* * * * *
Hyvä neito! Tämä ihana kuutamoilta on kultakuvana painettu sieluni
päiväkirjaan, mutta sen kuvan alle on synkänsinisillä kirjaimilla
piirretty seuraavat sanat:
"Oi miksi me taas olimme niin ujot! Miksi taas salasimme toisiltamme
sen suloisimman mitä on sieluissamme?"
-- Olinhan hänelle aikonut sanoa niin paljon. Olinhan hänelle aikonut
sanoa että meistä varmaan tulisi hyvät ystävykset, _jos_ toisiimme
saisimme paremmin tutustua... Kun hän kertoi kesänvietostaan ihanassa
saaristossa, niin teki mieleni huudahtaa: "Oi jospa minäkin saisin
viettää kesäni siellä, missä te!... Siellä missä te noin kuljitte
hajahapsin rannan kivillä... avojaloin..."
Mutta -- minä vaikenin kuin muuri. Kotiin tultuani tunnahti minusta
yhtäkkiä että on mentävä kihloihin, nyt, nyt -- hänen kanssaan.
Miksihän se niin nyt tunnahtikin? Hänkö nyt on se sieluni kauvan
kaivattu, hänkö se valittu? Tuntoni -- myöntää... aivankuin myöntäisi.
Tuntuu kuin kihloihin meneminen juuri hänen kanssaan olisi niin
luonnollista, tuntuu kuin tuttavat ja ystävät siitä ilostuisivat...
Olisimme tietysti ensin salakihloissa... kuukauden verran. Sitten...
vapunpäiväksi sen julkaisisimme... sitä ei siihenasti tietäisi kukaan
muu kuin Jumala. Vapunpäivän aamulehdissä letkahtaisi äkisti kaikkien
luettavaksi:
Kihloissa:
Impi Inkeri Intomo Bom --
Antero -- -- -- -- --
Nimet sointuvat taivaallisesti yhteen! Niistä syntyisi kaunis akordi.
Molemmat harvinaisen kauniita supisuomalaisia nimiä, hänellä kolme,
minulla kaksi etunimeä... Mikä hellä helähdys, tahtoisin sanoa: mikä
tunnelma noissa nimissä! Ja Päivälehden pikku-uutisten joukossa olisi
luettavana toimituksen oma lentokohteliaisuus: kihloihin ovat täällä
menneet -- se ja se, sen ja sen tytär, äidin puolelta omaa sukua,
sekä nuori kirjailijamme (tai nuori runoilijamme)--hm. Jaa, jaa,
"risum teneatis amici!" -- muistaakseni se merkitsee: tässä ei ole
leikin sijaa!
Ja kirkkaana koittaisi se vapunpäivä. Lumenvalkoinen, putipuhdas
ylioppilaslakki päässä rientäisin heti noustuani sinne
merenrantamalle nuorta morsiantani noutamaan. Ilmassa tuulahtaisi
ihana kevään tuoksu, kaste kimmeltäisi kuin jalokivimeri nurmen
nukassa. Ja linnut laulaisivat puissa ja meren aallot välkkyisivät...
Ja mä kulkisin sydän täynnä ihaninta tunnetta mitä nuormies ikinä
tuntea voi. Ja noutaisin _hänet_ sieltä. Hän olisi minua jo
vartomassa... seisoisi siellä huvilassaan balkongilla, kukkavihko
kädessä ja ylioppilaslakki päässään... niillä pehmeillä kiharoilla...
ihanana, puhtaana, nuorena, suloisena, koskemattomana, onnellisena...
Aamunraikas olisi se suudelma, jolla toisiamme kohtaisimme. Hän
tuoreen ruusun rintaani kiinnittäisi -- tuoksuvat kielot hänen
povelleen painaisin minä... vai päinvastoinko olisi sopivinta? --
Ja me lähtisimme sieltä hilpeinä, kauneina, nuorina... tulisimme
kaupunkiin ylioppilastalon edustalle... siellä olisivat jo kaikki
koolla... tulomme huomattaisiin... meihin luotaisiin erityisiä
silmäyksiä, siellä-täällä kuiskattaisiin vierustoveria nyhjäisten:
"katso, tuossa tulevat -- -- -- Olethan nähnyt tämän aamun
Päivälehdestä että ovat kihloissa?"
Samalla kajahtaisi Y.L:n suusta laulu:
-- -- "joka rinta riemastuupi,
laulu, lausu sydämille:
Eespäin..."
Ja samalla nähtäisiin meidänkin hiljaa vierivän joukon ohi rattailla
-- edeltäpäin Alppilaan... Ja siellä... Niin: siellä sitten
kummankin lukuisat tuttavat tulisivat kilistelemään maljojaan
meidän onneksemme. Meille pidettäisiin joku sievä puhekkin... joku
tuttu kirjailija tai poeta laureatus sen pitäisi... Me vastaisimme
onnentoivotuksiin -- simamaljoilla. Y.L. esittäisi hienoimman,
piano-pianissimon lemmenlaulunsa... vähän niinkuin meidän
kunniaksi...
Se olisi onneni, nuoruuteni, maineeni ihanin kevätpäivä. Minusta,
murheellisesta, elämänhaluttomasta sielusta olisi äkisti tullut
onnellisin, kadehdittavin olento... olisin suvannon suuri sulho, hän
-- Kalevan ihanin morsian...
* * * * *
_28 p: maaliskuuta_. Isänmaallinen innostus maamme polttavassa
kohtalossa on minutkin vallannut. Vaikka en yleisiä asioita vielä
paljon tunne enkä ymmärrä, enkä niistä ole huvitettukaan, niin
uskallanpa väittää että on minulla kuitenkin syvä myötätunne
kotimaani ja kansani kansallisuuden pelastamiseksi venäläisten
uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Ja kun en muuta pysty tekemään isänmaani
varjelemiseksi, niin tahdon osaltani sitä laululla puolustaa.
Olen viettänyt suuria hetkiä silloin kun todellinen laulutuuli on
päälleni puhaltanut. Tuntuupa kuin tässä kuussa olisin sepittänyt
pysyväisimmät runoni... Ehkä tunne kuitenkin on liian tulvainen
ja ehkä jo vuoden perästä ankarammin arvostelen tämänkin ajan
tuotantoa. Ihanat ovat ne hetket, joina tuntee pontevan runon soivan
sielussaan. Astelenpa silloin huoneessani vahvana kuin jättiläinen,
joka ei ketään pelkää. Ja jos minut silloin siitä työstä väkisin
poisvietäisiin, olisi se kuin murha, kuin kuolema... Sillä silloin
vain todella elän!
Mistä syystä on minulle nykyään mahdollinen pontevain runojen
kirjoittaminen? Siitä syystä että olen nykyään ollut terveempi kuin
ennen. Kun tuntee rintansa leveäksi ja lihaksensa vahvoiksi sekä
tuntee nuoruuden suonissaan virtailevan -- silloin on mahdollinen
tämmöinen työ. "Veressä on ihmisen sielu!"...
* * * * *
_29 p. maalisk_. -- Pääsiäislupa alkaa kouluilla. Olen tänään
istunut sadannen kevätkausituntini normaalilyseossa. Mitta on täysi!
Syntikuorma kannettu. Yhden tunnin kiirastuli on vain jäljellä,
nimittäin harjoitustunti suomenkielen alalla.
* * * * *
_30 p. maalisk_. -- Pitkänperjantain aatto. Koko päivän olen sateessa
ja liassa juossut ympäri kaupunkia rahaa lainatakseni joltakin
toverilta. Turha vaiva! -- Kaikilla matti taskussa. Ainoastaan
maakuntatovereilta tahdoin lainata: tiesinhän saavani joltakin
pätevältä koulumieheltä, mutta "paraiden ystävien" luo en ensinkään
kehdannut. Jotakin saatavaa olisi ollut sanomalehdiltä, mutta en
niidenkään puoleen iljennyt kääntyä. Kello läheni jo 4:jää j.pp. --
kuljin katua 35 penniä taskussani. Täytyi ensi kertaa elämässään
mennä syömään päivällisensä -- velaksi. Päivällispaikasta ulostultua
ryntäsi iso koira kimppuuni ja oli vähällä purra sääreen... ajattelin
silloin että varmaan koira vainusi kurjuuteni, miksi se juuri minun
kimppuuni kävi? kulkihan kadulla muitakin! Vihdoin sain hyvältä
tuttavaltani "Strutsilta" yhden punasen lainaksi kahdeksi viikoksi.
Ei ole hauska olla rahatta. Elämä tuntuu kovin tyhjältä ja on
kuin kulkisi aseettomana aseellisten joukossa. Jospa voisi ottaa
rahapulan humoristiselta kannalta kuten niin monet muut! -- Tänään
lähetin Päivälehdelle runoni "Alas sortajan valta!" Saa nähdä,
läpäiseekö eheänä senssorin kiirastulen? Ujostelin itse viemästä sitä
toimitukselle...