Kaitasalmen kunta oli juuri kuin säästääkseen, ettei aivan sukupuuttoon
köyhiä hävittäisi, päättänyt hajoittaa kaikki hoitolat; ja oli nyt
helluntain jälkeen ensi arkena kunnanhuoneella huutokauppa, jossa
vähimmin vaativille sijoitettiin kaikki eloon jääneet köyhät. Kauppa
vahvistettiin vasaran lyönnillä. Kaikkiin kyliin asetettiin kylävoudit,
jotka pitivät sellaista järjestystä, että jos kerjäläinen ilmestyisi,
se piti komentaa pysymään omalla kylällä, ja että, jos toisen kylän
kerjäläinen ilmestyisi, sen saisi kyyditä omaan kyläänsä kylävoudin
vastaanotettavaksi.
Hirviniemen Sipo oli tullut Leppärannan kylän kylävoudiksi, johon
kylään Hemmo kuului, ja olikin tämä Sipo saanut Hemmon huutolaisekseen.
Kun muut huutajat olivat alentaneet Hemmon eläkkeen liian alas, niin
Sipo päätti ruoan huonoudella tasata sitä. Talossa oli kerjäläisiä
varten varattuja kalanpäitä ja kehnoja leivänkantoja, jotka olivat
nyt säästyneet, kun kerjäläiset olivat hoitolassa, ja Sipo komensi
emäntänsä niillä ruokkimaan Hemmoa ja niitäkin antamaan vain
hengenpitimiksi.
Talossa oli lapsia vain kaksi poikaa, kumpikin vähän vanhemmat Hemmoa.
Ne pitivät ilonaan kiusata Hemmoa ja saada hänet itkemään. Hemmon teki
mieli tapella vastaan, mutta kun niitä oli kaksi ja sitäpaitsi isä
ja äiti nauroivat poikainsa ilveilyille, niin Hemmo ei yrittänytkään
tappelemaan, täytyi kärsiä ja koettaa paeta kiusaajiaan juoksemalla
metsään, kun kesä oli. Aika kuitenkin tuntui ikävältä, kun ei ollut
ihmistä, jolta olisi ystävällisen sanan kuullut. Ennen kuin kerkesi
ajatellakaan kohtaloaan, aina vettyivät silmät. Hemmo tiesi Tuhkavaaran
kylässä Alamäki-nimisessä talossa olevan emäntänä äitinsä sisaren,
jota hän kuitenkaan ei muistanut koskaan nähneensä. Nyt Hemmo rupesi
ruoastaan säästämään suupalan kerralla evääkseen matkalle. Ja niinpä
hän yhden viikon oltuaan Hirviniemessä lähti yöllä kaikkien nukkuessa
sille enemmän kuin kolmen penikulman matkalle. Toisena päivänä pääsi
hän kuitenkin perille.
Hemmo oli talon kujalla kauan seisonut odottaen jotakin ihmistä
kulkevaksi, jolta saisi kysellä jotakin, mutta kun ei ketään tullut,
niin lähti taloon ponnistaen kaiken rohkeutensa esiin ja työntyi
pirttiin, missä istuttuaan penkille tunsi koko ruumiinsa värisevän.
Talon kaikki väki oli ulkotöillä, ainoastaan emäntä, jossa Hemmo
näki äitinsä kuvan, oli kotiaskareilla, ja pari pientä tyttöä, jotka
kirkkain silmin katselivat outoa vierasta. Mutta emäntä ei ollut
näkevinäänkään.
Hemmolla oli nyt nälkä, jonkalaista ei muistanut tunteneensa. Se oli
kaksipäiväisessä juoksussa melkein syömättä ollessa tullut aivan
sietämättömäksi, ja ruokaa pyytämään oli vaikea ruveta, kun emäntä
näkyi olevan niin välinpitämätön. Onneksi kuitenkin tytöistä vanhempi
jonkinmoisessa puhetoverin puutteessa tuli Hemmon lähelle. Näkyi
hakevan sanoja, mitä sanoisi, viimein sitten hiljaa kysyi: "Missä sinun
isäsi on?" - "Missä sinun isäsi on?" kysyi Hemmo vastaan.
— Minun isäni on metsässä ja Kalle on metsässä ja Hannes on metsässä
ja Liinu on metsässä.
— Missäs äitisi on? kysyi Hemmo.
Tytöltä meni suu nauruun ja vilkaisten karsinan puolessa olevaan
äitiinsä hiljempaa sanoi: "Tuolla".
Emännällä meni suu nauruun ja hän sanoi. "Vieraastako se Elli nyt sai
puhekumppalin. Kenen poika sinä olet, en tunne?"
- Jospa lienen sisarenne poika. Olen Piilimäen Hiskin ja Liisan poika.
- Liisan poika! huudahti emäntä. Missä kohti se sinussa sitten oli
henki, kun sinä et kuollut sinne hoitolaan, vaikka isäsi ja äitisi
ja kaikki muut kuolivat? Liisan poika. Sinulla kai on nälkä, lienet
koko matkan tänne syömättä tullut. Tulehan tänne ruokahuoneeseen, niin
laitan syömään.
Hemmolla tuli vedet silmiin, kun hän lähti emännän jälkeen.
Emäntä asetti ruokahuoneen pöydälle viilihulikan, voita, leipää ja
vasta saadun paraiksi suolaantuneen ison siian. Hemmo sai nyt ruveta
syömään, ja emäntä istui vierelle kyselemään hoitolan tapahtumia,
Hiskin ja sisarensa Liisan kuolemaa, kävikö pappi ripittämässä ennen
kuolemaa ja muuta sellaista. Emäntä kuitenkin näki, ettei Hemmolta
hänen kysellessään tullut syönnistä tolkkua, ja lähti pirttiin. Se oli
Hemmon mieleen. Ei muistanut Hemmo ikänään ennen olleen ruoan niin
makeaa kuin nyt, vaikka leipä oli samanlaista petäjäleipää kuin ennen
kotonakin Piilimäessä.
Ei kuitenkaan hirvinnyt syödä niin paljon kuin mieli teki, luuli
emännän pitävän pahana, jos näkisi hänen kovin paljon syöneen.
Päätti jo nousta pöydästä ja lähteä pirttiin emäntää kättä puristaen
kiittämään, mutta kun mieli teki syömään, niin jäi katsomaan, mitä
tässä vielä hirviäisi syödä. Leivässä näkyi iso kolo. Viilihulikassa
näkyi iso kolo. Siiassa näkyi iso kolo. Mutta kun mieli ei tyytynyt,
niin hän leikkasi leipää pienen hitusen, siiasta samalla tavalla pienen
hitusen ja lusikan kärjellä viiliä seuraan. Tästäkään ei tuntunut mieli
tyytyvän, päinvastoin yltyi tahtomaan lisää, ja juuri kuin suuttuneena
omalle mieliteolleen Hemmo kimposi pöydästä ylös ja lähti pirttiin
kiittämään.
Emäntä tuokion perästä kävi ruokahuoneessa, josta tultuaan sanoi:
"Vieraskoreuttako sinä pidät, kun niin vähän söit. Olisihan siinä ollut
ruokaa veroksikin asti syödä." Hemmosta tuntui hyvälle, kun emäntä
vähästeli hänen syöntiään, sanoi vain: "Kyllä minä söin verokseni
asti". Kuitenkin jos emäntä olisi kehoittanut uudelleen lähtemään
lisäämään syöntiään, niin se olisi ollut sangen mieluinen sanoma.
Se asia kuitenkin tuli heti korjatuksi. Pienen tuokion perästä tuli
väki päivälliselle, jolloin emäntä toimitti Hemmon perheen pöytään
lisäämään syöntiään. Nyt ei kuitenkaan ruoka enää tuntunut yhtä hyvälle
kuin äsken. Äskeinen ruoka oli kerjennyt ravita ruumiin, että vaikka
hän ei syönyt puolenkaan vertaa kuin äsken, niin mielitekoa ei tuntunut
syömästä päästessä.
Emäntä olisi tahtonut, että Hemmo saisi jäädä heille pitemmäksi aikaa,
kun oli niin onneton orpo, mutta isäntä pani vastaan, kun Hemmossa
ei kuitenkaan ole minkään työn apua. Kun Hemmolla sitä paitsi oli
huutolaispaikka omalla kylällään, niin menköön sinne.
Emäntä kuitenkin neuvoi Hemmolle hyviä taloja, joista kerjäämällä saisi
palasia, joita aina jonkin ajan perästä tulisi tänne syömään; silloin
hän antaisi särvintä.
Hemmo jäikin Tuhkamäen kylälle kerjäilemään, ja kun hän oli melkein
ainoa kerjäläinen ja kun kesä 1868 näytti ennustavan hyvää vuotta,
niin kukaan ei Hemmoa vihannut, kaikki tahtoivat onnettomalle orvolle
ojentaa auttavan kätensä, joten Hemmo sen vuoden puoliskon eli hyvänä
poikana siellä Tuhkamäen kylällä.
Vuoden lopussa kuitenkin Alamäen isäntä ja emäntä kehoittivat Hemmoa
palaamaan omaan kyläänsä, että huutokaupassa taas tietäisivät myödä
tulevaksi vuodeksi uudelleen.
Hemmo ilmestyikin Hirviniemeen vuoden viimeisinä päivinä. Oli enää vain
kaksi päivää vanhaa vuotta. Kunnantalolla pidettiin uusi huutokauppa,
jossa vuodeksi 1869 myytiin huutolaiset. Hirviniemen Sipo oli kunnan
kassasta Leppärannan kylän lukuun kantanut Hemmon eläkerahan, vaikka
Hemmo oli kerjäämällä päänsä elättänyt. Ja oli Sipo nytkin tullut
huutokauppaan saamaan Hemmon. Elättäköön se sitten päänsä, missä
haluaa! Hemmokin oli tullut katsomaan, mihin hän joutuu. Hän sai
kauan aikaa kuulla, kun pöydän takaa kajahteli vasaramiehen ääni:
"Ensimmäinen, toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee? Ensimmäinen,
toinen. Ensimmäinen, toinen. Vieläkö alenee?" Tätä vatkutusta kun oli
kymmeniä kertoja kuulunut aina yhtä myödessä, niin viimein vasaramies
entistä kovemmalla äänellä huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas
kerta." Samassa vasara paukahti pöytään, niin että koko rakennus raikui
vastaan. Sitten vasaramies yhtä kovalla äänellä huusi sen saajan nimen
ja talon ja kirjoitti sen kirjaansa. Nyt tuli toisen vuoro siinä
järjestyksessä kuin myötävät olivat vasaramiehen kirjoihin tulleet
merkityiksi.
Kauan aikaa saatiin kuulla sitä "ensimmäinen toinen, ensimmäinen,
toinen!" huutoa ja monta kertaa kuului vasaran paukaus, ennenkuin tuli
Hemmo Käpysen vuoro. Ratulan talosta aina kerrottiin, että se oli
köyhille hyvä. Olipa Ratulan Taavetti isäntäkin tullut huutokauppaan,
että jos hänkin kunnan verorahansa lisäksi jonkun huutaisi. Hemmo
tarttui Taavettia reiteen ja rukoillen sanoi: "Ottakaa te minut. Siinä
Hirviniemessä ovat ne pojat pahoja. Minä poimin teille kesällä marjoja
ja teen kaikkea mitä voin. Otattehan te minut?"
- Tässäpähän nähdään, kuului Taavetin umpimielinen sana. Oli kuulunut
jo monta jaksoa: "Ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, vieläkö
alenee?" ja monta kertaa oli Sipokin saanut uudistaa tarjouksensa, kun
viimein juuri kuin Hemmolle mieliksi Taavetti alensi markan, johon
samalla Sipo kiirehti sanomaan: "Vielä markka." Kun kukaan ei sen
jälkeen laskenut, vaikka vasaramies moneen kertaan kertoi sen läksynsä:
"Ensimmäinen ja toinen, ensimmäinen ja toinen", niin vasaramies
kovensi äänensä ja huusi: "Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!"
Silloin rakennuskin raikui vasaran paukauksesta ja samassa kuului ääni
"Sipo Tikkanen, Hirviniemi". Hemmolta pääsi voittamaton itku. Tarttui
lujemmin Taavetin reiteen ja sanoi: "Ottakaa kuitenkin minut, minä
koetan olla teille hyvä. Ne pojat ovat Hirviniemessä niin pahoja."
- Pitää tapella vastaan, tavallisestihan kerjäläispojat osaavat
tapella, kuului syrjästä sana.
- Niitä on kaksi, kuului Hemmon itkunsekainen sana.
- Sisukas miehenalku voi tapella kahtakin vastaan. Sitä pitää opetella
tässä maailmassa oikeutensa ottamaan nyrkeillään, kuului tappeluun
kehoittava sana.
Hemmo ei sitä ollut kuulevinaan. Taavettia yhä reidestä halaillen
rukoili ottamaan hänet.
Taavetti viimein lämpimällä tavalla sanoi: "En sitä minä voi ottaa,
kun sinut Sipolle lyötiin. Kerjäsithän sinä viime kesänäkin, lähde
kerjäämään. Jos et ala tulla toimeen Hirviniemessä, käy sitten
meilläkin yötä olemassa."
Hemmon mieli lauhtui ja irroittaessaan käsiään Taavetin reidestä hän
virkkoi: "Kiitos."
Samassa kuitenkin Hemmon mieli murtui itkuksi, kun Sipon kuuli
vihaisesti ärjäisevän: "Ei ole kerjäämään lähtöä, on pysyttävä kotona."
Sipo tahtoi sen sanoa senkin tähden, että olisi rehellisempää kunnan
kassasta kantaa Hemmon eläke, vaikka Hemmo kerjuulla viipyisi koko
vuoden.
Hemmo lähti astua kaarittamaan Hirviniemeen. Silmät eivät kuivuneet
koko matkalla. Siitäkin oli mieli katkera, kun pojat olivat särkeneet
hänen pienen kelkkansa, ainoan isältä saadun muiston, ettei päässyt
edes mäkeä laskemaan, vaikka lunta olisi jo keliksi.
Hemmo oli Hirviniemessä ollut pari viikkoa, kun hän eräänä yönä
kaikkien nukkuessa varustautui ja juoksi Ratulaan, missä aamusella
ihmisten noustessa löydettiin pirtin loukosta vaatteisiinsa
kyyristyneenä kytröttämässä ja hiljaa itkemässä. Talon emäntä kyseli
syytä itkuun, johon sai Hemmolta selityksen: "Talon pojat ovat pahoja.
Eilen olin mukana järvikaivosta vettä hakemassa, niin valoivat jäisellä
vedellä, kaasivat lumeen ja hieroivat ympäriinsä lumessa." Hyrskähti
ensi itku, jonka seasta kuului: "Särkivät kelkkanikin, etten saa laskea
mäkeä."
- Eivätkö isäntä ja emäntä kiellä poikia tuollaisen ilkeyden teosta?
- Nauravat vain ja pilkkaavat, kun minä itken.
- Sanotaan, että mies kasvaa, hammas karkiaa. Maltatkohan sinä olla
pojille kostamatta, kun kasvat mieheksi, sanoi emäntä tuntien vihaa
povessaan.
Isäntäkin sekaantui puheeseen ja päättävästi sanoi: "Paras on pojan
pysyä kerjuulla. Viime kesänä tuli hyvä vuosi, leipää on joka talossa
ja kerjäläisiä vähän, kun ne viime vuonna kuolivat ja loput on myyty
huutokaupalla. Vaikka poika menee toiseen tai kolmanteenkin kylään,
niin en usko kenenkään viitsivän lähteä tuomaan kotikyläänsä. Enintään
käskee mennä omaan kyläänsä. Poika saattaa silti suunnata matkansa,
mihin ajattelee. Minulla on huomenna käynti kirkolla, niin sanon kunnan
kassamiehelle, ettei saa Hirviniemen Sipolle maksaa Hemmo Käpysen
eläkettä kuin kahden viikon ajalta." Hemmo sai ilon kyynelet silmiensä
nurkkiin, kun kuuli, ettei Sipo saa hänen eläkettään.
Hemmo oli Ratulassa kolme päivää, jolla ajalla paikattiin kengät ja
kaikki vaatteet. Tehtiin liinainen kerjuupussi, johon emäntä lähtiessä
pani rukiisen leivän sille varalle, että jossakin talossa ei annettaisi
ruokaa: silloin hän saisi syödä pussistaan. Ja jos pussiin karttuu
syömistä, niin eihän kerjuulla ole niin kiirettä, ettei jossakin
hyvässä talossa joutaisi syömään pussistaan.
Tätä Ratulan emännän neuvoa Hemmo seurasikin. Kun pussiin karttui
palasia, niin missä talossa oli vertaisia poikia, niitten kanssa
laskeskeli mäkeä päivän tai kaksi, jopa kolmekin, kun taas oli
jatkettava matkaa tietämättä määrää, missä pää tulee. Siten talo
talolta, kylä kylältä Hemmo kulkeutui kaupungin lähelle. Hän päätti
mennä kaupunkiin, koetteeksi kauppapuodeista pyytää rahaakin ja
herrastaloista vaatteen apua, kun entiset vaatteet rupesivat
kovin hajoamaan. Eikä Hemmo ollutkaan kuin pari päivää viipynyt
kaupungissa, kun oli paidasta ja kengistä lähtien saanut melkein
uudet vaatteet. Niitä olikin saatavana melkein joka talossa, kun ne
kasvaville koulupojille olivat käyneet pieniksi ja siten tulleet
käyttökelvottomiksi. Nyt Hemmo entistä enemmän tunsi halua ruveta
kerjäämään rahaa; hän kulki puodista puotiin. Jokaisesta puodista
hän saikin pennisiä, niitä olikin jo aikanen pussi, kun hän eräänä
maaliskuun päivänä oli muutamassa puodissa samalla asialla kuin
muissakin puodeissa. Siihen tuli poliisi, joka jo eilen oli jossakin
paikassa Hemmon huomannut kerjäläiseksi. Hemmo ei sitä tuntenut
poliisiksi, vaikka sillä oli virkalakki päässä, että olisi pujahtanut
ulos.
Poliisi kääntyi poikaan ja virallisella tavalla sanoi: "Mistä se tämä
miehen alku on?"
Hemmo tyrmistyi, ei tullut sanaa suuhun. Mutta kauppias, juuri kuin
Hemmoa auttaakseen, joutui sanomaan: "Tienneekö hän itsekään ja
tuskinpa kukaan lienee kysynytkään. Parina päivänä on näkynyt tässä
puodista puotiin ja talosta taloon liikkuvan. Taitaa virkana olla
kerjuu, koskapa tässäkin pyysi rahaa."
- Mutta kerjuu on kielletty. Mistä sinä olet? kuuluivat poliisin
kiinteät sanat.
- Leppärannan kylästä, kuuluivat Hemmon värisevät sanat.
- Leppärannan kylästä... Leppärannan kylää en muista kuulleeni muualla
kuin Kaitasalmen pitäjässä. Oletko sinä sitten sieltä asti tänne
kulkeutunut, vai mitä?
- Sieltä minä olen, kuului Hemmon hiljainen, vapiseva sana.
- Mutta siellähän Kaitasalmen kunnassa, kuten muissakin kunnissa on
huutokaupalla myyty köyhät. Etkö sinäkin ole huutokaupattu, pakana?
- Olen, kuului hiljainen sana Hemmon suusta.
- Minkä nimellisessä talossa sinun paikkasi on?
- Hirviniemessä.
- Hirviniemessä, kertasi poliisi juuri kuin itsekseen ja jäi
miettimään. Hetken mietittyään ja kääntyen kauppiaaseen hän sanoi:
"Nämä tällaiset kyydit eivät kuulu vanginkuljettajan tai kestikievarin
velvollisuuksiin, täytyy kaupungin ajuri laittaa viemään sinne
Hirviniemeensä."
Hemmolta pääsi voittamaton itku.
- Mitä sinä itket? Eikö sinun ole lysti päästä kotikylääsi, ystäviäsi
näkemään, vai oletko siellä tehnyt piloja, joita olet paennut tänne?
sanoi poliisi lauhkeasti.
Hemmolta ei tullut sanaa vastaukseksi, ja kauppias, joka näki Hemmon
niin katkerasti itkevän, sanoi: "Eiköhän liene sentään parasta, että
jätät pojan rauhaan. Näyttää olevan niin siivo poika."
Poliisi punalti päätään ja sanoi: "Ei käy laatuun, kun kerran tulin
sekaantuneeksi asiaan. Se jos tulisi tiedoksi, niin huomenna olisi
viskaali niskassani, virkarikos keppinä kourassa. Eikä pojalle tässä
mitään pahaa tapahdu, pääsee hevoskyydillä kotikyläänsä. Ajuri Siiralla
on riski hevonen, se tuntikolmisessa hurahuttaa perille. - Itse
asiaassa tämä kerjäläislaki on paljasta pötyä, joka olisi joutanut
kuolla ennen syntymistään. Etenkin nyt, kun viime kesänä tuli hyvä
vuosi ja kerjäläisetkin ovat vähenneet, niin niistä ei syntyisi mitään
vaivaa, ei kylissä eikä kaupungissa, jos kerjääminen olisikin vapaa.
Joka ei anna, se ei anna, ja joka antaa, se antaa hyvällä mielellä."
— Niin minustakin on, sanoi kauppias ja kääntyen Hemmoon sanoi:
"Heitäppäs nyt itkusi ja tule likemmäksi, annan sinulle matkarahaa,
äsken en kerjennyt antaa, ennen kuin jouduit järjestysvallan kanssa
tekemisiin."
Hemmo pyyhki hihaansa kasvojaan ja seisahtui kauppapöydän toiselle
puolelle.
Kauppias laatikostaan kahmaisi puolen kourallistaan pieniä rahoja ja
antoi ne Hemmon kahmaloihin. Hemmo otti povestaan pussinsa, jossa
oli saman verran entisiä. Sitten kauppias otti laatikostaan täyden
kourallisen paperipäällisiä kompiaisia, ojensi ne Hemmolle sanoen:
"Panehan nämä taskuusi, josta saat tarjota kaupunkituliaista parhaalle
tuttavallesi kotikylässä. Antaisin ryypynkin, että saisit maan tavan
mukaan kaupungista palata päissäsi, mutta ehkä noin nuoren miehen on
somempi pysyä selvänä."
— Kyllä niin on paras, myönsi poliisikin. Poliisi saattoi nyt Hemmon
Siiran luo. Peitellessään rekiperään istunutta Hemmoa naurusuin hän
sanoi: "Luulen sinun ensi kerran eläessäsi olevan herraskyydissä."
Siira hyppäsi kuskipukille sanoen: "Sitä tämä onkin, kun tässä oijetaan
tielle."
Poliisikin katsoi jälkeen, kun portista kadulle päästyä menijät
lähtivät etenemään kuin tuulispää.
Hemmo siinä rekiperässä istuessaan laittoi kaikki rahansa ja
kompiaisensa siihen yhteen pussiin toivoen voivansa saada ne
loppumatkalla jättää johonkin, josta saisi ne sitten tilan sattuessa
hakea johonkin parempaan talteen. Niinpä loppumatkalla tien kulkiessa
erään niityn halki Hemmo sanoi kyytimiehelle: "Ettekö olisi hyvä ja
seisauttaisi hevostanne siksi, että pistäisin tämän pussini tuohon
latoon. Tarvitsisin itse rahani ja muutkin, mitä tässä pussissa on, ne
valtaavat siellä talossa."
- Hui hai! Eiväthän ne nyt niin halpoja liene, että sinulta
kerjuupussin valtaavat. Antaahan pussin pysyä mukana, sanoi kyytimies
ja ajoi vain minkä hevoselta kavioista lähti. Hurahtamalla tuli
Hirviniemen kartanoonkin, missä ohjasperät sitoi tikipuuhun ja
jouduttautui pirttiin.
Hemmo pussi kainalossaan kyytimiehen mukana tuli pirttiin, missä
pussinsa pisti soppeen ja riisuttuaan nutun päältään istui pussinsa
viereen. Hän tunsi vapisevansa, vaikka matkalla ei kylmä tullut.
Sipo kysyttyään sanomat vieraalta vihaisella tavalla sanoi: "Vai
herraskyydillä tätä pirun alkua kyyditään."
- Luultiin kuvernöörin tulevan, kun herra istuu rekiperässä ja
kyytimies kuskipukilla, sanoi emäntä Sipon sanojen jatkoksi.
Siira kuuli, että talossa syntyi karkeita puheita, ja hän kiirehti
lähtemään vaatien isännältä kyytipalkkaansa, johon sai vastauksen:
"Ei minulla ole rahaa semmoisiin kyytipalkkoihin." Sen kuultuaan
Siira kääntyi lähtemään ja ovelle mennessään sanoi: "No, minä perin
poliisilta, poliisi periköön mistä saa."
- Herra Jumala! Vai poliisin kanssa tämä roiston alku on ollut
tekemisissä. Kaikkea pitää kuulla, kuului emännän suusta haikeat sanat.
Siira oli mennyt näkemästä tai kuulemasta. Sipo ikenet irvissä tuli
Hemmon luokse sanoen: "Pitää antaa tuntea, miltä kaupunkilysti
tuntuu." Tarttui Hemmon pitkään tukkaan, nosti melkein kohoksi, puisti
ja mäykytti päätä seinään ja äkäili: "Tekeekö kaupunkiin mieli,
tekeekö kaupunkiin mieli? Sinä kuudenkymmenen markan vahingon sait
kylälle. Vieläkö tekee mieli lähteä?" Sitten viimein heitettyään alkoi
tavoitella keppiä, jotakin luudanvartta, vielä ruoskiakseen, mutta
sitä ei ollut saatavissa. Kun emäntäkin sanoi: "Ei tuolta ruojalta nyt
huoli luita rikkoa", niin Sipokin jätti ja hammasta purren ähisi: "Teki
moisen vahingon, ei vähemmän kuin kuudenkymmenen markan tämän kylän
vahingoksi, ja mitä se vielä tekee vuoden pitkään. Siltä on otettava
vaatteet pois, kuka takaa, ettei se tänä yönä taas lähde."
Hemmolla oli Sipon tukistaessa maailma mennyt mustaksi silmissä, ja
hän oli luullut kuolevansa; mutta nyt rupesivat silmät selviämään, kun
pojat tulivat pakottamaan heittämään liivin ja puseron päältä ja kengät
jalasta. Ne veivät sitten pirtin peräpuoleen katseltavaksi, josta
kuuluivat emännän ihastuneet sanat: "Nämähän sopivat pojille, koetappas
sinä, Sauli, tätä nuttua ja sinä, Eenokki, näitä puseroa ja housuja."
Kuului yhä emännän ihastelevia sanoja että "siinä kaupassa kuitenkin
saatiin näin paljon vaatteita."
Sauli, se pojista vanhempi, juuri kuin jotakin muistaen, pyörähti
ympäri ja sanoi: "Mutta sillä on pussi. Katsotaanpas, mitä siellä on."
Sen sanottuaan meni ja kiskaisi Hemmon pään alta pussin. Sitä purkaessa
perällä pirttiä ilo nousi, kun siellä oli kompiaisia ja rahapussi.
Kompiaiset jaettiin miehiä myöten, ja sitten ruvettiin lukemaan rahoja,
josta hetken perästä kuului emännän iloinen sana: "Kuusikymmentä kaksi
markkaa ja viisikolmatta penniä, justiin se kyytipalkka ja vielä kaksi
markkaa viisikolmatta penniä jää."
Sipo jouduttautui sanomaan: "Ei saa puhua näistä rahoista kenellekään,
perikööt kyytipalkan kylän kassasta". Siponkin rievähuulinen suu oli
lystissä mareessa.
Emäntä Sipon sanojen jatkoksi tyytyväisenä sanoi: "Niinpä kyllä. Saahan
nämä todellakin olla sen lisäksi, että olet niin halvasta huutanut,
neljästäkymmenestä kahdesta markasta vuodeksi elättääksesi. Näitten
kanssa tulee kuitenkin sata neljä ja vielä viisikolmatta penniä. Vie
vain rahat talteesi", sanoi hän ojentaessaan rahapussin Sipon käteen.
Sitten emäntä rupesi uudelleen katselemaan vaatteita ja makeasti
hymyillen sanoi: "Ja vielä nämä vaatteet. Nutussa on täysi villainen
vuorikin, ja nuo housut samaa vaatetta ja liivikin melkein uusi. Näkyy
samasta talosta saaneen koko puvun."
- Lienee varastanut, kuului Sipon huomautus.
- Todellakin. Kukas tällaisen puvun olisi kerjäläiselle lahjaksi.
Kyllä se on totta, että varastanut se on ja siitä joutunut poliisin
haltuun. Kun sinulla Sipo on kaupungissa käynti, niin saat poliisilta
ottaa selvän, päätteli emäntä. - Pitänee sitä poliisia tavata senkin
kyytipalkan tähden, silloinpa hänestä saa selvän, kuului Sipon
rauhallinen sana; ja somalle tuntui mielikin, kun kourassa oli Hemmon
rahapussi, jolla Hemmon eläkemaksun kanssa tiesi voivansa maksaa
tämänvuotisen kunnanveron.
Hemmo ei näihin isännän ja emännän päätöksiin asiansa puolesta
mitään virkkanut. Penkin loukkoon kyyristyneenä, kasvot seinään päin
käännettyinä hän vain itki, niin että pienet hartiat nytkähtelivät,
povessa ainoa toivo, että lämpiäisi ilma niin, että tarkenisi avojaloin
juosta Ratulaan kertomaan, miten pahoja minulle ovat. Ei noussut
iltaistakaan syömään, jota sinne penkille tuotiin ja jossa oli vain
oma kerjuupalasensa, muutama kalanpää ja piimäsintua särpimeksi. Yöllä
kun rupesi kovin hiukomaan, niin söi ja kyyristyi taas penkin loukkoon
itkemään. Kylmäkin värisytti, kun ei ollut mitään peittoa, ettei saanut
unta koko yönä, itkukaan ei lakannut aamunkaan tullessa. Aamun tullessa
se muuttuikin kuoleman pelon itkuksi, kun vaatteetkin vietiin, ettei
päässyt edes ulkona liikkumaan. Muisti, että ulkona liikkuminenhan
hänellä oli hoitolassakin henkiin pelastajana.
Aamusella olivat ihmiset nousseet ja Sipo mennyt talliin hevosten
hoitoon eikä emäntäkään ollut pirtissä. Pojille taas pisti päähän
ilkeyden teko. Eenokki meni ja penkin loukossa kytröttävän Hemmon
pyräytti lattialle sanoen: "Joudu lähtemään kaupunkiin!" Sauli kilmasi
siihen ja sanoi: "Pitelehän sinä, minä tuon vettä, kastetaan ryssän
kasteella, kun se on kaupungissa pakanoitunut." Sauli toi ulkoa
kiululla jäistä vettä, sitä hulautti Hemmon päälle. Hemmo koetti
rukoilla: "Heittäkää toki, heittäkää toki, enhän minä ole teille
pahaa tehnyt." Siitä ei ollut apua. Eenokki vain hallitsi Hemmoa
lattialle selällään, ja Sauli hulautti vettä päälle sanoen: "Kolme
kertaa se kuuluu ryssän pappikin antavan pakanalle pyhää vettä. Tässä
toinen annos. Tässä kolmas annos." Sitten pojat hyppäsivät syrjään ja
nauroivat sillä, kun Hemmo häkellellen nousi ja koko ruumis värisi
vilusta. Samassa tuli emäntä ulkoa ja nähtyään poikainsa ilveen
moittivasti sanoi: "Mitä te tuon kanssa viitsitte pelata. Tehän olette
talon poikia, olkaa arvokkaita ja antakaa kerjäläisen olla alallaan,
kun se teille ei mitään pahaa tee." Emäntä samassa palasi keittiöön,
jonne Sipokin tuli aamukahvia juomaan. Siellä isäntä komensi poikia
antamaan huutolaiselle rauhan, että se pysyisi kotona. "Ratulainen ja
muutkin kyläläiset ovat sanoneet, ettemme saa periä eläkerahaa, jos
poika on kerjuulla. Ratulainen minulle tahtoo kostaa, kun minä yhä
ja yhä alempaan huusin poikaa, jota hänenkin olisi mieli tehnyt. Nyt
kannattaa pojalle parantaa ruokintaakin, kun saatiin rahaakin."
— Niin ja sillä on enemmäksi kuin yhdeksi viikoksi omia palasiaankin.
Ja nuo vaatteet ovat suuri asia, huomautti emäntä.
Hemmo huomasi emännän olevan hänen puolellaan, ja hän uskalsi
kahvinjuontiaikana kiivetä uunille lämmittelemään ja kytistyi
sinne pisimpään soppeen uunin päällä olevien astian lautapuitten
suojaan, joita sinne oli kuivumaan kasattu. Emäntä oli hakenut
poikainsa repaleisia vaatteita, repaleiset kengät ja sukat; hän tuli
pirttiin niitä tuomaan Hemmolle, mutta kun Hemmoa ei näkynyt, palasi
keittiöön kysymään pojilta. Pojat eivät tienneet, mutta saivat lähteä
etsimään. Sitä ei löytynyt mistään. Sipo komensi poikansa ja itsekin
lähti toisiin taloihin meneviltä teiltä ottamaan selvää, näkyisikö
avojalkaisia jälkiä. Niitä ei löytynyt mistään. Ruvettiin ottamaan
selvää, oliko kadonnut kenkiä ja muitakin vaatteita. Ei mitään ollut
kadonnut. Kun ei mistään löytynyt jälkiäkään, niin emäntä arvasi, että
se sittenkin on juossut Ratulaan, vaikka paljon kuljetulla tiellä ei
ole nähty jälkiä. Hän lähti puolihätäännyksissään juoksemaan Ratulaan,
ennen kuin kerkeäisivät sen taas laittaa uudelle kerjuumatkalle.
Hikisenä ja hätäisen näköisenä saapui Ratulaan; emäntä ei vieraalta
kysynyt tavallisia kuulumisiakaan, kysyi vain että "mitä nyt on
tapahtunut, kun olette niin hätäisen näköinen?"
- Kun se huutolaispoika meiltä tänä aamuna katosi kuin elohopea
tuhkaan, ettei löydetä mistään. Lähdin tänne, että jos se olisi tänne
tullut. Se eilen illalla tuotiin kaupungista, otettu siellä kiinni,
polisi oli laittanut tuojan. Yötä oli meillä kuten ainakin ja jäi
nukkumaan, kun poistuttiin keittiöön kahvia juomaan.
- Taidettiin kurittaa poikaa kotiin tultua, kuului talon emännän
umpikuljuinen sana.
— Ei parahiksikaan ansion mukaan. Toruttiinhan sitä kyllä, kun tuotti
kylälle sellaisen vahingon. Ei vähemmän kuin kuusikymmentä markkaa
sanoi se, joka pojan toi, perivänsä kunnasta.
Talon emännän tuli paha olla, kun hän oli toimittanut pojan kerjuulle,
ja siitä, että jos poikaa on tavattomasti kuritettu, että se tuskissaan
meni kaivoon. Pani päällysnutun päälleen ja sanoi: "Lähden sinne
teille, tottahan se nyt jotenkin saadaan selville, mihin se on mennyt,
eihän tuo aivan neulan kokoinen kuitenkaan ole."
Matkalla Ratulan emäntä sanoi: "Se Hemmo meillä valitti, että pojat
ovat hänelle pahoja. Sanoi sellaistakin pahaa tehdyn, että kaivolla
oli jäisellä vedellä valettu ja sitten hierottu nietoksessa, ja
kelkkaansakin, ainoaa isän muistoa, se itki, kun pojat olivat sen
särkeneet."
- Siitä kelkka-asiasta en tiedä mitään. Jos pojat ovat sen särkeneet,
niin Sipo pian tekee kelkan kelkasta. Sitä vesiasiaa en takaa, jos
vertaisilla ylimielillä jotakin sattuu. Ja eihän tuon veden sanota
luita rikkovan, jos pojat olisivat sattuneet räiskäyttämäänkin pojan
päälle. Kaikessa tapauksessa se nyt kuitenkaan ei niin suuri asia ole,
että kylässä olisi kannattanut puhua.
- Miten lienee, mutta tuntuvat sen kyläläisetkin huomanneen, että kehno
sillä pojalla on hoito.
- Kannattaakohan kenenkään aivan mesimättäällä pitää huutolaista
kokonainen vuosi, kun vain neljäkymmentä markkaa maksetaan, sävähti
Hirviniemen emäntä vastaan.
Ratulan emännällä oli suussa sana, ettei pitäisi ottaa niin halvalla,
ettei kannata kunnollisesti hoitaa, mutta hän pelkäsi Hirviniemen
emännän äänen korkenevan kylälle kuulumaan asti; hän jätti sen
sanomatta, joten emännät melkein äänettöminä kulkivat juuri kuin
hautajaisiin.
Hirviniemen pirttiin tultuaan Ratulan emäntä vilkaisi ympäri pirtin,
ja kun ei Hemmoa näkynyt, niin istuttuaan penkille sanoi: "Niin,
huutolaispoikaako ei ole löydetty mistään?"
- Ei mistään, vaikka sitä on päiväkausi haettu kuin neulaa, kuului
Sipon puoliksi haikea sana.
- No, miten se nyt on selitettävissä sen katoaminen? sanoi Ratulan
emäntä. Mutta samassa alkoi uunin päältä kuulua pientä liikettä ja
heti sieltä korkeudesta ilmestyivät vuorokauden itkemisestä ja uunin
päällyksen liiasta noesta tuhraantuneet kasvot; ja Hemmon silmät
olivat kirkkaammat kuin moneen päivään ja oikeimmin ensi kerran koko
Hirviniemessä, sillä siellä lämpimässä hän oli päässyt käsiksi niin
makeaan uneen, ettei tiennyt, mitä maan päällä hätäiltiin.
Kaikki sen huomasivat yhtä aikaa ja kaikilta pääsi yhteinen iloinen
nauru, Ratulan emäntäkin nauroi, että oli vähällä kaatua penkille
pitkälleen nauramaan.
Kun kaikki olivat mehevimmän naurunsa nauraneet, niin talon emäntä
sanoi: "Sananlasku sanoo: nauru hyvällä, nauru pahalla, niinpä nytkin,
kun tästä seikasta, joka rupesi ikävältä näyttämään, selvitään
iloisella naurulla." Sen sanottuaan talon emäntä tarttui Ratulan
emäntää olkapäähän ja sanoi: "Lähdetään nyt sisälle, keitän kahvit
tämän lystin lopuksi."
- Menkäähän keittämään kahvinne, minä vain tahdon kuulla kaupungin
kuulumisia tältä kaupungista palanneelta. Laskeuduhan nyt alas sieltä
pyhästä korkeudestasi.
Hemmo laskeutuikin alas ja istui Ratulan emännän viereen, missä emäntä
näpillään koetellen paitaa sanoi: "Tämä emäntäkö sinulle on näin hyvän
paidan ja housut antanut?"
- Yksi rouva siellä kaupungissa.
- Antoiko se muitakin vaatteita?
- Antoi, mutta ne täällä ottivat pois, sanoi poika arasti.
- Ne otettiin talteen. Mitäpä se niillä hyvillä vaatteilla joka päivä
tekee, virkkoi talon emäntä.
- Kerjäsitkö rahaa ja saitko?
- Sain, sanoi Hemmo hiljaa ja äänessä kuului vienoa väristystä.
- Saitko minkä verran? Oletko laskenut?
- Kuusikymmentä kaksi markkaa ja viisikolmatta penniä.
- Hui hai! Ei puoltakaan niitä ollut, kiirehti emäntä sanomaan.
- Tehän juuri laskitte tässä pöydällä, sanoi poika terävästi ja katsoi
kirkkaasti emännän silmiin, joista näkyi, että poika sanoi totta.
- Mistä sinä tiesit, mitä rahoja minä laskin?
- Niitä juuri minun pussistani otettuja, sanoi poika lujasti ja katsoi
emännän silmiin silmillä, joista näkyi syvä viha. Sipon ruskeat silmät
rupesivat mulkoilemaan, hän hyppäsi seisaalleen ja ulos mennessään
porisi: "Ne otettiin pojalta talteen, ne heti nähdään, mitä niitä on,
tuon tänne sen kukkaron."
- Ei, ei minun tarvitse niitä nähdä, huusi Ratulan emäntä Sipon jälkeen.
- Kun ne kuitenkin tässä tulivat puheeksi, kuului yhä Sipon porina.
Ratulan emäntä nousi lähtemään, mutta katsahti vielä Hemmoon ja kysyi:
"Eikö sinulla muita vaatteita olekaan kuin mitä päälläsi on? Mihin sinä
ne vaatteet, joilla meiltä lähdit, olet hävittänyt?"
- Ne jäivät kaupunkiin, sanoi Hemmo ja rupesi kertomaan, että "se rouva
aikoi ne pitää tallessa, että saan periä, jos tahdon", mutta talon
emäntä kiirehti sanomaan: "Tuolla penkillä on vaatteita kasa, josta saa
panna päälleen, ja kengät ovat penkin alla."
Eteisestä rupesi kuulumaan Sipon kiireiset askeleet. Ratulan emäntä
puristi Hemmon kättä hyvästelläkseen ja vakavasti sanoi: "Älä nyt lähde
enää kerjuulle, tuotat kyläläisille turhia rahanmenoja." Sen sanottuaan
ojensi kätensä talon emännälle hyvästelläkseen. Emäntä hieman
punastuksissaan esti sanoen että: "katsotaanhan nyt ne pojan rahat ja
lähdetään sisälle, minä keitän kahvia".
- En, en minä nyt lähde, liian kauan olen ilmankin viipynyt. Sipo
kuitenkin siitä huolimatta purki rahat pöydälle ja vihaisesti sanoi:
"Nämä ovat nyt katsottavat, ettei tarvitse olla epätietoinen."
Ratulan emäntä vilkaisi rahoihin ja näki mustuneita kuparilantteja,
seassa vain jonkin valkean rahan ja sanoi: "En en minä tarvitse nähdä.
Hyvästi vain."
- Niin, ja sitten rupeavat kylällä huutamaan sitä kuuttakymmentä kahta
markkaa ja viittäkolmatta penniä, sävähti Sipo.
Sitä ei emäntä kuunnellut, vaan työntyi ulos. Talon emäntä seurasi
mukana ja tahtoi yhä sisälle, mutta Ratulan emäntä piti päätöksensä ja
meni.
Sipo puhisten kokosi lantit pussiin ja vei talteensa.
Ratulan emännän mentyä Sipo uhkasi kostaa Hemmolle sen, että se kertoi
Ratulan emännälle kaikki, ja oli vähällä mennä tapansa mukaan Hemmoa
tukistamaan ja päätä seinään jyskyttämään, mutta kun emäntä lujasti
kielsi, niin jäi sikseen tukistus. Uhkaili vain että: "yritähän vielä
kerjuuseen, niin saatuani käsiini pitelen niillä käsillä, että heitän
vain henkeä luitten rakoon." Sipon ruskeat silmät paloivat tulisina
kekäleinä hänen kävellessään lattialla noituen ja haukkuen Hemmoa
siitäkin, että hän oli kätkeytynyt uunille saaden aikaan sellaisen
hakemisen ja sitä tietä Ratulan emännän sotkemaan asioita.