_2 p. Pääsiäissunnuntai_. Päivälehdessä runoni _Alas sortajan valta_
-- kumma kyllä, eheänä ja karsimattomana. -- Kävin Alppilassa
naisväen seurassa. Sosialisti M.K. tuli vastaan: kurjannäköisenä,
mustana, sairaloisen-pirullinen kiilto silmissä niin että sydäntä
vihlaisi... -- Deus ex machina -- kaikkea sitä sattuu! Bulevaardilla
tuli vastaani muotineiti Olander, edellisen asuntoni emäntä, josta
ennen olen kertonut. Tuli vastaan, pysähytti miehen ja tulisella
äänellä alkoi ruotsiksi lakia lukea:
Herrako se oli, joka peililaatikkoon jätti sellaisen sepustuksen?
Enpä olisi uskonut että olette noin -- ilman karaktääriä?
-- Olen tehnyt velvollisuuteni! sopersin vastaukseksi ja käänsin
vihaiselle olennolle selkäni. Vihaisina käänsimme molemmat
toisillemme selkämme... Mitä olikaan tapahtunut? Älysin sen vasta
sitten, kun olin päässyt muutamia syliä erilleen tuosta hyökkäävästä
naisesta. Asia oli seuraava. Muuttaessani edellisestä kurjasta
asunnostani, olin kirjoittanut pienen lipun osoittamatta sitä
kellenkään ja kätkenyt sen peililaatikkoon. Lipussa oli seisonut
seuraavantapaisia teesejä:
-- Tässä huoneessa asuu alituinen kosteus ja salainen uho!
-- Tämä huone on epäterveellinen ja tässä asuu tauti ja kuolema!
-- Tästä huoneesta muuttakoon pian pois se, joka ei halua osakseen
ennenaikaista kuolemaa!
Alla oli seisonut:
Edellinen hyyryläinen.
Tämä "pommi", joka oli kätketty peililaatikkoon, oli siis tepsinyt
ihmiskunnan pelastukseksi, jumalankiitos että pienestä lipusta
oli hyötyä! Neidin kiukusta saatoin näet varmasti tehdä sen
johtopäätöksen että hänen hyyryläisensä taas oli muuttanut kesken
pois. Miksi? -- siksi että oli sattunut löytämään peililaatikosta
tuon varoittavan lipun, jossa juhlallisesti tunnustettiin, mitenkä
edellinen hyyryläinen oli huoneessa viihtynyt. Olisinpa utelias
tietämään, kuka tuo herrasmies oli, jonka hengen olen pelastanut?
Tietysti käy emäntää sääliksi, mutta omatuntoni on puhdas...
Illalla hengellisessä konsertissa Uudessa kirkossa. Se oli mahtavaa:
Kun saapuu Sodan Jumala... Fantasia basuunoilla ja trumpeteilla: Oi
Herra siunaa Suomen kansa!
... Niin kummallisen uskonnollisiakin meistä kaikista nyt yhtäkkiä on
tullut, kun Bobrikoff meitä löylyttää!?
Minäkin lueskelen raamatusta Salomonin korkeita veisuja. Hiljaisuus
ympärillä, ilma raskas ja painostava...
* * * * *
_Toinen Pääsiäispäivä_. Kirje Pyryharakalta, puolittain latinaksi.
Muitakin kirjeitä. Erään maaseutulehden toimittaja kiittää
"arvoisasta lähetyksestä" ja toivoo että vastakin... niin, sitähän ne
kaikki toivovat, kun sattuu käsistään kilunkaan saamaan.
Runo näyttää herättäneen "yleistä huomiota". Olen saanut seuraavia
tunnustuksia: Eilen kun lepään pitkälläni sängyssä, kuulen kolkutusta
ovelta ja sisään astuu talon muori, ääretön massapaljous.
-- Minun täytyi vartavasten lähteä sisään maisteria onnittelemaan
siitä runosta... "että kun laupias Jumala on antanut herralle
niin korkeat lahjat". Muistelenpa muorin mennessään toivottaneen
poetalle "suurta tulevaisuuttakin". Niin, kuten näkyy, on minulla
patrioottinen emäntä, jolla on arvostelijan taipumuksia.
Näytelmäkirjailija Rajanto kohtasi minut kadulla ja puristi monta
kertaa kättäni: "kiitos sulle, kirjoititpa hyvän runon!"
-- Sinä sanot sen?
-- Sitä en sano ainoastaan minä, vaan olen kuullut kaikkien sanovan.
Se oli kerrassaan hyvä, sattui näiden päivien sydänhermoon... olen
lukenut sen monta kertaa läpi!
Esplanaadilla tapasin Tantus Kvantuksen ja taiteilija Ropposen
(Don Quixote ja Sancho Panza). Kumpikaan _heistä_ ei sanallakaan
koskettanut runooni, mutta heidän mukanaan laahustava
sanomalehtineekeri näki velvollisuutensa olevan "kiittää lastusta".
Vanhemman kirjailija S:stenin kohtasin kenraalikuvernöörin palatsin
kulmassa ja sivumennen hän paiskasi kättä sanoen:
-- Gratulor! -- sinähän kirjoitit hyvän runon!
-- Oliko hyvä? tokasin myös pysähtymättä.
-- Hyvä oli! kuulin hänen virkkavan mennessään. Hänellä oli kiire
jonnekkin sanomalehden toimistoon.
Pistäytyessäni pienelle käynnille hovineuvos A:n perheeseen, sain
myös kuulla perheen tyttäriltä samaa: "Kuulutte kirjoittaneen hyvän
runon! Miksette ole meille antanut? Meille tulee vain Suometar..."
Itserakkauteni on täydellisesti tyydytetty. Nyt olen näet itsekkin
varma että olen onnistunut kirjoittamaan _hyvän runon_. Ensi kertaa
elämässäni! Tuntuupa kuin tuttavat ällistyksissään olisivat kadulla
kävellessäni tänään minuun katsoneet ja ajatelleet: "kas vaan: hän,
joka tähän asti on rustaillut vain huonoja runoja, on nyt kerrankin
saanut kirjoittaneeksi yhden hyvänkin runon!"
Illalla kotia palatessani kiipesin Ulrikaborgin vuorelle ja hengitin
keuhkoihini raikasta ranta-ilmaa. Taivas sinikorkea ja tähditetty!
Mereltä huokui hiljainen tuuli. Ilmassa lemusi varhaista kevättä.
Katselin taivasta ja sain itseeni puhtaita aatteita, katselin aavalle
merelle ja minussa syntyi käsittämätöntä kaihoa, huomasin seisovani
niin yksinäisenä mailmassa ja erilläni tuosta kaupungin hälinästä,
joka jalkaini alla lepäsi vilkkuen tuhansissa tulissa. Hyvä Jumala!
ajattelin: -- mitä on maallinen menestys, mitä on kiitos ja kunnia?
Pientä, pientä! sanoi totuuden ääni minussa. Jos itserakkauden
päästän poveeni, olen iäti hukassa, jos itsetyytyväisyyden tunnetta
kantelen povessani, olen tyhjä. Sinua, suruni, minä rakastan! Elä
pakene pois! Sillä sinä se vain olet, joka minusta voit tehdä ihmisen
ja -- runoilijan. Tule surelmani, tule yksinäisyys, tule musta
murhelmani ja epätoivoni!... Sinä tulet -- kutsumattanikin. Tiedänhän
sen. Tämä oli valhetta vain...
_4 p. huhtikuuta_. Sata markkaa. Hävettää ottaa vastaan sitä --
sieltä. Postikortti ystävälle. Postikortissa Aleksanterin patsaan
kuva. Yliopiston kirjastossa. Ylioppilastalolla... Pääsiäisloma
loppuu. Huomenna alkavat koulut.
... Kello 10 illalla. Tulen kävelyltä. Sisällä henkeäni ahdistaa ja
olen taas hermostunut...
Askeleeni veivät meren rantaan. Vettä satoi tuimasti. Puut humisivat
kolkosti siellä meren rannalla. Avarasta pimeydestä hohti silmään
tulipunainen loistolaitoksen valo. Olin kiedottu puolalaiseen
sadeviittaani. Sotamiehet tekivät minulle erehdyksestä kunniaa...
Ah mikset tyttö sä tullutkaan
tänä iltana tammen alle,
miss' eilen me kahden katseltiin
meren seljälle seijastavalle?
Minä kuljin siellä ja kuuntelin --
vaan kuullut en mitään muuta
kuin aallon ärjyvän huokauksen
ja tuulen puistavan puuta...
Minä astelin autiolla rannalla
Sua muistellen, ystäväinen;
mun sydämeni kävi niin suruiseks
että olin niin yksinäinen!
Tässä laulussa on nyt tietysti hiukan "licentia poetica'a", sillä en
eilen ole minkään neidon kanssa istunut tammen alla ja tuskin siellä
tammipuita kasvaakaan. Mutta "Musat" minut ymmärtävät.
Miksikähän juuri siellä nykyään käynen iltakävelyllä? En tiedä
-- sinne vain askeleeni aina vievät... huomaamatta. Kyyhkyseni,
valkoinen kyyhkyseni... Etkö koskaan olkapäilleni istahtaisi? Enkö
koskaan saisi silitellä kupurintaasi ja hienoa kaulaasi... Olen
niin yksinäinen mailmassa, olen niin kunnoton ja onneton. Sinun
kanssasi olisin onnellinen... Olen taas kadottanut päiväni, olen
taas elänyt turhaan! Milloinka on tästä kaikesta loppu tuleva?
Milloinka on tuleva se suuri ratkaiseva muutos, jota sieluni
aavistaa? Milloin kaikesta tästä valheesta luovun? Milloin nöyrryn
ja vetäydyn hiljaisen maaseudun helmaan? Ja luovun kaikista
virkatulevaisuus-puuhista? Ja luovun kuvasta, jota valheen kiilto
kaunistaa? En tahdo pettää itseäni enkä ihmisiä. Saakoot kaikki
tietää, mitä todellisuudessa olen... Jumala, lapsuuteni Herra, etkö
anna mitään merkkiä että tietäisin, mitä minun on tekeminen? -- -- --
_5 p. huhtikuuta_. -- Parahiksi koiralle kylmä sauna! Olen tänään
saanut näin kuuluvan epistolan:
Veikko hyvä!
Vastaan nyt kerran verekseltä kirjeeseesi, jonka sain tänä
aamuna juuri kun ylösnousua tehden aijoin ruveta "yli lukemaan"
saarnaani.
En minä erittäin tahdo mitään apologeettista esitelmää tästä
kyhätä edellisten lausuntojeni selvittämiseksi. Sanonpahan vain
sanan kaksi noin vain päällisin puolin.
Ei se ollut loukkautuneesta sydämmestä lähtenyt viime kirjeeni;
Sinun kirjeesi saapumisesta oli nim. siksi paljon jo aikaa,
että varsinainen loukkautumisen tunne jo oli haihtunut, se oli
paremminkin suorassa veljellisessä hengessä kirjoitettu ja
tarkoitti pääasiallisesti huomauttaa siitä epäjohdonmukaisesta
vaatimuksestasi, jonka jokainen meidän heimostamme on huomannut,
että pidätät itsellesi täyden vallan hyvin auktoriseeraavasti
arvostella muitten ihmisten menettelyä, vieläpä usein
ajattelemattomia tuomioitakin heistä langettaa, mutta itse tahdot
arvostelemattomana pysyä -- kaikkien tiet, kaikkien työt ja
ajatukset ja alkusyyt tiedät ja ymmärrät, sinua ei muka kukaan
ymmärrä, ja sillä perustuksella ei myöskään arvostella saa. Eikös
ole niin? Itserakkautesi myönnät ja siitähän johtuu juuri tuo,
mitä sanoin. Se siitä vain.
Niin lapsellinen en ikipäivinä ole ollut, että kadehtisin
sinun lahjojasi. Kernaasti minun puolestani nimesi loistakoon
ensimäisten joukossa "kirjailija-looshissa", mutta en minä
puolestani sittenkään tuota "kirjailijan" titteliä hyväksy,
(voinhan sitä mieliksesi siten käyttää), jos kerran muita
arvonimiä on olemassa. Sillä tuo nimitys sisältää ja sanoo
osaksi liian paljon, osaksi liian vähän eikä sillä mitään
yleisesti tunnettua, rajoitettua merkitystä ole, muualla kuin
ehkä omassa pienessä piirissänne. Ei Runebergit, Topeliukset,
Snellmannit, Lönnrotit y.m. käyttäneet itsestään koskaan
kirjailija-titteliä, joskohta he juuri kirjailijoina suurimman
maineensa ovat saavuttaneet, eikä se mielestäni muille sovi kuin
ammattikirjailijoille kuten esim. J. A:lle, joilla ei ehkä mitään
muita epiteettejä ole. En toivoisi sinun, veliseni, antautuvan
ammattikirjailijaksi, joka yksistään kynänsä tuotteilla
toimeentulonsa ansaitsisi. Semmoiset miehet enemmän kuin muut
kirjailijat joutuvat vaaraan tarjota painoon monen hyvän helmen
seassa paljonkin ala-arvoista, jonka vuoksi kirjailijamaine
useinkaan ei kasva suhteellisesti painoarkkien lukumäärän kanssa.
Ota sinä esimerkkiä tässä suhteessa suurista kirjailijoistamme,
joilla kaikilla on ollut joku yhteiskunnallinen toimi ja virka
ulkonaisena elämän tukena ja siinä sivussa ovat täysipainoista
kirjallisuutta maailmalle tarjonneet. Hanki sen vuoksi itsellesi
opettajan virka, äläkä häpeä muita aloja kuin "kirjailijan alaa".
-- -- -- -- --
Hyvää vointia toivotan. Älä Jumalaa unohda kirjailijanakaan.
Kaikkia etevimpiä kirjailijoita on elähyttänyt uskonnollisuus,
luulen? Tarvitsemme Jumalaa ja Vapahtajaa, papit ja maallikot.
Valeas! -- -- --.
_Petrus_.
_7-9 p. huhtik_. -- Sadetta ja sumua aamusta iltaan. En käy missään,
istun synkkänä kotona. Ääretön suru painaa sieluani...
Vaikuttaneeko sen tämä ilma, tämä raskas sää ja alituinen märkyys?
Kurjana nousen vuoteeltani ja on kuin elämä olisi poissa. Tiedän
olevani huono ja huokaan sitä, vaan kuka minut pelastaa? Minutko,
joka ihailen nuoruuden kukoistusta ja tahtoisin itse sitä edustaa,
on kohtalo tuominnut kuihtumaan? Jaksanko kestää tätä polttavaa
ristiriitaa elämässäni? Oi Jumala, kuinka kauvan...
Olenhan kipeä. Minua pyydetään vieraisiin, mutta minun on pakko
kolkkona kieltäytyä. Minusta ei ole iloa muille...
_10 p. huhtikuuta_. -- Tänään saapui "keskimäinen veljeni"
odottamatta luokseni kaukaa Pohjois-Suomesta. Olin juuri
suomentamassa erästä Pushkinin kertomusta, kun hän astui sisään.
Esiinnyin mielestäni reippaana, minusta ei mitään voinut huomata...
"Sinäpä näyt kasvattaneen itsellesi taiteilijan tukan!" huomautti
hän ulkomuodostani. Hän toi kapsäkkinsä muassaan ja jäi luokseni
"kiinailemaan". Olemme molemmat hyvällä tuulella -- ainakin
olevinamme. Hän on saapunut Helsinkiin noin vain ilmanaikojaan,
tosin hänellä on eräitä papereitakin ylihallitukseen jätettävänä.
Hän on valmis virkamies. Hänellä on hyvästi rahaa muassaan eikä
hän sitä säästä. Pulskasti kaikki. Kaikki tavaransa on komeaa ja
käytännöllistä. Hän onkin itse käytännöllisyys koko mies, kiireestä
kantapäähän. Hän puhuu väittelevällä äänellä aivankuin joku häntä
alati vastustaisi, toisinaan melkein huutaa, rallattelee ja yltyy
kovalla äänellä jotakin laulunpätkää mörähyttämään niin että joskus
täytyy varottaa näin Helsinkipaikassa, jossa vierushuoneisiin kaikki
kuuluu. "Sepä merkillistä ettei täällä saa äännellä niinkuin tahtoo!"
tokasee hän silloin tiukkana ja naurahtaa.
-- Onko sinulla kiireitä tai tunteja?
-- Ei mitään; olen aivan vapaa.
Ja minä hylkään kaikki kirjoitustyöt ja laukkaan koko päivän
keskimäisen veljeni kanssa. Tuntuu niin turvalliselta kun on
niin pätevä veli, rakas veli. Hän tahtoo taas nähdä edistyvää
Helsinkiämme, uusia rakennuksia, uusia keksinnöitä, tavata tuttuja,
käydä teatterissa. Vuosi sitten oli hän samalla tavalla täällä
käymässä... Nyt on hänellä aikaa pari viikkoa. Jo tässä kuussa
täytyy hänen siirtyä kauas Lapinmaan rajoille koko kesäkseen. Ei
siis kumma että hän tahtoo ennen erämaan elämää vähän vilkaista
suurmailman meluun. Sopii siellä sitten sitä muistella ja makeasti
märehtiä korvessa rakovalkiain ääressä. Aivan oikein hän tekee, näin
ei hän pääse kehittymään yksipuoliseksi, kun menee äärimmäisyyteen,
kultaisen keskikohdan kautta. Hän on tupakkaa-polttamaton, ikänsä
väkeviä-nauttimaton nuori, lujatahtoinen mies. Mutta tukan kasvu on
hänellä huono ja hän hiukan suree kaljupääksi-tulemistaan...
Me käymme kolmannenkin veljen puheilla, syömme yhdessä päivällistä...
Ja päivällisen jälkeen menemme kahden -- Weckselliin. Ostamme
hänelle, keskimäiselle veljelleni -- silinterihatun. Hän on nyt
semmoisessa yhteiskunnallisessa asemassa kerran. Hänen sopii se
ostaa eikä kukaan sitä ole ihmettelevä. Tärkeä askel ja merkkitapaus
"meidän Matin" elämänvaiheissa...
Mutta ennenkuin uskallamme astua sisään silinterimyymälään, kuljemme
pari kertaa edestakaisin esplanaadikadun, päästäpäähän ja visusti
tutkimme salaa kaikkia vastaantulevia silinteriniekkoja: kas tuolla
on tuommoinen... ja tuolla on tuommoinen... tuolle sopii hyvin tuo...
tuota pukee... jahah, eiköhän sinullekkin tuommoinen, niin... juuri
tuommoinen --? Sinä olet keskikokoinen mies, ei sinua saata kutsua
miksikään pitkäksi mieheksi eikä ensinkään miksikään lyhyeksikään...
ergo itaqve: tästä teemme sen tärkeän johtopäätöksen että sinulle ei
saa olla liian korkea eikä liian matala silinteri... sen täytyy olla
keskikorkean. Eikö muuten semmoista seikkaa voisi kontrolleerata --
vatupassilla?
-- Elä huoli viisastella! sanoi veljeni vakavasti.
Ja me astuimme juhlallisina ylös myymälän portaita, minulla
tosin suu vallattomassa hymyssä, mutta veljelläni syvät, totiset
kasvonpiirteet. Hän astui edellä, allekirjoittanut jäljessä. Molempia
meitä salaisesti ujostutti. Näin toverini lähestyvän myöjäneitiä,
joka seisoi yksikseen kauppapöydän takana, näin hänen tekevän
kohteliaan, arvokkaan kumarruksen. Minä en tehnyt oikeata kumarrusta,
vaan en siitä kuitenkaan saanut omantunnon vaivoja...
-- Saisinko minä _kovan_ hatun? kuului nyt kuni tykinlaukaus veljeni
avatusta kidasta. Jokainen sana tuli täsmällisesti ja varmasti, niin
että ken ne kuuli, uskoi ehdottomasti, ettei tässä leikkiä laskettu.
Ja hän taas kumarsi tai nyökkäsi sinnepäin, jossa myyjätärryökkynä
seisoi.
"Kovan hatun" matkin minä mutisten, "nimitetäänkö sitä kovaksi
hatuksi?"
-- "Kovan hatun", matki neitikin kuni kaiku kalliosta, lähtien
kiivaasti liikkumaan hattupöytää kohti.
-- Niin, kovan hatun -- silkkihatun, oikaisi nyt veljeni.
-- Jahah, kyllä,... mikähän numero?
Numeroa ei veljeni ollut ajatellut. Näkisihän sen koettaessa.
Sukkelasti kantoi neiti muutamia suuria pahvipönttöjä tiskille ja
sieltä silkkipaperien peitosta kohosi kiiltävä kapine toinen toisensa
perästä päivänvaloon. Näin veljeni haparoivan ensimäistä kouraansa.
-- Minkähänlainen se mahtaisi sopia? tuli hänen suustaan nöyrällä,
mutta tarpeeksi arvokkaalla äänellä, sillä eihän sopinut aivan
suoraankaan ilmaista neidille, että hän nyt oli ensikertaa tämmöistä
kulttuurikapinetta ostamassa. Mutta hän luotti kuitenkin salaisesti
neidin kokemukseen ja tämän asianymmärrykseen ja aistiin, sillä
jumala sen tiesi, kuinka moni herrasmies tämän neidin edessä jo oli
suorittanut silkkihattututkinnon.
Silkkihatun, kovan hatun valikoiminen herra veljelleni alkoi.
Ensimäinen, jota hän päähänsä koetteli, oli kerrassaan pieni, toinen
meni päähän, mutta puristi molemmilta sivuilta ohimoita, sillä herra
veljelläni oli pyöreä pää.
-- Minulla on pyöreä pää, huomautti herra veljeni nyökäten
ryökkynälle.
-- Ah, herralla on pyöreä pää!... huudahti neiti toistaen... mutta
ei se mitään haittaa, kyllä sylinterin saa pyöreäksikin... meillä on
sellainen kone!
-- Vai niin, sanoi herra veljeni salaisesti ihastuneena. Hattu siis
voidaan pyöristää...
Jännittävä hiljaisuus vallitsi kauppahuoneessa.
Hattua koeteltiin uudestaan. Seisoin taampana ja äkkäsin herra
veljeni silinteri päässä ensi kerta mailmassa. Hän seisoi tähdäten
tiukasti suureen seinäpeiliin.
-- Käännyppä tännekkin että nähdään, äänsin minä, joka jo kadulla
olin koettanut vakuuttaa verevälle veijolleni että kyllä minä, vaikka
en mikään esteetikko olekkaan, aina osaan ihmisen pään ja hatun
suhdetta toisiinsa arvostella kulttuurin kannalta. Ja luulenpa että
herra veljeni todella hiukan luotti minuun, sillä kun olin ehdottanut
että hankittaisiin noin viisikuusi-henkinen seurue asianymmärtäviä
henkilöitä (entisiä ja nykyisiä silinterinkäyttäjiä) ja muka sitten
vasta mentäisiin makasiiniin, niin veljeni tosin pitäen neuvoani
huomattavana oli arvellut että "kyllä minä sinunkin kanssasi
uskallan..." Ja mistäpä niitä nyt yht'äkkiä olisi ottanutkaan
asianymmärtäviä? Nikolain tornin kello osoitti noin 5 j.pp. eikä
tähän aikaan vuorokaudesta edes Kämpin hotellin ikkunasta vilkkunut
ainoatakaan tuttua kaljupäätä.
Herra veljeni kääntyi minuun päin. Näin hänen seisovan vakavana
edessäni silmää räväyttämättä, juhlallisesti mykkänä.
-- Niin... kyllähän tuo... mikseikäs... hm... (En käsitä mikä lempo
tässä pyrki naurattamaan).
-- Eikö ole liian korkea? kuului ääni silinterin alta.
-- Korkeako? sekaantui neiti huomautukseen. Ei se ole korkea:
semmoisia nykyään käytetään!
-- Teillä ei ole matalampia? kysyin nyt minä neidiltä hyvin
asianymmärtäväisen äänellä.
-- Ei, meillä ei ole... vaan kyllä nämät ovat parhaiksi herroille.
(Sanoiko hän "herroille" -- luuleeko tuo että minäkin ostan?)
-- Jaa, no... ehkä nämätkin nyt soveltuvat...
Veljeni koetteli, koputteli, kihnutteli yhä samaa hattua, pieni
huolen pilvi otsallaan, luulenpa että siihen oli kohonnut vähän
hikeäkin. Mielenliikutuksestako vai muusta syystä? Kukapa tienee.
En malttanut olla koettelematta samaa hattua omaan päähäni. Tulinpa
vilkaisseeksi peiliinkin ja näin silloin vastassani "komean" niinkuin
minusta näytti -- herrasmiehen, korkohattu tuuhealla tukallaan ja
nenäkakkulat oppineesti kiiltäen. Minusta tuntui ja olisin sen
voinut vaikka vannoa että olin jossakin ennen nähnyt samanlaisen
herran -- jonkun nuoren pikkukaupungin rehtorin tai jonkun Eurooppaa
matkustelleen taulukauppiaan... varsin elegantin...
Sellaisia ihmeitä tekee silkkiprännäri! Ja minussakin syttyi
yhtäkkiä voimakas intohimo hankkia itselleni silinteri. Nyt,
samalla kertaa, yhdessä veljeni kanssa... Me kävelisimme yhdessä
kadulla, ystäväni olisivat riemuissaan... minusta puhuttaisiin ehkä
"kaunoklikin" piirissäkin: oletteko nähnyt? -- hänkin jo käyttää ja
näyttää... Non plus ultra... Ja tutut ylioppilaat, heistä suurin
osa tietysti pitäisi aivan luonnollisena, sillä sopiihan se... kun
on maisterismies ja kaksi runokokoelmaa julkaissut... Ja muutamat
pitäisivät melko mukavana saada kävellä rinnallani -- silloin. Hyy...
Hillitse himosi Apollon poika ja muista ettäs olet ihminen, jolla ei
ole vakavaa yhteiskunnallista asemaa eikä vakaantuneita mielipiteitä.
Ainoastaan sellaiset ovat kompetentit kovaa hattua kantamaan. --
Se oli itsetunnon pyhä ääni, joka näin kuiskasi. Jumalankiitos että
himoni voitin ja tyydyin nauttimaan vain siitä, kuinka toinen nautti
varustautuessaan tuota kulttuurin korkeinta symboolia kantamaan.
-- Niin, minulla on pyöreä pää, mutta nämät hatut ovat soikeita,
sanoi hän kauvan koeteltuaan muitakin hattuja, mutta aina lopuksi
pysähtyen samaa hattua hypistelemään.
-- Jaa, meillä on pyöristyskone... sanoi neiti ennen lausutut sanansa.
-- Kuinkahan kauvan viipyy ennenkuin hattu on pyöristetty? kysyi
herra veljeni.
-- Viisi minuuttia, vastasi neiti.
-- Olkaa siis hyvä ja pyöristäkää tämä hattu... me odotamme täällä.
Vaalissa enin ääniä saanut silinteri katosi nyt ynnä neidin kanssa
kulissien taa.
Jäimme veljeni verevän kanssa tyhjään puotiin odottamaan.
Tunsin olevani hilpeällä tuulella, herra veljeni vastoin
tavallisuutta oli julman totinen. Mitä hän mietti, sitä en tiennyt,
sen vain huomasin ja merkille panin että silinterinosto on suurimpia
rajapyykkejä niin hyvin ihmisen ulkonaisessa kuin sisällisessäkin
elämässä. Sillä on erikoinen siveellinen merkityksensä -- joko se
sitten on ylentävä tai alentava, riippuen luonnollisesti siitä, missä
määrin kukin on moista ulkopoleerausta sisällisesti ansaitseva. Mitä
herra veljeeni erityisesti tulee, niin olenhan sen jo ennen sanonut
että hänen "sopi" todellakin ostaa tämä kaunis pääkappale sekä että
hän siis sen ansaitsi. Taisi kulua kuusikin minuuttia ennenkuin
myöjätär palasi kantaen pyöristettyä hattua.
-- Nyt sen pitäisi sopia! sanoi hän iloisesti.
Koetteleminen alkoi jälleen.
Sitä tehdessä teki veljeni äkkiarvaamatta yhden tärkeän kysymyksen:
-- Mikä tällä on hintana?
-- Kaksikymmentä kaksi markkaa! tuli vastaus sievästi livahtamalla
neidin suusta.
-- Ohoh! sanoi vain veljeni. Muuta ei hän sanonutkaan vaikka minusta
ihan siltä tuntui. Hän yhä koetteli, koetteli, katsoi peiliin ja
koetteli...
-- Käännystä tänne! komensin minä taas. Ja hän kääntyi ja katso:
hänen päässänsä loisti se kirkas ja korkea.
-- Yhden huomautuksen teen ja se on tärkeä: sinun naamasi ei ole
tarpeeksi kiiltävä sointuakseen yhteen noin kirkkaan hatun kanssa.
Joko on naama kiillotettava tai hattu himmennettävä.
-- Elä huoli olla hävytön! sanoi herra veljeni ankarasti.
-- Mutta nytpä tiedänkin, väitin minä, -- sinun on ostaminen
silmälasit samalla.
-- Mitä varten?
-- Sitä varten että juuri niillä saadaan ne kirkkaat välähdykset,
joita estetiikka vaatii.
-- Ethän sinä ole lukenut estetiikkaa?
-- Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!
Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.
Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin
kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti
niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa -- toiset,
hienot, seitsemän.
-- Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.
Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.
--... me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla
ostetaan.
Veljeni valitsi -- omituista kyllä -- markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.
-- Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: -- eikö
sinulla jo ennestään ole harja?... ja muistelen kuulleeni että
kenkäharjallakin vallan hyvin...
Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä
laskea!
Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan
pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus
n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin
hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.
Eikö herralla ole pienempää?
-- Eikös neidillä sitten ole vastaanantaa?
-- Ei.
Seurasi hiukka neuvottomuus.
-- Ei sinulla liene kahtakymmentä viittä markkaa? kuulin veljeni
yhtäkkiä kysäsevän minuun kääntyen.
Minä ihan säpsähdin. Sellaista kunniaa ei minulle ollut tapahtunut
moneen päivään että joku olisi tiedustellut niin suuria summia.
Vastasin naurahtaen vakavalle veikolleni että "ei ole tällä kertaa".
-- Me lähetämme laskun kotiin, sanoi nyt neiti. Minnekkä saa luvan
lähettää? Mikä herran nimi on?
-- Nimeni on ------, olen asuntoa Kasarminkatu 26.
-- Taikka jos herra itse tahtoo käydä jälestäpäin maksamassa? huomasi
nyt neiti.
-- Mutta kuinka voitte luottaa matkustavaiseen henkilöön? ihmetteli
rehellinen herra veljeni. -- Olen näet matkustavainen...
Neiti hymyili. Lopuksi kuitenkin tehtiin viimemainitun ehdotuksen
mukaan. Ja me työnnyimme vihdoinkin ulos. Ja tulimme kadulle.
Ja katso! herra veljeni kantoi oikeassa kädessään sitä suurta
pahvipökkelöä. Ja me joudutimme askeleitamme...
Juuri kun olimme harpanneet espiksen poikki sekä hiivimme Kappelin
ohi, huomasimme erään kuluneissa vaatteissa vaeltavan herrasmiehen
kääntyvän ympäri ja jäävän meitä kohdastansa tirkistämään
kadunkulmauksessa. Ja katso: hän seisoi liikahtamatta, suu
tuskallisessa ja samalla iloisessa irvistyksessä ja hänen punaiset
silmänsä tähtäsivät visusti pahvipökkelöä kohti, joka kantimessaan
kieppui herra veljeni sormessa... Mitä hän siitä katsoi, aavistiko
ehken mitä moiset pökkelöt sisällänsä pitävät tai johdattiko tämä
joutava näky hänen mieleensä murtuneita muistelmia, sitä en tiedä,
minä vain huomasin että tuolla risaisella herrasmiehellä ei ollut
silinteriä päässään, vaan peitti hänen kaljuaan ainoaltaan vanha,
halpa hatunreuhka.
Kuni häipyvää ihannetta jäi hän pökkelöä jälkeemme katsomaan, mutta
me riensimme nopein askelin maallista kotiamme kohti...
Silkkihatun osto tapahtui, kuten veljeni itsekkin huomautti (ja
taisi muistiallakkaansa kirjoittaa) armon vuonna 1899 10:ntenä p:nä
huhtikuuta kello 5 ja 30 min. jälk. puol. päiv. samana vuonna jona
Nikolai II istui Venäjän valtaistuimella ja Nikolai Bobrikoff alkoi
beelsebub-pelinsä Suomalaisten maassa. Minä itse ja Joh. Wecksellin
puotineitsyt olemme sen tapahtuman kaksi todistajaa.
* * * * *
Mutta tämä päivä oli, paitsi herra veljeni elämän merkkipäivä,
muistettava päivä minullekkin. Samana iltana näet minulle tohtori
Ikivarma ylen auliisti kaupitteli sanomalehdentoimittajan paikkaa
yhdeksi vuosikaudeksi noin neljäntuhannen markan tuloilla.
-- Miksi et sinä siihen vallan hyvin sopisi? tyrkytti hän. -- Sinä
sovit siihen mainiosti. Sinä olet tyylitaiteilija -- sinun ei
tarvitse muuta kuin päästellä menemään siihen suuntaan että mihin
päätoimittaja haluaa. (Sic.) Ole vaiti! sinulla on tavallinen terve
järki! Se on hyvä ettet itseesi luota, niinkuin väität, liika paljon.
Siinä vaurastut, siinä harjaannut, siinä perehdyt yleisiin ja
yhteiskunnallisiin asioihin. Kyllä maar sinä kykenet! Lempo-soi sinä
kykenet! Minulla ei ole ketään parempaa ehdokasta kuin sinä. Ota pois
-- kun saat -- tällainen virka!
Minä kieltäydyin jyrkästi.
Jospa ne tietäisivät...
_Seuraavana aamuna_.
Kirje eräältä toiselta sanomalehdeltä, joka sanoo kiitollisuudella
vastaanottaneensa lähettämäni runosikermän ja lupaa rahoja... Vai
niin: illalla sanomalehtimies, aamulla runoilija ja aamiaisen jälkeen
-- pedagoogi. Näet eräs V luokan oppilas normaalilyseosta ilmaantuu
luokseni ja pyytää saada venäjänkielen tunteja "edessäni".
_12 p_. -- Keväthattu? Rahat loppuvat taas. En käy juuri koskaan
kapakoissa, mutta tänä iltana olen tullut juoneeksi olutseidelin
ja syöneeksi illallisen "Gambrinissa". Meikäläiset teatterissa. En
mennyt mukaan, vaikka olisi ollut piletti. Väittelyä...
_13 p. huhtik_. -- Sadannes-ensimmäinen kuuntelutunti
Normaalilyseossa. Kurssi alkaa olla kuitti. Kun siellä kävin,
huomasin kovin vieraantuneeni kaikesta entisestä. Minua värisytti
ajatella itseäni opettamassa luokalla, jossa olisi kuuntelijoita.
En voi ymmärtää, kuinka olenkin kyennyt antamaan 2 harjoitustuntia
talvella. Minäkö -- minä? Minua kauhistaa ajatellessa että vielä
täytyy antaa 1 harjoitustunti ennenkuin mitta on kukkuroillaan. Että
jätinkin näin myöhäiseksi! Kevät kun tulee ja päivä jo polttaa!
Naiset kuhisevat kevätpukimissaan, nurmi jo hiukan vihertää vuoren
rinteellä, rattailla ajetaan... Ja minua orjuuttaa 1 ainoa tunti!
Kunpa voisi olla sitä ajattelematta!
Toimistossa painetaan paraikaa minunkin isänmaallisia runojani N. S.
K:n lentokirjasiin kansalle. Olenhan onnellinen...
Illalla "populäärissä".
_14 p_. -- Tärkeä momentti pedagoogi-esikartanossani. Olenhan
maininnut koulupojasta, joka kävi pyytämässä että rupeisin hänelle
antamaan yksityisopetusta. Pari päivää olen tätä asiaa miettinyt
ja nyt vihdoin suostunut. Tuleehan samalla jotakin ansainneeksi
(lieneekö pirullista ajatella opetustointa pelkän rahallisen hyödyn
kannalta?) Olen tuuminnut vaatia oppilaalta, joka on varakkaan papin
poika, 3 m. 50 p. tunnilta. Hirmuinen hinta? Toverit sanovat että se
on aivan tavallista Helsingissä. Kolmekkaan tuntia viikossa ja herra
maisteri saa 10 markkaa taskuunsa! Oppilaalle en ole ilmoittanut
maksuvaatimustani eikä hänkään ole sitä kysynyt.
Tänään tuli hän luokseni ensi kerran, kirja mukana. Aurinko paistoi
sisään huoneeseeni. Pyysin hänet istuutumaan sohvaan pöydän taa.
Itse istuuduin tuolille, häntä vastapäätä. Kotiopetus alkoi
s.o. läksyn valmistaminen koulua varten. Hän käänsi hauskasti.
Sanojen taivutuspäätteet näkyivät olevan hänen heikoin puolensa.
Huomenna päätimme ottaa toisen tunnin... Istuessaan sohvalla tuli
hän sanoneeksi että hänellä on ollut umpisuolen tulehdus. Vähän
kummallinen poika -- lieneekö siivo niinkuin näyttää. Avomielinen
hän oli. Katseli ympärilleen seinällä olevia taulujani. Kysyi:
monennestako vihkosta nuot Kalevalakuvat ovat? "Oletteko nähnyt kuvia
Eddasta?" kysyi sitten yhtäkkiä minulta. "Ne ovat hyviä", selitti hän
etehisessä mennessään. "Kenenkä rintakuva tuo on?" muistan hänen myös
kysässeen kesken opetusta... Saa nähdä, mitä tästä tulee. Kyllähän
minä, mutta venäjänkielen verbejä en näy itsekkään varmasti osaavan.
Ja opettajan pitäisi -- tietää kaikki. Onkohan toimesta mitään
siunausta minulle? Vieroittaako se... siitä?
Täytyy olla onneton ja syvästi suruinen tunne-elämässään, jos mieli
olla runoilija... Sen olen havainnut...
_15 p. huhtikuuta_. -- Toinen tunti kotiopetusta. Aurinko paistoi
kuumasti vasten kasvojani, avonaisen ikkunan alta kuului pihalta
kanojen kaakatusta ja mattojen pieksämistä... Maltshik tshitaet --
Poika lukee. Tshitaet li maltshik? Lukeeko poika? -- Njet, on pishet
-- Ei, hän kirjoittaa. Zdjes -- täällä. Kuda? -- minne?... Onhan
se ihanaa tointa tämä. Kauniina kevätpäivänä! Mutta ei sovi antaa
tunteille valtaa.
Helppoa tointahan tämä onkin. Enkä suinkaan vetelästi opeta.
Tiukasti, vireästi vain, sillä laimea kysely piankin nukuttaisi
oppilaani lämpöiseen päivänpaisteeseen. Tällä kertaa hän kiinnitti
huomionsa pieneen valokuvaan. Kuka tuo on?
-- Se on eräs upseeri. -- Kuka upseeri? -- Serkkuni -- Eikö hän ole
täällä Helsingissä? Aivan oikein: hän on Helsingissä nykyään. --
_Minä_ olen hänet nähnyt! huudahti poika. -- Vai niin, mutta jos nyt
sentään jatkettaisiin tätä lukemista...
Alussa tuntia oli hän jonkunlaisella riemulla ilmoittanut minulle sen
uutisen että olimme olleet _yhdessä_ tänään parturituvassa, siellä
Kluuvikadun varrella, vaikka en kuulenma häntä ollut huomannut.
_Hänen_ tukkaansa oli juuri leikattu silloin, kun minä olin astunut
sisään!...
"Jasnaja Poljana!" -- ajattelin Leo Tolstoin kyläkoulua muistaen.
_16 p. huhtik_. -- Sukulaisteni seurassa en näy olevan sitä, mitä
voin olla ventovierasten seurassa. Sukulaisteni seurassa en ole
vapaa, vaan olen kuin orja ja minua vaivaa tuskastuttava tunne,
jonka saan peitetyksi vaan välinpitämättömäksi heittäytymisellä.
Sukulaisteni seurassa katoaa minusta kaikki ihanteellisuus enkä
heidän piirissään oltuani saattaisi kirjoittaa esimerkiksi
ainoatakaan runoa. Sukulaisteni parissa en ole oikea minä. Jos
tahdon näyttää ja kehittää todellista minuani, näkyy siis olevan
välttämätöntä että niin vähän kuin mahdollista olen persoonallisessa
tekemisissä omaisteni kanssa... Tämä on rehellinen tunnelma. Mutta
kuka tietää: eikö heillä kullakin ole samallaisia vieromistunteita
_minun_ läsnäollessani?... Lieneeköhän muissa suvuissa sama
surullinen suhde? Tai kuuluuko tämä luonnon järjestykseen?... Siinä
on miettimistä yllinkyllin...
_17 p. huhtik_. klo 12,15 p. -- Hän matkusti pois, tuo verevä
veijoni. Olin häntä saattamassa asemalle (tätä kirjoittaessani
soittaa vanha ukko ovella ja pyytää rahaa -- annan hänelle
kymmenpennisen, sillä markkaa, joka myös on kukkarossa, pidän
liikana). Emme vaihtaneet monta sanaa. Ei minkäänlaista liikutusta.
Tavallinen kädenpuristus ja sanat "hyvästi nyt" sekä tuo kuiva "ja
kiitoksia..." -- siinä kaikki.
Ja kuitenkin! -- mikä merkitys erolla? Eihän tiedä, mitä kummallekkin
saattaa tapahtua. Eihän tiedä, näemmekö enää toisiamme koskaan...
Voi! surullinen se suhde, jossa ei ikinä osaa toistaan lähestyä...
Tyhjyyden tunne rinnassa palasin asuntooni.
_Saman päivän iltana - myöhään_.
Nyt tulen taas saattamasta _häntä_. Pitkästä ajasta oli minulla
siihen tilaisuus...
Ah! olisinhan valmis heittäytymään hänen kaulaansa ja sanomaan
hänelle koko totuuden. Minua itkettää ja sielussani on kuvailematon
kärsimys. Tiedän että rakkauden tuskalle mailma nauraa, mutta
rinnassani on tällä hetkellä totisesti sellainen tuska...
Yö siellä meren rannalla oli taas niin hiljainen. Ei keitään muita
siellä näkynyt. Olimme täydellisesti kahden. Maassa hohti valkoinen
lumi, jota juuri oli satanut. Ilma oli hermostoon herkästi käypä.
Luulen että tällaisella ilmalla enin tunteekin lemmen kaipiota...
Hän sanoi olevansa väsynyt. Ah kuinka rakastan tuota hänen
väsymystäänkin! Ah miksi en saa häntä tukea silloin kun hän on
väsynyt? Hän kertoi pääsiäisenvietostaan maalla. Eräässä hauskassa
iltamassa oli _hän_ lukenut molemmat isänmaalliset runoni, jotka
ovat olleet sanomalehdissä (anti-bobrikoffilaiset). Oh, kuinka
niistä oli pidetty, tiesi hän. Kiitin häntä sydämmellisesti että
runoni olivat saaneet kunnian tulla hänen huuliltaan lausutuiksi.
Miksi en puristanut kätöstään mieleni osoitukseksi?... tunteenihan
niin käski, mutta turha ujous esti. Tunnen että minun täytyy hänelle
näyttää, mitä minussa on hyvää ja lämmintä, mutta en näy saavan sitä
näytetyksi. Ja tästä, tästä kärsimykseni johtuvat...
Katumus täyttää rintani. Miksi en koskaan puhu hänelle sitä, mitä
yksinollessani olen päättänyt puhua siltä varalta että hänet
tapaisin... miksi en kysele, onko minulla mitään tilaisuutta häntä
vastedes tavata? --
Hän ei sanonut huomenna tulevansa sinne. Ehkä oli tämä siis viimeinen
tilaisuus, jolloin sain hänet tavata ja kotiin saattaa? Miksi en
siis maininnut edes tästä ja ilmaissut suruani? Ja miksi en sanonut
että jos hän huomenna todella ei ole Alppilassa muiden mukana, niin
sitä suren ja häntä koko illan muistelen ja kaipaan! -- Minä, jos
ei kukaan muu! Ei ilta ilman häntä ole minulle mistään arvosta. En
sanonut hänelle tätä, sanoinhan vain: tulkaa, neiti, voi tulkaa
nyt sinne kumminkin! (tuntuu kauhealta ja vieraalta kutsua häntä
neidiksi; tuntoni sanoo että pitäisi nimittää häntä sillä ihanalla
nimellä, mikä hänellä on).
* * * * *
Olisinhan valmis menemään kihloihin hänen kanssaan! Vaikka hänessä
olisi kuinka paljon tahansa puutteellisuuksia, vaikka hän olisi
kuinka kipeä -- nyt en sitä minään pitäisi, rakastan vain sitä hyvää
ja hellää, mitä hänessä tunnen olevan. Minulla ei olisi mitään
vaatimuksia: hän saisi olla millainen tahansa ja tulla millaiseksi
hyvänsä... ja hänellä saisi olla millaiset sukulaiset hyvänsä... kun
hänet saisin, se minut kokonaan nyt lohduttaisi ja saisin elämän ja
onnen ja tarkoituksen, jonka tähden elää...
Sairaloinen haaveksija... olen tänään lueskellut onnettoman
venäläisen runoilijan Nadsonin elämäkertaa... sieluni tuntee samaa
mitä hän on tuntenut joskus päiväkirjansa ääressä...
Lemmityiseni!
Jos uskaltaisin _hänelle_ tunteeni kirjoittaen ilmaista? Olenhan
hänelle ennen runoni lähettänyt, mutta silloin olivat syyt
pätevämmät. Kyllä uskallan, olen aina uskaltanut tällaista... olen
myös usein saanut katua kirjeitäni, jotka hetken tunnelmissa ovat
irtipäästetyt. Kentiesi hän säikähtäisi, pelästyisi tykkänään,
pitäisi minua puolihulluna... pitäisi minua koulupoikamaisena... ja
joutuisin ehkä naurunalaiseksi...
_19 p. huhtik_. klo 3,20 aamuyöllä... Tulen Alppilasta. Siellä
toverein seurassa join olutta ja likööriä. Juhla oli muuten sangen
laiha. Tyhjyyden tähden joimme -- juomisesta saimme valheinnostusta
ja laulun ja melun halua. "Pohjalaiset! pohjalaiset!" Mutta minä
sanon että mennyt sukupolvi, se jolta meillä ovat ne kauniit
traditsioonit, se oli meitä vankempi, se oli fyysillisesti vankempi
ja siis henkisestikin väkevämpi. Voi nykyistä polvea! Mitä meissä on?
Laihtuneet luut ja lainatut sanat! Me matkimme turhaan suurmiehiämme.
Meissä ei ole sitä tarmoa ja voimaa, mikä heissä oli.
... Ihana yö! Tuuli tohisi puissa. Taivaanrannalla vaalasti varhainen
päivä. Omituinen hämärä, joka levittää läpikuultavan hunnun
ympärilleen... Täysin rinnoin hengitämme ilmaa. Oi luonto, sinä
iäti nuori, sinua vastaan me rikomme, jos yöt juomme ja valvomme
juhlissa...
Minä kuljin erään ystävän huvilan sivu. Minun teki mieleni hiipiä
hänen makuuhuoneensa ikkunan alle ja virittää kaihomielinen sävel
nuorukaisen elämästä ja tummasta tulevaisuudesta. Onnettoman? Niin...
sillä en ymmärrä, mikä minua oikein vaivaa, tunnen itseni niin
kelvottomaksi vertaisteni joukossa. Milloinka heitän päältäni tämän
valhenaamarin ja sanon tovereille koko totuuden...
Rakkautta ja hellyyttä minä kaipaan, ne minut parantaisivat
ja mieheksi tekisivät. _Hän_ ei siellä ollut -- ei ollut
siellä ainoatakaan suloista olentoa... Olen aivan selvä tätä
kirjoittaessani. Istun kynttilän hohteessa, ikkuna raollaan,
ulkoa kuuluu yhä tuulen tohina. Kummallinen on mieleni tämän yön
helmassa... Romantillisen surullinen... Elämän kipinä? Antakaa
minulle elämän kipinä! -- --
_19 p. myöh. ill_. Huhtikuinen kuutamoyö! Tulen taaskin Alppilasta,
jossa "Ystävän" kanssa kävimme tilaamassa huoneen meidän seuraamme
varten. Suloista on kun on semmoinen tuttava. Kuinka monta ihanaa
hetkeä olenkaan hänen kanssaan viettänyt! Ei se ole valhetta, vaikka
sitä synkkinä hetkinä luulottelen... Olen siellä kuin kotonani
ja niin minun tahdotaankin olevan. Istuin salissa, hämärässä
ja soittelin kannelta. Sillä aikaa oli toverini ujostelematta
kylpemässä. Kuutamo paistoi kukkien takaa. Olin iloinen että olen
käsittänyt suhteeni "Ystävään". Se on herttainen, veljellinen ja
puhdas.
Venäjänkielen professori kuuluu eräälle tuttavalleni lausuneen
kummastuksensa auskulteerauksestani. "Aikooko hän opettajaksi?"
kuuluu nuhtelevasti kysyneen. Hän nimittäin pilkkasi tietojani
silloin kun minut päästi. En siis saisi täydentää tietojani enkä
antautua opettajaksi "häpäisemään professoria"?
Kiusallisia muistoja!
Itse en puolestani tiedä, miten käy. Nytkin on kukkaro melkein tyhjä
ja rahaa olisi tarvis. Olisi sentään ihanaa, jos olisi vakinainen
palkka ja rahalähde. Mutta se hiuduttava työ se _ikävä työ_, nuot
määrätyt tunnit! Ei, en sitä tuskaa kärsi Läkähdyn, jos hädän tähden
täytyy pedagoogiksi tulla. En ole kone, olen luonnon helmassa
häilyvä nurmen korsi, joka janoaa virvoittavaa sadetta ja lämmintä
päivänpaistetta. Elkää minua tallatko, vaan sallikaa minun vapaasti
kasvaa, jotta saisin hempeänä kesäpäivänä länsituulen lietseessä
heilua... ja vasta kylmä talvi elonnesteeni hyytäköön. Kahleita
vapisen ja kammon...
-- -- --
_Seur. aam._
En pysty mihinkään. Aikani menee hukkaan. Suru, viha, kateus,
rakkauden kaipuu, tunnontuskat kalvavat ja kuluttavat... Painaneeko
minua joku kirous?...
_20 p_. Kirkas päivä. Viimeinen levähdys vanhoilla laakereilla.
Oikeinpa repäsi sydäntäni, kun minulle noista kahdesta sanomalehdessä
olleesta runosta maksettiin kokonaista 50 markkaa. Olin odottanut
korkeintaan 20, enkä sitäkään olisi kehdannut vaatia, mutta hätä
siihen pakotti. Sillä enhän ollut ajatellut mitään aineellista
palkkiota sepittäessäni nämät -- ainoat laatuaan minulta --
isänmaalliset, huomiota herättäneet hymnit maaliskuulla. Kas, kas,
kuinka sydänalassa tuntuu hyvälle -- ja ne molemmat runot ovat nyt
erityisiin kirjasiinkin painetut -- Suomen kansalle levitettäviksi --
niitä kirjasia sain ottaa ilmaiseksi mielinmäärin herra toimittajalta.
Taas minulle tarjottiin toimi -- venäläisten lehtien referoiminen
sanomalehdessä. Ja taas minä kieltäysin -- onneton, johon ihmiset
varmaan luottavat sentähden että olen "filosofian kandidaatti".
Maisteri? Mainiokin nuori maisteri! Patrioottisia runoja hän
rustata osaaja matkii Runebergia kuin papukaija konserttia, mutta
yhteiskunnalliseen elämään ei hän käytännössä kelpaa. Varmaan
hänessä "sepittelemisen" kyky on kehittynyt kaikkien muiden kykyjen
kustannuksella? Sitä olen jo monesti itsekseni ajatellut. Lienen
niitä, joille on suotu vain yksi ainoa lahja... Mutta en edes sitä
kykene huippuunsa kehittämään. Viikkokausiin en ole kirjoittanut
oikeata runoa!
_Saman päivän iltana klo 11_.
Tulen Kaivopuistosta, sellaisesta talosta, jossa en ennen ollut
käynyt. Kuulun näet johonkin huvitoimikuntaan...
Kauniissa kuutamossa saavuin sinne erään toverin kanssa...
Keski-ikäinen pari...
He olivat matkustaneet Wienit ja Wiesbadenit, Jenat ja Jerusalemit,
nähneet sen ja senkin kuuluisan vuoren, sen ja senkin pyhän
luostarin, saaneet audienssin Hessen-Nassaun herttuattaren luo, jonka
valokuva heillä loisti salin pöydällä, tutustuneet merkillisiin
henkilöihin, nähneet turnajaiset Turkinmaalla tai jossain siellä
päin, juoneet tuhatvuotista kellariviiniä Unkarin pustalla ja heillä
oli ääretön joukko kuvia maailman maisemista, rakennuksista ja
merkkihenkilöistä...
Mitä minua liikuttaa nuo loistavat mailman paikat, erikoiseen tyyliin
raketut luostarit ja luostariportit, kaikellaiset historialliset
hirttokuvat ja monumentit, solat ja sillat, tunnelit ja
turnajaiset...! Sieluni ei niistä mitään saa, ja valheviehätystä se
on, jos johonkin sieluttomaan rakennukseen ihastuisin ja sen jokaista
nurkkaa huumauneena katseleisin!...
"Se kuuluu sivistykseen"? "Oletkos ainoa muukalainen, joka et
tiedä..."
Lieneekö ihmiselämälle niin siunauksellista, jos itselleni hankkisin
paljouden kaikellaisia tietoja eri maiden oloista? Ottaisin
tarkan selon siitä tai tuosta portinpylväästä, siitä tai tuosta
kivimöhkäleestä?
Minua surettaa ja suututtaa, huolestuttaa ja samalla hävettää ääretön
tietämättömyyteni kaikesta suurmaailman n.k. sivistyksestä. Mitä
tiedän esimerkiksi Panamajutusta? En yhdellenkään ihmiselle osaisi
siitä selkoa tehdä, sillä en ikinä ole siitä selkoa ottanutkaan,
sillointällöin jonkun pätkän sanomalehdistä lukaissut... ilman
mielenkiintoa. Kreikan ja Jaappanin sota, Ameriikan Yhdysvaltain ja
Espanjan väliset taistelut, jotka kaikki ovat kuuluneet nykyaikaisiin
merkkitapauksiin -- niistä en tiedä mitään, en tiedä enkä välitä
sodan syistä tai seurauksista -- mitä ne minua liikuttavat?
(vuosiluvuilla on aivoni koulussa väsytetty).
Järkeni lienee rajoitettu, aivoissani lienee aidattuna vain pienoinen
pelto, joka kasvaa suomalaista ohraa. Vehnät ja maissit eivät siellä
menesty...
Pitäisikö ruveta todenteolla lukemaan kieliä: saksaa ja ranskaa
ja suurmaailman kirjallisuutta? Kuka kaikkea ennättää tänä
kuumeentapaisena aikana? Väliin tekisi mieli kirota nuuskuksi kaikki
kirjahyllyt, jotka ovat kukkuroillaan minulle vielä tuntematonta
kirjallisuutta... "Sivistys" on sentään jotakin kauheaa, sillä
sillä on hirveästi paljon vaatimuksia. "Sivistys" on turmiollista,
sillä se herpaisee nuoren hengen voimat. Vihaan sydämmeni pohjasta
kiljuvia junia ja päriseviä kone-pyöriä -- ne kaikki ovat tuoneet
mukanaan mammonan palveluksen! Edistys ja suuret keksinnöt ovat
kamalat! Kuinka monta yksilöä sekunnissa tappaneekaan maailman
kehitys?... Rauhaa, rauhaa minä tahdon! Luontoa ja rauhaa ja
uutisviljelystä koko olemukselleni. Koulu ja opistot ovat minut
tylsentäneet. Miksi jatkoinkin lukuja yliopistossa ja sain valheella
"viisaustieteellisen" maineen?.. Milloin tulee käännekohta ja
uus elämä?... (Toiselta puolen on viehättävää ajatella että koko
kulttuuri lepää nenäni alla kuni aukaisematon paksu kirja; jahka
sunnuntai joutuu, niin siihen tartun -- nyt en jouda.)
_21 p. huhtikuuta_. Kävin Normaalissa. Ah sentään!
Luokkatoverini, jonka kanssa pikkupoikina olemme sylityksin
maanneet, jonka kanssa rinnatusten ripillä käyneet, jonka kanssa
yksissä ylioppilaiksi tulleet -- hän siellä jo suorittelee lehtorin
näytteitä. Ja se käy kuin rasvatuin rattain.
Seisoin oven takana, sillä luokka oli ääriään myöten
täynnä yliopettajia ja auskultantteja. Kuulin hänen puhuvan
korkea-runollisin vertauksin Ranskan vallankumouksesta ja
Napoleonista: "niinkuin kevättulva, joka..." Hänen sanansa olivat
punnittuja, hän seisoi voitonvarmana luokan edessä avaroine,
kiiltävine rinnuksineen, hyvinmukautuva hännystakki yllään.
Kuuntelin häntä neljännestunnin ja ajattelin itsekseni: "voi sinuas
miekkoinen Malakiias! Sinä olet totisesti syntynyt _valmiina_
tähän mailmaan, jota kuitenkin koi syö ja ruoste raiskaa..."
Kuuntelin ja jätin kesken, uskoin ja läksin suoraan saunaan, sillä
lauvantaipäivinä on tapani tällainen.
Tragikomedia on elämä.
_22 p. huhtikuuta_. Olen nähnyt -- _hänet_! Hän tuli minua vastaan
Aleksanterin kadulla. Minä olinkin kävelyssä vartavasten häntä
kohdatakseni ja kaihoni oli suurimmallaan ja ajattelin vain häntä
ja olin mietteisiini vaipunut... niin juuri silloin hän ohitseni
sipsutti: näin hienonvalkoisen otsan tummat, kirkkaat silmät, pehmeät
kiharat... Säpsähdin ja haparoin lakkiani... minä narri!... Hän oli
nähtävästikin havainnut minut ennen kuin minä hänet -- ja minusta
näytti että hänkin säpsähti... mutta minusta näytti myös ikäänkuin
olisi hän yrittänyt naurahtamaan minut nähdessään juuri niin kuin
naurahdetaan sille, josta juuri on ollut erityistä puhetta jonkun
kanssa ja joka samalla sattuu tulemaan vastaan... Hän meni menoaan
enkä rohjennut kääntyä hänen mukaansa, sillä minusta näytti että joku
outo naishenkilö oli kävellyt hänen rinnallaan. Tunsin iloa ja tuskaa
ja pyörähdin Mikonkadun kulmasta Espikselle -- ensimmäinen ajatukseni
oli kiirehtiä Unioonikadun kulmaukseen häntä vahtimaan, sillä varmaan
hän nyt oli kotiaan menossa ja voisin siis taas mennä -- saattamaan...
Mutta kohta häpesin omaa kiihkeyttäni ja minusta tuntui oma tilani
naurettavan surkealta ja koomilliselta: -- tämmöisellä säällä olla
lemmenretkillä! (Satoi näet taivaantäydeltä märkää lumiräntää). Ja --
minä, auskultantti, tulin surullisin mielin yksinäiseen asuntooni...
Niin, vilahdukselta hänet näin: Milloin saanen hänet taas nähdä?
Tokko enää milloinkaan. Ylihuomenna on toverikokous, mutta olen
päättänyt etten sinne mene, sillä monet toverit jo ivailivat että
"sinustakin on tullut niin ahkera osakunnassa-kävijä!"
Jollen häntä saa tavata, niin kirjoitan hänelle. Jumaliste kirjoitan!
Sillä en voi pidättyä: täytyy saada hänelle sanotuksi tunteeni että
hän on minulle kalliimpi muita. Olkoon se kuinka koulupoikamaisesti
tahansa tehty, mutta miksikä salata hyvää itsestään? Ensin
kirjoitan hänelle esimerkiksi tuollaisen aivan lyhyen, muutamia
rivejä käsittävän kirjeen, jossa kysyn: _saanko hänelle kirjoitella
kirjeitä_? Jos hän lähettää myöntävän vastauksen, silloin olemme
ikuiset ystävykset ja minä sanon hänelle kaikki... Ja minä kysyn
häneltä m.m. tunsiko hänkin minun läsnäoloni tänään ennenkuin tulimme
toisiamme vastaan. Olen varma siitä että hän hermoissansa sen tunsi!
Sillä hänellä on myös hennonherkkä vaisto... ja luulen että hän on
salaisimmissa sydämmen tunteissaan myös paljon minua muistanut...
Voi minua! olisin niin valmis rakastamaan ja tekemään onnelliseksi,
mutta lieneekö minulle sitä suotu? Elä sammu, ihana tähti, elä sammu,
vaan salli lempeän valosi levitä murheelliseen sieluuni, joka on
hellyyttä täynnä!... Niin, tämä kai on sitä rakkautta, sitä nuorta
rakkautta. Ja nämät kai ovat niitä lemmen ikuisia tuskia...
_23 p. Sunnuntai_. Tunnen itseni ihmeen virkeäksi ja vallattomaksi.
Olen juossut huvitoimikunnan asioissa; puhellut telefoonitse j.s.s.
Iltapäivällä Y.L:n konsertissa. Korvissani soipi: "Siell'on lapsen
lysti olla..." Sitten olen ajellut tohtori Tuohisen kanssa Alppilaan,
viettänyt siellä puolen tuntia simamaljan ääressä Y.L:n laulua
kuunnellen, kadottanut toisen kalossini, pudottanut hohtokivinapin,
vieraillut huvilassa "Talven pulmu"... Olen niin terve ja voimakas
että tuntuu kuin voisin hypätä yli kokonaisten talojen ja yhdellä
ponnahduksella pääsisin tuohon kuuhun, joka täytenä paistaa
raikkaassa kevätyössä. Oi ihanaa on olla terve ja nuori ja koko elämä
edessä avoinna!
Mutta minulta on jäänyt juttelematta, mitä erikoista on tänään
tapahtunut.
Päivälliseltä kotiin palattuani ja istahdettuani Nadsonin runoja
katselemaan, soi etehisen kello kahdesti, jolloin riensin avaamaan.
Sisään astui -- entinen luokkatoverini, jonka kanssa yhtäaikaa oli
ylioppilaaksi tultu, insinööri Köykäinen, yksi niitä tovereita,
joiden kanssa ei ikinä ole lähemmin seurusteltu ja joista en ole
pitänyt, (miksi en sitä tunnustaisi.) Ne harvat kerrat jolloin
pääkaupunki-ajalla olin hänet kadulla kohdannut, olin tuntenut häntä
kohtaan kylmyyttä ja inhon tapaista suvaitsemattomuutta. Toveri näet
joi ja eleli epäsiveellisten naisten kanssa, halveksi kirjallisuutta,
jota ei mitenkään harrastanut, lörpötteli mitä sylki suuhun toi ja
naurunsekaisella irvistyksellä kohteli kaikkia vakavampia kysymyksiä.
Olin häntä oppinut pitämään täydellisenä materialistina, hengettömänä
dekadenttina.
Nyt tuli hän luokseni ja sentähden vähän hämmästyin:
_Sinä_ tulet luokseni -- sinua mahtaa joku erityinen asia tännepäin
ajaa?
Hän ei vastannut mitään, mutta suu vetäytyi nytkin jonkunlaiseen
irvistykseen ja riisuessaan palttoota yltään sanoi hän: otatkos
vastaan?
Pyysin häntä astumaan huoneeseeni, koetin tehdä sen jonkunlaisella
ystävyydellä etten entistä luokkatoveria pahoin loukkaisi, mutta
tunsin kuitenkin että hänen tulonsa oli minulle yhä vastenmielinen.
Tulonsa syyksi virkkoi hän: "Mä näin sun akkunasta kulkevan sivu
ruokapaikan ja arvasin sun menevän kottiisi, aattelin että nyppä
kerran lään käymään sen siistin poijan tykönä."
-- Vai niin, sanoin, painappas puuta... Mitä sinun mailmaasi nyt
kuuluu?
-- Minunko mailmaani?...
-- Niin, se on tuota sillä tavalla että jokaisella näkyy olevan oma
maailmansa ja oma piirinsä, jossa hän elää ja hengittää... Se entinen
toverielämäkin se on aikaa sitten hajonnut, jokainen on joutunut
omalle alalleen ja liikkuu ja ottaa vaikutuksia vastaan omasta
ympäristöstään. Sentähden tässä niin vieraantuu. En kai minäkään
sinusta paljoa tiedä etkä sinä minusta?
Hän sanoi huomanneensa samaa.
-- Minunko mailmaani? toisti hän sitten itsekseen vastaamatta
jäänyttä kysymystäni. -- Että mitäkö minun mailmaani kuuluu? Kuuluu
siihen yhtä ja toista... Mutta mitä sinun mailmaasi kuuluu? --
vieläkö sinä yhä niitä runojasi kirjoittelet? _Mihinkä_ nä niillä
luulet pääseväsi? Heitä pois, kuule (hän lausui nimeni yhä tavalla,
joka aina oli minua kiusannut) se turhuus... Et sinä niillä rauhaa
saavuta... ainoa lohdutus ainakin minulle on -- raamattu siitä _minä_
olen rauhan löytänyt?
Katsoin toveriini hämmästyneenä. Tuo mies, tuo, jonka olin luullut
astuneen kynnykseni yli samanlaisena materialistina kuin ennenkin,
vailla mitään siveellisiä tai ihantellisia pyrkimyksiä, hän ilmoitti
nyt tutkineensa raamattua!
-- Ettäkö siis sinäkin, insinööri Köykäinen, luet raamattua?
-- Niin... se on paras kirja maailmassa, ainoa kirja, josta saa
lohdutuksen. Sitä minä luen joka päivä!
Ja hän alkoi minulle puhella jumalansanaa, siteerata Nikodeemuksen
sanoja Jeesukselle ja Kristuksen vastausta Nikodeemukselle: "Tuuli
puhaltaa kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä,
kusta hän tulee ja kuhunka hän menee -- _niin_ on myös jokainen, joka
uudesta _syntyy_."
Hän toisti viimeisen lauseen kolme eri kertaa, joka-kerta pannen
painon sanalle _niin_.
Hänen silmänsä kiilsivät omituisesti raamatun lauseista puhuessaan.
Lausuin iloni että hänessäkin nyt oli herännyt vakavampia
elämänharrastuksia ja että hänkin nyt oli ruvennut ajattelemaan
kaikkia tekojansa, hän, se entinen...
-- Mutta onko sinussa nyt todella tapahtunut oikea kääntymys? kysyin.
Hän ei oikein tahtonut sitä kehua. Hän selitti vain mitä _hänelle_
oli tapahtunut:
Maaseudulla ollessa oli hänelle lähetetty lahjaksi raamattu. Häntä
oli _hävettänyt_, hän ei ollut kehdannut siitä kenellekään puhua,
sillä hän _vihasi raamattua_. Mutta hän otti sen vastaan ja kirjoitti
lahjoittajalle: "Ainoastaan siitä syystä että _te_ sen minulle
lahjoititte, suostun ottamaan raamatun vastaan." Joutohetkinään
rupesi hän sitä katselemaan, aluksi halveksien ja ylenkatseellisesti.
Mutta erään kerran sai hän ikäänkuin sähköniskun, joka tunki läpi
sielun ja ruumiin... Hän alkoi rukoilla Jumalaa: "älä hylkää minua,
älä hylkää minua!" Nyt alkoi hän lukea Raamattua joka aamu ja ilta.
Nyt ymmärsi hän, mitä siinä sanotaan... hän löysi alituisesti uutta,
mikä valaisi hänen entistä elämäänsä. Ja hänestä tuli vähitellen --
muuttunut mies.
-- Minä olen suuri raukka, sanoi hän: minä epäilen vielä paljon,
mutta joka-päivä saan minä lisätodistuksia siihen että olen oikealla
tiellä. Minä rukoilen joka-päivä jotakin. Ja minä olen ihmeekseni
huomannut että rukoukseni auttavat... Kerran, näin puolisilta
palatessani, tuli minulle entinen paha halu mennä juomaan... lähdin
kävelemään alas Korkeavuoren katua keskikaupungille päin. Silloin --
yhtäkkiä -- tapahtui kuin olisi maa jalkani alta poikkilyöty... ja
silmissäni kaikki musteni... silloin minä ymmärsin mitä olin aikonut
tehdä ja minä palasin kotiini ja aloin entistä hartaammin rukoilla
Jumalaa.
-- Kuka olisi tällaista sinustakin uskonut! huudahdin minä. -- Felix
Köykäinen?
-- Niin, minä olen ollut huono ihminen, mutta varmaan Jumala
armossaan on tahtonut minut pelastuksen tielle johdattaa.
-- Mutta jos sinä vielä vaivut entiseen elämäntapaasi? Entä jos vielä
lankeat?
-- Sitähän ei osaa sanoa. Mutta jos minä lankean, niin lankean vielä
pahemmin kuin ennen.
-- Juuri sitä minäkin pelkään.
Hetken päästä olimme väittelyssä. Huomasin että hän alkoi minua
ikäänkuin käännyttää ja se hieman suututti minua (kokematonta).
Minä vastasin hänelle että jokaisella on oma sisällinen elämänsä
eikä pidä toista tuomita ennenkuin tämän sisällisen elämän tarkemmin
tuntee.
-- Niin, sinähän olet kyllä aina ollut siisti poika, "mamman poika",
mutta sinä et tahdo tunnustaa Kristusta. Luetko sinä koskaan
raamattua? Onko sinulla ensinkään raamattua?
Minä näytin hänelle.
-- Olen sen itse itselleni ostanut, sanoin.
-- _Eikö sinua hävettänyt_, kun menit raamattua ostamaan?
-- Ei, ostin sen kuten muunkin arvokkaan henkituotteen... sehän on
hebrealaisen runouden helmikimppu...
-- Ja oletko lukenut myös?
-- Silloin tällöin, en minä kovinkaan paha pakana ole. On minullakin
uskonnollisia hetkiä.
-- Mutta ne _syntiset runosi_?
-- Oletko niitä koskaan lukenut?
-- En...
-- Mistäs siis tiedät että ne ovat "syntiset"? Sinä -- joka et
runoutta muutenkaan ikinä ole käsittänyt etkä siitä osannut nauttia
etkä sitä tunne!
Hän myönteli. Vedin hyllyltä esiin "salatun kammioni" ja pyysin hänen
sieltä lukemaan runot "Huokaus" ja "Hetket heikot". Hän luki ne
läpi puoliääneen. -- Mitäs arvelet, sanoin, -- eikö minullakin ole
sisälliset taisteluni ja jonkunlainen kristinusko hetkellisesti?
Toveri nosti päätänsä kirjasta: "Näistä päättäen luulis sinun olevan
hyvinkin lähellä Kristusta!"...
Lähdimme yhdessä ulos, sillä minun oli kiiruhtaminen Y.L:n
konserttiin. Kadulla vielä puhelimme samoista asioista. Kehoitin
muuttunutta toveriani nyt rupeamaan harrastamaan muutakin
kirjallisuutta yhtärintaa uskonnollisen kanssa. Sanoin että hän
muuten kehittyy yksipuoliseksi. Hän pudisti päätänsä ja arveli ettei
hän jouda maailman turhia kirjoja lukemaan sekä kehoitti puolestaan
minua lukemaan "Augustinuksen tunnustuksia", jonka kirjan hän sanoi
maksavan ainoastaan 75 penniä.
Ylioppilastalon vestibyylissä eksyin toveristani, niin ettemme
tulleet toisillemme hyvästiä sanoneeksi.
* * * * *
_Pieni lisähuomautus vuosien perästä_:
Sen jälkeen en ole tätä toveria tavannut enkä häntä ikinä tavata voi.
Parin vuoden perästä kääntymyksensä jälkeen kuulin hänen tehneen
itsemurhan. Sitä ennen muistan häneltä postissa saaneeni järjettömän
ja aiheettoman kirjeen. Muistan etten sanallakaan osannut vastata
siihen. Nähtävästi oli Felix toverini niitä, joita uskon lääke ei
paranna, vaan myrkyttää. Synnintunto ruumiillisesta turmeltumuksesta
oli surmannut häneltä elämänhalun. Rauha tomulleen!...
_25 päivä huhtikuuta_. Jumalankiitos! nyt se on ohi -- viimeinen
harjoitustunti. On kuin raskas paino olisi pudonnut sydämmeltä...
Koko eilisen päivän ahdisti se minua, ahdisti selittämättömästi.
Levotoinna harhailin kaupungilla; olin jo tehnyt ne valmistukset,
jotka kykenin tekemään ja jos yhä yritin, meni kaikki vain sekaisin.
"Sehän nyt merkillistä ettei voi pitää ajatuksiaan koossa, ettei voi
järkevästi johtaa kysymyksiä oikeassa järjestyksessään... tunteita,
tunteita vaan!" Tähän levottomuuteen liittyi toinen polte: olin
nähnyt _hänet_ eilen, hän oli tullut vastaani esplanaadilla, aivan
yksin, keskellä paistavaa päivää... ja minä, minä hullu en nytkään
kääntynyt hänen mukaansa! Minä julma! Miksi tein vasten sydämmeni
sisintä halua? Tervehdin kylmästi, annoin hänen mennä... sitten vasta
käännyin ympäri, tahdoin tavoittaa hänet, riensinkin ensimmäiseen
kadunkulmaukseen, siinä pysähdyin ja häpesin (mitä minä häpesin?) --
hän meni tuolla... juopa suureni...
Illalla oli ihana kuutamo. Olin osakunnassa. Siellä oli _hänkin_.
Mutta en mennyt häntä saattamaan, vaikka tilaisuus tarjoutui... Miksi
en mennyt? Siksikö että toverit kaikki olivat kiihkoni huomanneet...
he sille keskenään irvistelivät. Tahdoin muka näyttää että voin olla
välinpitämätönkin tuosta tytöstä... Koko yön lepäsin yksinomaan
häntä muistaen (kaihoni oli puhdas), lepäsin kuumeessa, vaikka
ikkuna oli auki. Jo klo 5 heräsin. Olin tuskallisesti nukkunut.
Koko ruumiini vapisi sisällisestä liikutuksesta. Koetin rohkaistua,
koetin olla häntä muistamatta... ei, minä muistin hänet joka sekunti.
Hullunkurista oli kaikki samalla kertaa: harjoitustunnin "skakkus" --
ja rakastumisen ahdistus -- yhtaikaa.
Kello 8 aamulla menin kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti. En tuntenut
itseäni omaksi itsekseni. Olisin ennen vaipunut alle maan kuin nyt
mennyt esiintymään. Mutta minun täytyi. Yliopettaja ja kymmenkunta
auskultanttia marssivat armottomasti jäljessäni luokalle. Ja tunti
alkoi -- ja tunti loppui. Seurasi kritiikki... tehtiin huomautuksia,
enimmäkseen vähäpätöisiä... myönsin kaikki vikani... Rehtorin
arvostelun kiittävä puoli on aina hyvin lyhyt ja tulee lopuksi
muistutusten pistinten perästä ikäänkuin pieni sokurileivos suolaisen
puuron jälkeen. Tuiki terävän miehen kiittävät sanat kuuluivat näin:
Yleensä tunti meni tasaisesti ja sujuvasti... Loppu oli epäselvää
mutinaa parran sisästä. Tunsin jonkunlaista myötätuntoisuutta herra
Rehtoria kohtaan. En hänen huomautuksiaan tai moitteitaan pane
ollenkaan pahakseni. Hänellä on kunnioitettava kokemus pienimmistäkin
seikoista opettamisessa (merkillistä vain että hänen omaa opetustaan
arvostelevat kovin kuivaksi).
Lieneeköhän tämä nyt ollut viimeinen tunti julkisessa
oppilaitoksessa? En näet huoli neljättä harjoitustuntia, koska ei ole
pakko. Tyydyn vähimpään lailliseen määrään. Minulla on tileissäni
toista sataa kuuntelutuntia, toista tusinaa virkatunteja ynnä
nämät kolme ammattituntia. Riittää! Työni Suomen normaalilyseossa
on loppunut. Olen päässyt piinapenkistä, kilvoitellut hyvän
kilvoituksen... ja otan nyt riemulla vastaan vapunpäivän vieton.
Tänään menen viemään ylioppilaslakkiani pesetteelle...
Saa nähdä mitä tämä vuorokausi mukanaan tuo? Illalla on m.m. osakseni
tullut mennä noutamaan eräs nuori, minulle tuntematon laulajatar
mukaan siihen iltamaan, jonka huvitoimikuntaan kuulun.
-- -- Tänään olen saanut kaupungin postissa uskonnollisen kirjasen
nimeltä "Epäilyksestä uskoon". Sen lähettäjäksi "epäilen" tuonoin
luonani käynyttä toveria...
Merkillinen ilmiö maailmassa on, että heti kun on saanut oman
sielunsa "pelastetuksi", alkaa huolehtimalla huolehtia niistäkin,
jotka eivät haudantakaista helvettiä pelkää...
_Sam. pnä j.pp. klo 3_...