Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli
Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja,
kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen
päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä
parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi
lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni.
Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla
on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta
Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on
parasta pysyä paikallaan."
Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.
Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä
vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon
tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja
kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin
hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä
salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.
Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi
Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki
leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.
Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja
Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa
odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja
kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella
Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän
poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja
melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"
- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.
- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen.
Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain
valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään
jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja
silakanpäitä ruoaksi annettavan.
Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on
vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."
- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita
vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.
- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin
suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti
Hirviniemen emäntä.
- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän
ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi
ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin
se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen
ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää
tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.
Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää
kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea
ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt,
niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon
ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita.
Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe
kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä,
kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta
rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten
ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja
siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi
saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa
lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen
emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.
Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina
kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani,
annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään;
ennen se vietiin navettaeläimille.
Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen
aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.
Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin
huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka,
on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan
isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat
Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi
kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä
ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta
tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne
sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen
Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta
joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään,
jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli,
ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei
Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin
silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.
Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin
kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin
Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää.
Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea
mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää
likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin
vain itse lähti.
Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä
ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana.
Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa,
mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään
hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja
kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle
ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä
katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä
rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta
hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon
lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin
lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa
liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään
ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille
laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla
ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin
laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän
pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva
Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että
näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi
järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään
yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi
lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti
tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain,
Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni
järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon
päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti,
ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun
näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta."
- - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan,
repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia
ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat
paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun
sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria
päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että
päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin
minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään
myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen,
joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan,
kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain
ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti
tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa
kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei
kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan.
Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä
pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi
sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili
on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi
ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä
taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta,
mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli
emännälle matkatoveriksi.
Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi,
että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.
- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin.
Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä
menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan
ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja
sitten syvemmällä, kun opin.
- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti
painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että
jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin
kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan
kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle
luokalle.
Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.
Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta,
että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan
siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään
haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia.
Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on
luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan
aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren
Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."
Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei
arvannut, mitä Hemmo ajatteli.
- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.
- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.
- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa,
toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle
tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.
Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi:
"Käyttehän aina täällä."
- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran
kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai
tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois
koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun
asti.
Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset
pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain
katseli emäntää.
Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä
heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös.
Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin
tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä
tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa
koiraansa antaisi.
- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena
vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet
päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet
vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta
orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva
lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että
pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.
Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan
toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä
kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein
uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden
talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja
kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä
kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että
rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on
kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se
pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle
tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta
perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville
kaupungissa käydessäni."
- Se on oikein, sanoi rovasti.
Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se
on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle,
kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä
pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"
- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä
sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on
tarjoamassa, niin se pääsee.
- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.
Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan
rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."
Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen
taakse.