heti minulle, että vien rekeen."
- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa,
kuului määräys.
Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen
valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen
ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen.
Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään
vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon
määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan
pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän
otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka
vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen
pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä
huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.
Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä
ketaroille.
Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän
oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä
köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten
latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.
Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai
joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin
perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen
rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli
nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi:
"Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle
maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen
elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä,
mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman
rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen
pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä,
jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien
kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te
luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä
itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli,
kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa
kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka
ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön
kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten
kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä,
jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon
tässä talossa."
Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä
en ole ansainnut."
- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille
enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua
huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta
heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut
Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut
kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja
iloineen.
Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta
istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan
vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se
sitten?"
- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa
tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.
Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme
parastamme."
Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna
joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä
oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei
käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta
pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän
tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen
eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei
kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin
ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä
pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta
ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa
kiittävänkin paikkaansa."
Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin
loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo
meni hakemaan Sipoa.
Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan
hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä
lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."
Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi:
"Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."
Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen
rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen
istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti
arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi
säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa
ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.
Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt
Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla
lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle
paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään
viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on
paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha
on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."
Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi:
"Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."
- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit,
pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan
tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.
Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi:
"Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."
- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan
nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä
seinähirttä, ärjäisi Hemmo.
Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa
jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun
komean sänkynsä vaiheilla.
Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä
olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan
kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."
- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää
sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla
aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.
Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän
äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole
minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi
sortua... Sortua ja joutua julman koston uhriksi."
- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei
tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät
puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi
puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat
elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin
niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä
tulet ymmärtämään sanomattakin.
Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin,
koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka
oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut
puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua
purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan
saanut alkuun.
Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja
kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista
puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti
niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois
luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä
annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut
ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä
koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli
Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on
syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa,
niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle
aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja
palaneita leivänkantoja."
Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut
pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin
itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin
kuoleva haukkaa."
Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja
peitteli turpeen palasilla.
Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin
hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta
kaivoivat Sipon leipäpalasia.
Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan
Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt
odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta
kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että
yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon
täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen
katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy
tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä
suinkaan ruokakaan pahene."
— Hym... Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana...
Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla
tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon
liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä
toteuttamaan kamalaa aikomustaan.
Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että
se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi
lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen
Kaisan sanovan jotakin.
Kaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta
sanoi: "Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan
tulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin
tämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne
ihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan
antavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta
sitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta
anteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin
takaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa
tunnustaa."
Kaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo
ei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän
kuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin
vielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt
sanoi palvelijalle: "Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että
minulla olisi sanomista."
Ei kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet
jalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui
lattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: "Mitäs sitä Sipolla on
sanomista?"
Sipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä,
hieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi
ainoat totuuden sanat ja sanoi: "Tunnustan, että olen ollut teille
paha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa
tekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi." - Sipolta
loppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.
Hemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja
sanoi: "Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla
ole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä
on elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman
ihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä
kärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan
minullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut.
Jumalani nimessä annan anteeksi."
Sipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän
suuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.
Hemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa
samoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija
toi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen
kaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa
tarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine
syöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos
vuoden perästä niitä tarvitaan.
Aamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa
kuin Kaisakin.
Iltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan
sänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt
Sipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen,
ja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei
tuntunut.