- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi
Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.
Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen
painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.
Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee
perästä."
Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo
nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva
keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani
korkoineen."
- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat
postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.
- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat
kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia
heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin
haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma
sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan
kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään,
mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi
postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa
kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka
nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa,
eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt
nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte
metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu
tavara on saatu käsiin."
- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän
käsiimme, huomautti joukosta joku.
Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon
saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan
paitahihasillaan ja avojaloin.
Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan
uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä
puolikuoliaaksi.
Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin
vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan
toisaalta, Ritosen perältä päin.
Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette
te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."
Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja
haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on
asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä
muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."
Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät
sitten vangitaan?"
- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä
vangittaessa.
- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme
olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai
meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.
- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.
Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja
mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää
noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta
lähteä viemään kuin susi luolaansa."
Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu
kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan
niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin
meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme
ilmankin minun kotiini asti."
- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen
postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin
kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen.
Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin
korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan
karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti
yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja
kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.
- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä
juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko.
Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä,
sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.
- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän
särkynytkin.
- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.
- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten
eilisen.
Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän
laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli
verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse
seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa
paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti
kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"
- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.
- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa
ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi,
että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin
läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota
on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen
synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani,
vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät
tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan
oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka
pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti,
mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.
- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki
kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää?
Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön.
Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla
vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan
Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän
pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan
odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas,
jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti
alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen,
jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin
hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän
saattanutkaan enempää puhua.
Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun
selitit."
- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?
- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä
on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli
yhäkin suuremmaksi ajettunut.
Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli
saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.
Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan
lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta.
Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli
anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.
Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan.
Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun
rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.
Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli
tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin
kuulemaan.
Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin,
mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi:
"Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani
Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani
särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä,
oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt
tapahtuneeseen tekoon."
Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin
siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta
ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan
olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa.
Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät
naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä
yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan
meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä
laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi
tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän
kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin
kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin
löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin
ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin
meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen
vertaa Sipolta."
— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.