Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen
vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen
kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina
kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa,
toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät
eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan
ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa
kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria
isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin
auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi
pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle
kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä
koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain
tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan
vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja
petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita
kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa
eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin,
eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin
ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille,
johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille
suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät
koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa
niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan
petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai
jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti
kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli
asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin
kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä
huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää
toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen.
Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä
kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan
neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä,
jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".
Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja
järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena
ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa
asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan,
joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi
ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista
pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla
tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta
juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei
saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta
eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus
jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita
kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan
taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat
lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen
korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen
kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että
kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä
sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten
välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi
mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma
monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää,
jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin
olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei
kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä
hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi
satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen
talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman
mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin
Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia
kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi;
kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat
sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun
lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin.
Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin
vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään
ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi
päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei
minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu,
niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen
sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet
kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen
johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat
saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi,
niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen
sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos
ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle
vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi
tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa
täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä
mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai
kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.
Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat
olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että
aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset
kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa
avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli
kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat.
Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan
kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen
asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja
kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.
Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta.
Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat
ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi
nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet
laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä,
oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen
laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa
edellään.
Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului.
Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat
Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan
lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi
suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti
kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan
tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."
"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt,
ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti
kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain
liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja,
— näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi:
"Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa,
mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää.
Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika
liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän.
Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa
kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti
hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen
leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on
Jumalan asettama, on poistanut hätämme."
Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan
täällä, että minäkin näkisin?"
"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti
ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.
Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli
saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan
Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.
Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu
huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut
sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui
vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan
kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen
naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön
varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä
osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun
Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin
heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski
sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää
maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.
Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä
siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja
Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta
sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna
päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne
kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin
jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi.
Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille
ilmoitusta varten.
Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa
jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat
saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa
syrjään antaa.
Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven
auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos
saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen
varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman
tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan
tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia
sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei
ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta
oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli
koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan
kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi.
Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee
alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika,
Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi
leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja
heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä
kelkkansa kimppuun.
Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän
sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti
nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista
vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse
ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan
ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä
hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin
karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli
ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla
peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan
ainoa lakana.
Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan
päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa
ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja
kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana,
joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui
niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet,
joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle.
Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa
ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet
arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että
nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa.
Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut
kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen
raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa
suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.
Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran
näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea,
mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi
äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat
häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä
aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän
osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin
silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että
sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.
Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään
ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään
nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen
kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä
paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen
ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin
hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme
ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun
meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan
kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."
Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien
kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle
hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio.
Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin
päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon
siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa
nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa
korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi
multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä.
Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:
"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin
päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista
hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin
sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut
yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa
tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti
lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa
lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.
Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka
kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia
ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle
kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi
niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän
katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein
täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä
vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia
kasvoja muilla kuin Hemmolla.
Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan,
jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen
ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten
taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin
iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava
vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.
Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan
aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn,
ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja
pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän,
kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä
nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."