poiketakseni päivällispaikkaani. Silloin tuli _hän_ vastaan --
ei yksin, vaan toisen kanssa. Se toinen oli -- herrasmies. Minä
tervehdin ja _hän_. Impeni näytti vastaavan ystävällisesti se toinen
näytti minuun vilkaisevan. Herrajumala! Kuka tämä herrasmies mahtoi
olla? Taivas varjelkoon, eihän _hän_ vain liene jo -- kihloissa?
Vai oliko herrasmies joku hänen sukulaisensa: veli tai serkku,
jollaisesta hän kerran oli jotain maininnut. Soisin niin olleen...
Ihmeellinen psyykillinen toiminta! Taas olin juuri kiihkeimmilläni
neitoani ajattelemassa, kun hän samalla ilmestyikin eteeni. Minulla
oli ollut tajuton aavistus hänen läsnäolostaan. Sen huomasin heti
hänen sivumentyään.
Ruoka ei maistunut! Mietin koko syöntiajan runoa, joka ilmaiseisi
mustasukkaisuutta. Sellaista tietenkin syvästi tunsin...
Läheisin naapurini Leo Lemmetön, joka paraikaa viimeistelee
kandidaattitutkintoansa, tietää minun tilani. Hän laskettelee
siitä raitista leikkiä. Hän väittää että hermoissani muka on joku
kummallinen vika. Muuten en muka näin kiihtyisi ja viehtyisi tuohon
naiseen. "Sinun veressäsi liikkuvat molekyylit liian herkästi --
sentähden sinä noin rakastut. Sinun pitäisi ottaa jotakin ainetta,
joka asettaisi nuot molekyylit luonnolliseen tasapainoon?" -- Niin,
minähän olenkin epänormaali, vastaan minä: -- tiedän itsekkin että
jonkunlaisesta sähköherkkyydestä tämä rakastumiseni suuresti riippuu.
"Miehen täytyy hillitä itseänsä! Rakkautta ei sovi päästää
hallitsevaksi tunteeksi. Miehen täytyy olla _mies_!"
-- Mutta minä kaipaan naisen hellyyttä... kidun ja läkähdyn ilman
sitä...
Hän, Leo Lemmetön, nauraa minulle kaikuvasti vasten kasvojani ja
sanoo että minulle olisi terveellistä saada asua viikonkin ajan
yhdessä puulaakissa _hänen_ kanssaan, niin saisin muka nähdä,
kuinka arkipäiväinen ja pikkumainen olento _hänkin_, tuo ihanteeni,
oikeastaan on. Ja minä kuulenma kyllästyisin ennenpitkää _häneen_ ja
viehtymykseni lakkaisi ja lempeni lakastuisi...
Toverini sanat eivät tepsi vähääkään. En pääse puuhun en petäjään
tästä että minussa kuohuu erityisiä helliä tunteita tuota neitoa
kohtaan.
_Yöllä_...
Tyhjää, tyhjää, tyhjää! sielussani ja kukkarossani! Tulen
"ihanteellisten" illatsusta. Muistan siellä lukeneeni runoni "Kuin
virta vilpas uurtaa uraa suomenkieli!" Tantus Kvantus sanoi sen
johdosta arvoni _suuresti alentuneen_ hänen silmissään. Vahinko ettei
se hyvin juotettu sonnivaska saanut tietää, kuinka suuresti _hänen
arvonsa_ aleni minun silmissäni sen arvostelun johdosta. Merkillistä
tosiaan! Vai ei Bobrikoffin tultua maahan enää muka saisi virittää
hymniä omalle kansalliskielelleen? Sitä peliä en ymmärrä!...
_26 p. huhtikuuta_. -- -- --
Ei! en kestä tätä! En kestä... Taas _hänet_ vilahdukselta näin
seisoessani teatteripilettien myymälässä, näin hänet lasioven läpi
ja hänen kanssaan käveli eri mieshenkilö kuin eilen. Näin _hänen_
hymyilevän, näin nuot tummat silmät, joiden kiilto on jotain
erikoista... hän ei minua voinut huomata... Miksi minun pitääkin
hänet nykyään joka-päivä nähdä, nähdä kuni ihanan tähdenlennon, joka
vain silmänräpäyksen ajan leimahtaa hukkuakseen tyhjään pimeyteen?...
Oi, olen rakastunut, onnettomasti rakastunut, hulluuteen asti
rakastunut tuohon kiharaiseen tyttöön...
Olenko rakastunut? Suuresti, pysyväisesti rakastunut? Kestääkö
rakkauteni hautaan saakka? Kaikista vaikeimmat tuskat tuottaa minulle
tämä lempi sentähden, etten kykene siitä kirjoittamaan runoja. Ja
miksen? Siksi kai että tunteeni ovat tulvillaan tulkitsemattomia
haaveita ja suruja.
Oi kuinka onneton olen. Miten on minun käyvä? Jos voisi runoella,
niin se helpottaisi. Saaneeko hän milloinkaan tietää, mitä hänestä
olen ajatellut? Jos hän saisi, niin eikö ymmärtäisi...
_Vähän myöhemmin_...
Koetan sovittaa tunteeni seuraaviin säkeisiin:
Hellytä Herra mun Impeni mieli,
Immen, jota ma ikävöin,
Jota ma illat ihaillen itken,
Jota ma muistan päivin ja öin!
Elämäni tuki, elämäni turva,
Sieluni lohdutus ainoinen!
Hänet jos saisin, elämän ma saisin --
En olis iäti murheinen...
Lähdin kaupungille, sillä autiossa asunnossani en viihdy. Päätin
vartoa hänen tuloaan. Olen näet kuullut että hänellä on vapaa tunti
klo 12--1. Varustausin sisällisesti neitoani kohtaamaan. Sitä ja sitä
pitää minun muistaa hänelle sanoa, minun täytyy, sillä hänen _täytyy_
saada tietää jotain oikeasta suhteestani...
Kävelin rantatorille ja katselin ruusuja ja hyasintteja, joita
siellä myötiin. Ihana tekosyy, ajattelin, olla olevinaan täällä
ruusuja ihailemassa ja samalla odotella sydämmensä ruusua, sielunsa
sinilemmikkiä, unelmoivaa valkokieloa... Kello osoitti 10 minuuttia
yli 12. Aloin astua esplanaadia ylöspäin. Silloin näin hänen tulevan
toista puolta katua -- yksin.
Riensin kadun poikki ja tavotin hänet pian. Hän käänsi minuun
kirkkaat silmänsä... "Hyvä neiti", taisin sanoa päästäkseni
johonkin keskusteluun, "olen nähnyt teidät nykyään joka-päivä...
vilahdukselta... mutta tavannut en teitä ole!"
-- Ja minä olen nähnyt teidät! virkkoi neito hilpeästi.
-- Vaan minäpä olen teidät nähnyt tänäänkin aamupäivällä erään
lasioven läpi...
Semmoisista pikkuseikoistahan puheenvaihdon useinkin täytyy alkaa.
Niin lähdin häntä _saattamaan_ meren rantaan. Me kuljimme ruusujen ja
hyasinttien ja kielojen keskitse, mutta niitä en enää muistanut. Mitä
me puhuimme tai keskustelimme, sitä en huoli tarkemmin selvittää.
Ne olivat satunnaisia asioita, joihin puheemme johtui. Muun muassa
sattui vastaamme tulemaan raajarikko mies ja sen keskustelun
johdosta, jonka hän tästä asiasta alotti, tiedän immelläni olevan
hellän, sääliväisen sydämmen... Kevätpäivä paistoi kuumasti. Hän
ei mennytkään kotiaan, vaan tuttavainsa luo. Ja minä, miekkoinen,
jäin tietenkin hänen takaisintuloansa odottamaan. Hän sanoi
viipyvänsä vain neljännestunnin... Odotin valtiatartani jossakin
tienristeyksessä edestakaisin kävellen ja katsellen merta, jossa
välkkyi enemmän jäätä kuin avovettä. Tämäkin kevätpäivä on jääpä
ikuisesti muistiini, ajattelin. Tällä hetkellä olen onnellinen
ihminen, sillä kohta saan taas nähdä hänet, sydämmeni valitun!
Oi jospa elämä alati olisi tämän hetken kaltaista!
Hän tuli lupauksensa mukaan. Katsoi minua suoraan silmiin. Nuo
kirkkaat silmät! Tarkastiko hän minua? tahtoiko hän tutkia mikä
oikeastaan olen? Oliko joku ehkä hänelle minusta jotakin outoa
kertonut ja hän nyt tahtoi tutkia, huomaisiko hän sitä samaa?...
Näkikö hän mitään hyvää? Näytinkö yön valvottuani ehkä väsyneeltä...
Minulle tuli semmoinen tunne että minun täytyy tulla hyväksi
ansaitakseni hänen hyvyyttänsä... Olisinko siis kelvollinen hänelle?
Ansaitsisinko hänet?... Hyvä Jumala...
Me palasimme verkalleen kaupunkia kohti. Sain puheen johtumaan
hänen nimeensä. Sain sanotuksi, mikä kauvan oli ollut sydämmelläni,
että hänellä on -- kaunis nimi. Hän ihmetteli että tiesin hänen
koko nimensä... Sitten kysyin, missä hän kesänsä aikoo viettää.
Hän matkustaa täältä kotiinsa kesäkuussa, mutta viipyy siellä
vain pari viikkoa. Sitten hän tulee takaisin tänne pääkaupunkiin
ja kulkee säännöllisesti työssään. Mutta joka lauvantai menee hän
höyryvenheellä 3 tunnin matkan päähän Läntiseen saaristoon, jossa
hänen ystävillään on huvila. Surkuttelin että hänen täytyy niin
paljon olla Helsingissä eikä saa kesällä vapaasti asua maalla. "Elkää
sanoko mitään! voi elkää sanoko!" huudahti hän. "Sitten puhuimme
vapunpäivän vietosta ja minä kysyin leikillä, oliko hän jo muistanut
ylioppilaslakkiansa 'pesettää'. Hän sanoi jo eilen saaneensa sen
puhtaana takaisin. Mainitsin että minä puolestani vasta eilen olin
vienyt lakkini pesetteelle. Saakohan teitä tavata vapunpäivänä?"
tulin sanoneeksi. Hän arveli että kyllä kai tavataan. Hän ottaa
osaa klubi-iltamaankin. Ja ehkä osakuntalaisten päivällisiinkin.
Mutta entä Kaivohuoneella, tavataankohan siellä? Teki mieleni
sanoa että soisin tulevani hänen kanssaan samaan pöytään (somasti
mahtaa valkolakki soveltua hänen kauniiseen päähänsä?). Mutta -- se
jäi sanomatta. Ja surulla huomasin että oli mahdotonta nyt keksiä
syytä kysyä häneltä, saisinko jolloinkin, jos haluaisin, hänelle
kirjoittaa...
Siinä olikin jo hopeainen jalopeura, hänen työpaikkansa nimikilpi...
Lausuin hänelle hyvästit. Hän hymyili. Ja silmät olivat kirkkaat...
Tuskin olin neidosta eronnut, kun tapasin Tantus Kvantuksen. Menimme
juomaan simaa. Toveri kertoi vapulta lähtevänsä kuukaudeksi Saksaan.
Palaa sitten Hankoon "kylpemään päältään kesän tomut". Itsekullakin
ovat omat polkunsa.
* * * * *
_Saman päivän iltana_.
Ihanaa! Taas olen ollut _hänen_ seurassaan, istunut hänen
rinnallaan ylioppilastalolla kansansivistysesitelmää kuulemassa,
(tosin en kuullut enkä ymmärtänyt siitä sanaakaan) saattanut
hänet konserttiin Yliopistoon... kääntynyt palatakseni asuntooni,
mutta saanut itsekkin piletin vastaantulevalta säveltäjältä sekä
palannut konserttiin. Mahtava simfonia! Sävelten humussa ajattelin
häntä... En keksinyt missä hän istui. Kun konsertti loppui ja
seisoin holvissa, olin jälleen näkevinäni hänet ihmisjoukosta...
hänkin varmaan huomasi minut, ajatteli kai että olin tullut häntä
konsertista onkimaan saadakseni taas luotsata kotiin... piti miestä
jo hulluna tungeksijana... arvasi että olin hänen tähtensä "pääni
palelluttanut"? Sentähden käänsinkin "paleltuneen pääni" poispäin,
vaikka viima siihen viilsikin... "Minä saatteleisin hänet maailman
ääriin... enkä väsyisi!"...
Silloin olin jälleen näkevinäni hänen tummat silmänsä ja hienon
hipiänsä: hän oli portaita alasmenemässä ja hänen rinnallaan oli
mieshenkilö... he näyttivät iskevän silmää keskenään ja ikäänkuin
vetävän suitaan nauruun, joka kai tarkoitti minun olemustani
(se nauru oli sanovinaan: "katso, tuossa hän taas töllöttää se
hajamielinen magister lyricus, joka on pikeentynyt...") Sitten he
katosivat väkijoukkoon ja minä tunsin sydämmessäni piston. Ehkä
olin nähnyt väärin? Ehkä kaikkea vain kuvittelin? Kaihomielisellä
sydämmellä läksin saattelemaan kotiaan kahta muuta tuttua neitiä,
jotka samalla tapasin... Olen väsynyt, mutta tämä päivä on minulle
ihana, jos kohta siihen liittyy levottomuutta ja tuskaa...
_Seuraavana päivänä_.
Pilvinen on päivä ja vettä vihmoo, tuuli lauhasti etelästä
puhaltelee. Tämä sade tekee hyvää: pian nousee viheriä nurmi ja
jäät irtaantuvat. Ah, milloinka rinnastani lähtevät jäät? Milloinka
sulanevat sydämmet yhdeksi hymyileväksi, kevätauringon loisteessa
välkehtiväksi lammeksi?
... Kuljen kaupungilla vaaleansinervässä sadeviitassani (muisto
ensimmäiseltä ulkomaaretkeltäni), se sopii minulle, sanovat
asiantuntijat, minua käännytään silloin tällöin katsomaan kadulla...
luullaan toisinaan ulkomaalaiseksi... mutta olen ylpeä siitä että
puhun suomea, juuri kun joku on ulkolaiseksi otaksumassa.
* * * * *
Tänään kysyi eräs tuttava juristi kadulla, onko totta että olen
"rakastunut neiti _Bomiin_" ja arveli että "pidä vain kiinni siitä
plikasta... ei se ole hullumpi"...
Sietämättä hänen neuvojaan huudahdin suutahtaen:
"Sinun kaavojesi mukaan en rupea rakastelemaan!"
Onpa hiukan harmillinen juttu että kaikki alkavat tietää
ihastumisestani, huomauttelevat ja hämmästelevät. Irvistelevät
suloisimmille tunteilleni!...
Tänään en ole yrittänytkään häntä kohdata. Koetan hillitä itseäni.
Koetan päästä käsiksi johonkin työhön. Voisinko silti unohtaa hänet,
voisinko nyt, kun minulla on hänestä ehkä puhtain kuva sielussani? En
tahdo koettaakkaan.
_28 p. huhtikuuta_.
Onnetar soi minun taas _hänet_ tavata! Istuimme ylioppilastalon
juhlasalissa... Silloin tuli "ystäväni" Teuvo Tuohinen seuraamme. En
totisesti ollut tiennytkään että toverikin tunsi _hänet_... Minussa
on mustasukkaisuus luonteenomaista. Tähän toveriin olen kuitenkin jo
tottunut. Sentähden, vaikka hänen äkillinen tunkeutumisensa pariimme
minua alussa hiukan harmitti, tyynnyin pian ja me läksimme kahden
_häntä_ saattamaan. Niin, tietysti, kun ajattelen, on _hänellä_
oikeus olla tuttu kenen nuoren miehen kanssa hyvänsä saati sitten
niin hienon miehen kuin tohtori Teuvo Tuohisen! Mutta uusi huoli oli
kuitenkin kaikitenkin pistänyt sydämmeeni ja siellä se nyt jäytää,
jäytää ja kalvaa. Mistä me keskustelimme? Teatteriarvostelusta! Se
oli ystäväni Teuvo Tuohisen ansio. _Hän_, saatettavamme, oli eilen
illalla ollut premiäärissä ja pitänyt kappaleesta hyvin paljon... ja
sitten oli hän lukenut Tantus Kvantuksen arvostelun sanomalehdestä.
"Voi kuinka Tantus Kvantus on tyhmä!" huudahti neito. "Hän on
kirjoittanut kovin epähienosti!" Tästä syntyi Teuvo Tuohisen ja
neidon välillä pitkä väittely, jota kesti puolet saattoajasta. Minä
tietenkin sanoin pitäväni neidin puolta: "todellakin oli Tantus
Kvantus kirjoittanut kovin karkeasti!" Ihmeekseni huomasin että
ystävälläni Teuvo Tuohisella oli vaikutusvaltaa _hänen_ ylitsensä:
neito ei pyynnöstämme mennytkään kotiaan, vaan me kävelimme puistossa
edestakaisin, kiipesimme kalliolle ja jäimme katsomaan maisemaa.
Ilta hämärsi. Meren ranta oli paikoin sula, avovesi päilyi kylmänä
ja tyynenä jäiden välissä. Majakasta kaukaa ulapalta hohti punainen
tuli, pieni höyrylaiva värilyhtyineen liukui satamasta linnoitusta
kohti. "Tämä on kaunein paikka Helsingissä", virkkoi neito, "tämä
on runollinen paikka". Hän kertoi usein istuneensa tuolla rannalla
niemen nenässä, kuutamossa... syksyllä, kun ei ollut ihmisiä
liikkeessä, kun sai olla rauhassa... Hän katseli avovettä, jonka
liikkumattomassa pinnassa heijasti taivaan hattaroita... kaikki me
ajattelimme samaa asiaa: kesää ja soutamista! Ja keskustelu johtui
kesänviettoon ihanien sisäjärvien rantamilla. _Hän_ oli Laatokan
rantamilla syntynyt ja kasvanut. Voi kuinka hän rakasti Laatokkaa!
Hän kuvaili erästä elokuun iltaa. Kuutamossa soutivat he saaren
ympäri. Eräs ulkomaalainen herra oli sanonut että sellaista näkyä
kuin Suomen luonto sinä hetkenä tarjosi, ei ollut Itaaliassa, ei
Sveitsissä, ei missään muualla koko maailmassa...
Mutta Pohjanmaalla ei hän ollut käynyt, vaikka kuuluikin siihen
ylioppilasryhmään. Se olikin hänellä kuin omantunnon vaiva. "Ensi
kesänä, ensi kesänä!" arveli hän. "Tulkaa, voi tulkaa!" kehoitin
minä. "Saisittepa laskea alas Oulunjoen kuohuvia koskia?" "En minä
uskaltaisi -- venhe kaatumaan sattuisi!" "Vielä mitä -- laskumiehet
siellä ovat pyhän valan vannoneita! Eikä sallimus voisi olla niin
julma että juuri _te_ osuisitte yhteen niistä tuhansista, joille joku
vahinko tapahtuu!" "Entäpä sattuisin juuri sellaiseen venheeseen?",
puhui hän leikillä. Oletteko käynyt Imatralla? kysyi hän vuorostaan
minulta. "En". "Ah siellä teidän pitäisi käydä!"
Teuvo Tuohisen kanssa palasimme kahden kaupunkiin ja puhuimme taiteen
arvostelemisesta. Hän todisteli minulle suomalaisen kirjallisuuden
kehnoutta ja mitättömyyttä mailman kirjallisuuden vainiolla. Nyt
ymmärsin hänen ankaruuttaan paremmin kuin ennen. Meillä ei todella
ole ainutta aito-taiteilijaa kirjailijoidemme ja runoilijoidemme
joukossa. Yksi ainoa on, joka jotakin merkitsee ulkomaillakin. Suurin
osa mitä meillä kirjoitetaan tai runoellaan, on roskaa. Mikä taas
on parempata, se taas ei ole omaa, me kuljemme kuin pikkuapinat
ulkolaisten leijonain turvissa. Todellisesti lahjakkaita miehiä ja
naisia puuttuu... j.n.e.
_29 p. huhtikuuta_.
Oi kuinka surullinen päivä, jona ei voi tavata häntä! Tosin hänet
näin tänäänkin, mutta outojen naisten seurassa. En viihdy kotonani,
kävelen edestakaisin pitkin pääkaupungin pääkatuja toverien kanssa,
joita aina iltahämärissä siellä tapaa.
Kello 5 j.pp. istuin yksikseni penkillä esplanaadin varrella.
Tiesin ja tunsin että _hän_ tätä tietä kulkee. Siinä istuessani
ja katsellessani sivukulkijoita näin yhtäkkiä Tantus Kvantuksen
tulevan pitkin Espistä. Katsahdin kelloon. Se osoitti täsmälleen 5...
Runoilija tuli keppi kourassa, hänellä näytti olevan joku tärkeä
toimitettava... hän kulki sivuitseni -- eikä minua huomannut. Hän
kääntyi juuri samasta nurkasta, josta odotettavani määrä oli tulla.
Minussa syttyi epäluulo: toveri on varmaankin _häntä_ kohtaamassa,
miksikä hän muutoin juuri tuosta nurkasta kääntyisi...? Hän katosi
ja kohta nousin minäkin ja riensin samaan suuntaan, mutta en häntä
nähnyt, vaan kyllä _hänet_... Mutta hänellä oli naisseuraa, _hän_ ei
minua huomannut... olin niin lapsellinen että kiersin takaisin toista
katua toivoen hänen tulevan vastaani, mutta vastaan tulikin vain --
hänen äitinsä.
"Ave Maria, ora pro nobis!"
Ei! minä en rupea tähän päiväkirjaani enää kirjoittamaan mitään
lempiseikoistani. Herrajumala, jos joku tämän näkisi? Ikuisen pilkan
ja takanaurun osakseni saisin!
Kun iltapimeässä tulin huoneeseeni, odotti minua kirje pöydällä. Se
oli S:lta, päätoimittajalta. Hän kirjoitti että hän "mielihyvällä
olisi painanut kauniin ja voimakkaan runon" lehteensä, mutta koska
olin pannut ehdoksi ettei se saisi tulla takasivulle, niin täytyi
hänen -- hän kirjoitti -- "valitettavasti lähettää se takaisin".
Lähetin runoni uudestaan hänelle vielä samana iltana vieden sen
postilaatikkoon ja korjasin tuhmuuteni.
Tuskin olin päässyt uneen, kun minut äkisti herätti kova
kanuunanlaukaus... oli kuin ilma ikkunani edessä olisi revennyt...
aina vähänpäästä uudistui pamahdus... kuulin kellojen helvetillistä
helinää -- ja ymmärsin että nyt oli venäläisten pääsiäisyö. Kristus
oli heille noussut ylös... Ylioppilaita oli kielletty menemästä ulos
tänä yönä... Nukuin rauhattomasti.
_30 p. huhtik., sunnuntai_.
Noustessa sepitin pari pientä runoa: toinen aiheutui _hänestä_,
toinen eräästä toverista, jolta aamun lehdessä näin runon
"Kevätkukkasia".
Iltahämärissä veivät askeleeni sinne päin. Käväsin Kaivopuiston
ravintolassa ja tarkastelin paikkoja, jotka odottivat osakuntaa
huomista vapunpäivän-viettoa varten. Löysin pitkän pöydän, jolle
oli kiinnitetty lippu kirjoituksineen: "För österbottningar, 200
personer." Siis tässä tulemme istumaan. Kun kovassa vesisateessa
palasin kaupunkiin, näytti minusta kuin _hän_ olisi toista puolta
katua tullut vastaan. Kuljin surullisin mielin asuntooni. Tuntuu
niin yksinäiseltä. Ajattelen huomista päivää. Minkähänlaiseksi se
minulle muodostunee? Onnistuneeko päästä _hänen_ viereensä siinä
suuressa joukossa? Onhan varsin luultavaa että hän joutuu toiseen
päähän pöytää, minä sorrun jonnekin kauvas, muut hakkailevat
häntä... minä näen hänet hymyilevän henkilöiden seurassa, jotka ovat
minulle vastenmieliset. -- Oi kuinka kipeästi se tulee koskemaan
sydämmeeni! Vappuiltani on vaarassa muuttua salaiseksi kärsimykseksi,
ristintieksi, tulen pahalle tuulelle tovereiden seurassa... ja koko
päivä on tuntuva hukkaan menneeltä? Mutta ehkäpä kestänkin nämät
mustasukkaisuuteni puuskat, kun näin edeltäpäin varustaudun. Hei!
Menkää repaleiksi hienoimmat, hellimmät tunnelmani! Jos niin käy
kuten pelkään, koetan olla kahta iloisempi. Nauran, lasken leikkiä
tovereini kanssa, ehkä hurjastelenkin... en ole näkevinänikään
mitä _hänen_ ympärillään tapahtuu... vaikka suuteleisivat häntä!
Juon pullon simaa, syön tippaleipää, heiluttelen keppiäni laulun
tahdissa. Repeä lempeni, painu matalaksi tunteeni punatuli, minun
täytyy kestää, minun täytyy olla mies, vaikka puukko sydämmeen
työnnettäisiin...
Härmästä poikia kymmenen,
Hurraamme pois, hurraa...
Oi! olen heikko, tunnen sen. Jos voisin, rukoilisin Jumalaa tänä yönä
satuttamaan niin että huomenna pääsen hänen kanssaan rinnakkain.
Lapsellinen rukous, mutta "joka paljon rakastaa, sille paljon
anteeksi annetaan". Hyvää yötä nyt, sinä ikilevoton päiväkirjani --
huomenna on vappu.
Huomenna en kirjoita päiväkirjaani sanaakaan!
_Vapunpäivän jälkeisenä aamuna_.
Eilinen päivä on ikuisesti säilyvä muistossani! Päiväkirjan lehti on
liian halpa sitä kuvaillakseni. Lausun tässä vain että Jumala lienee
lapsellisen rukoukseni kuullut. Olin onnellinen saadessani istua
_hänen_ rinnallaan ja olla suurimman osan päivää _hänen_ seurassaan.
Kuinka ihana hän olikaan valkolakissaan! (me istuimme kaikki, toista
tuhatta ylioppilasta, valkoiset lakit päässä). Olen sieluni pohjasta
häneen rakastunut!
Ja olen nyt varma siitä että -- jos kohtalo sen suo -- minun on
mentävä hänen kanssaan kihloihin. Alan nyt tuntea itseäni omituisella
tavalla. Huomaan, mikä olen -- puhtaan, hienon naisen rinnalla.
Tiedän että minussa on paljon rumaa, mutta toivon että hän on minut
kauniiksi tekevä. Suhteeni kaikkiin ihmisiin on muuttuva. Minussa
tapahtuu perinpohjainen käännekohta. Alan elää ja hengittää uutta
elämää...
En ikinä ole katuva tätä lempeä, en sittenkään, vaikka ihanimmat ja
hempeimmät naiset silmieni eteen tuotaisiin. Rakastan vain häntä --
kuolemaan asti. (???) Ja vaikka paha mailma hänet minulta muuttaisi,
niin olen lempivä häntä sellaisena, jollaisena hän eteeni on
ilmestynyt nuoruutensa suloisimmassa kukoistuksessa...
Vaikka hänessä olisi puutteita kuinka paljon, niin katson vain hänen
hellään sieluunsa, hienonhentoon olentoonsa ja toivon että hänkin on
minun synkät ominaisuuteni anteeksiantava ja kiintyvä vain hyvyyteeni
ja lämpimään sydämmeeni.
Tästälähtien vaijetkoon päiväkirjani kaikista pikkuasioista,
mitkä lempeni seikkoja koskevat. (???) Pulputtakoot runot
esille vilpittömät tunteeni. Ihanimman, kauneimman, puhtaimman,
hienoimman helmen tahdon runottarelta hänelle rukoella. Elämäni...
uudestasyntymiseni...
-- -- -- -- --
Kuinka kohtalo on minulle suopeaksi ruvennut! Kuinka onnellinen
sentään olen, minä särkyväin tunnelmain levoton lapsi: minua omaiseni
hellästi rakastavat, tänä aamuna tuotiin vuoteelleni kirje, siinä
minua suloisesti onnitellaan syntymäpäiväni johdosta ja lähetetään
lahjaksi 100 markkaa...
* * * * *
_Kevätkirje ylioppilaskokelaalle_.
Helsingistä 2 p. toukok. 1899.
_Pyryharakka kulta!_
Niin, tietysti "kulta", sillä satun olemaan tällä hetkellä niin
kultaisella tuulella.
Eilen oli meillä vapunpäivät! Ensi kertaa elämässään olivat nyt
kaikki ylioppilaat, kielistä ja mielistä huolimatta, yhdessä
viettämässä tätä kevään merkkipäivää. Aamusella marssittiin meren
rannalle, Kaivopuistoon. Oli se harvinainen näky! Jos tietäisit
kuinka pitkä on esplanaadikatu täällä Helsingissä niin voisit
tämän näyn ymmärtää, kun sanon että tuo lumivalkolakkinen joukko
ulottui päästä päähän tuon Helsingin komeimman kadun, vaikka
vähintään neljä ylioppilasta kulki rivissä. Edellä kulkivat
molemmat laulukunnat Y.L. ja Akademiska sångförening-lippuineen.
Kaivohuoneella istahdettiin pitkien pöytien ääreen ja juotiin
simaa. Väkeviä ei _siellä_ maistettu. Minä sain paikkani meidän
kauneimpain naisylioppilaidemme seurassa. Herranterttu kuinka
ihanalta muutamat hienohelmat näyttävät valkolakki päässä!...
Me istuimme kaikki, paitsi laulajat, taivas-alla. Vähät siitä
ettei päivä paistanut ja että vettä riputteli. Alussa tosin
"stemninki" oli huono, kun saatiin odottaa kauvan simaa,
Kaivohuoneelta palattiin kaupunkiin ja täytyi erota tyttölapsista
iltaan asti. Nyt pisti meillä kolmella pohjalaisella: Pentti
Flinkillä, Antti Järviluodolla sekä allekirjoittaneella
päähän pistäytyä myös Alppilassa, jonne aina muina vappuina
oli vaellettu jo aamulla (Alppila on paljon kauniimpi ja
runollisempi paikka kuin Kaivohuone). Hyppäsimme kolmin miehin
samaan ajuriin, jonka gummipyörät äänettöminä vierivät itäistä
viertotietä. Mäntymäen ohitse ajaessamme soitettiin maammelaulua
torvilla. -- Ajoimme ohitse paljastetuin päin. Siellä olivat näet
juomalakkolaiset juhlimassa.
Alppilassa istuimme juomaan kylmää punssia (avec aqva vita).
Olihan tosin ylioppilaskunta lausunut toivomuksen, jotta
oltaisiin raittiita tänä vappuna, _mutta koska ilman paino oli
kova ja sää sateinen_, niin se aina vaikuttaa nautinnonhalua.
Sanon sen tässä että mainio asia on olla raitis, mutta paljon
mainiompi -- osata juoda, juoda nimittäin silloin kun "henki
päälle tulee", juoda sielunsa ja ruumiinsa virkistykseksi! Sillä
kaikki yksipuolisuus kuolettaa vähitellen ihmisen. Pane sinäkin
tämä mieleesi, rakas Pyryharakka. Joimme kolmeen Pekkaan pari
pulloa hyvää punssia ja niin pääsimme mainiolle vapputuulelle.
Tulimme avomielisiksi, lempeiksi ja samalla rohkeiksi, puhelimme
sellaista mitä ei selvillä ollessa saa sanotuksi. Kun olimme
tämän kohtuullisen viftin lopettaneet, lähdimme taas kaupunkiin,
jalkaisin, ja ylioppilastalolla käytyämme nousimme Kämppiin. Nyt
alkoivat juhlapäivällisemme, joita syötiin monessa huoneessa,
ovet välillä avoinna. Syödessä laulettiin yhteen ääneen
isänmaallisia lauluja. Reipas kuraattorimme piti puheen j.n.e.
Iltapäivällä kävin kotona puolen tuntia levähtämässä ja sitten
taas hyökkäsin uudestaan kaupungille, saattelin muutaman kiltin
tyttölapsen kotiinsa ja lähdin ylioppilastalolle. Hyvät ystävät
olivat pitäneet huolta istumapaikastani parhaassa seurassa.
Olipa pulska näky, mikä kohtasi silmää ylioppilastalolla!
"Kilometrin pituisia" pöytiä oli valmiiksi katettu monta kymmentä
ja joka-ikiseen sivu- ja lehterihuoneeseenkin. Kiittää saivat
onneaan ne, jotka omistivat sijansa itse suuressa juhlasalissa,
jossa koko ohjelma tapahtui, jossa koko klubi-iltaman loisto
enin tuli esiin. Täällä olivat näet laulukunnat, täällä kaikki
arvokkaimmat cives academici ja -- cae, yliopiston opettajat,
joista useimmilla oli valkolakki päässä.
Ajatteleppas, toista _tuhatta_ valkolakkista istumassa
kimaltelevissa riveissä, kukkia ja ruusuja rinnoissa,
valkoisten pöytien ääressä, sali koristettu kaikkien osakuntien
kunnia-lipuilla, jotka riippuivat aistikkaasti laipion rajasta.
Ja koko illan ja koko yön olivat _lakit päässä_ eikä niitä
otettu pois muulloin kuin Maamme-laulua ja muita kansallisia
lauluja laulettaessa tai eläköötä kajahuttaessa eri puhujille tai
ilohuutoja päästeltäessä niiden sähkösanomien johdosta, joita
tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsinmaalaiset ylioppilaat olivat
lähettäneet tähän vapunjuhlaamme, lausuen myötätuntoisuutensa
maamme nykyisessä asiassa ja asemassa.
Oli se kaunista katseltavaa, oli siinä nuoruutta ja voimaa.
Olisitpa kuullut miten esim. porilaistenmarssia päästeltiin.
Kun tuhat paria jalkoja yhtäaikaa laulun tahdissa iskee lattiaa
ja kun säestykseksi nuot kilometrin pituiset pöydät laseineen
pannaan heläjämään, niin on vaikutus niin tärisyttävä että jos
semmoista Bobrikoffin edessä esitettäisiin, luulisi viimeisenkin
p--n hänestä huudolla lähtevän ulos ja jumalaisen innostuksen
hänetkin täyttävän!...
Minä olin onnellinen tänä vappu-iltana, sillä sainpa istua
suloisen impilapsen vieressä, jonka pehmeillä kiharoilla
lyyrylakki hohtaa kuni hopeainen jäkälä hymyilevien sammalten
keskellä. Minusta tuntui kuin nyt vasta minäkin olisin ollut
_nuori_ ja ymmärtänyt nuoruuden arvon ja minusta oli kuin
minullekin, syksyn kolkon kuutamopojalle, elämän kevätaurinko
olisi säteitään näyttänyt ja kuin minäkin olisin saanut oikeuden
elää, minä -- kuollut sielu. Ja minusta tuntui että minäkin
vielä voisin muuttua ja tulla hyväksi, erinomaisen hyväksi, jos
minun sieluni toivot täyttyisivät -- jos saisin olla suloisten
henkilöjen seurassa enkä tarvitsisi nähdä pahuutta, kurjuutta,
likaisuutta.
Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä -- ja minustakin
tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen
kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta -- ja
minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja
luonnollisuutta -- ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä
että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää...
Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun,
minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan
ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja
ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin -- minä rakastan valkoista
ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja
laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas
sydämmeni! -- Sinä yksin sen voit tehdä! -- --
Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin --
ehkä meren rannalle... niissä näkyi istuvan hennosti uupunut
nuori nainen ja eräs mieshenkilö. "Minusta tuntuu kuin meistä
voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme"
sanoi se saattelija. "Niin minäkin luulen" taisi se hennosti
väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja
sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi
kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi...
Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on
lempi... "Hullusti rakastunut!" huudahdat sinä, siukkuseni.
Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa
etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta
toivottavasti -- viime kerta.
Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä
tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille
ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et
vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle
tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele.
Se on _hyvä nimi_!...
Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se
on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25
vuotista olemassa-olo-juhlaani.
Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön
perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana
päivänä katuu...
Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään
pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.
Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet
saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p.
kesäkuutahan näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat
ja keltanokat.
Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua
odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan
vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai
saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten
ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte,
ja sitten lähdemme yhdessä -- jollei ulkomaille, niin kuitenkin
mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä,
mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme.
Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä
ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään.
Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa.
Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän
etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja
koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle,
jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä
matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston.
Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O--n suureen ylioppilasten
muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä
saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua
"spirituksesta".
Sittenpähän nähtänee. Monestihan ne hyvät programmit menevät
kokonaan myttyyn. Ja minutkin saattaa kohtalo viskata minne
tahansa, niin ettei vielä varmaan voi mitään sanoa, mutta sen
sanon että koetan hyväksesi parastani. _Tiedätkö mikä sinua
odottaa kotiin tultuasi?_ Ynnä minua? -- _Kansansivistystyö!!!_
Olen ilmoittanut pakosta _sinutkin_ päätoimikunnalle. Jokaisen
ylioppilaan velvollisuuteen näet vedotaan. Hauska kuulla
sinunkin pitävän esitelmiä esim. Takaruotin kylässä! Ja nähdä
kulkevan kontti seljässä liukkaita suoportaita, mökistä mökkiin,
neuvomassa torpparijoukkoa. Jaa,, jaa -- se on tekevä hyvää sinun
"aristokratiiallesi" ja siellä me opitaan rikasta suomenkieltä,
jos ei muuta... Mutta välttämättä sinulla pitäisi olla naistoveri
koko kesäksi. Muuten en työstäsi usko tulevan mitään. Sinun
täytyy sellainen tilata itsellesi.
Terveeksi nyt.
Hyvää jatkoa ja kärsivällisyyttä luvuissa. Kyllä sinä kestät. Ora
et labora.
_Frater_.
_4 p. toukokuuta_. Kolme vuorokautta olen nyt lakkaamatta ollut yhden
ainoan hallitsevan tunteen alainen. Olen pidättämällä pidättänyt
itseäni kirjoittamasta _hänelle_ kirjettä, jota sydämmeni vaatii.
Olen kuunnellut järjen ääntä, joka on sanonut: "ole varovainen, odota
vielä ja tutki sitten, pitääkö sinun hänelle todella kirjoittaa --
ehkäpä kaikki vain on satunnaista, sammuvaa laatua!" Olen koettanut
viihdyttää itseäni kirjoittamalla kimpun runoja, ne ovat enimmäkseen
syntyneet aamusilla, toinen toisensa jälkeen, neljä ja viisikin
yhteen jaksoon. Jospa hän tietäisi, että näin sepitän runoja hänelle?
Jospa hän tietäisi, mikä poltto rintaani vaivaa!
Miks salaan mä sanat sydämmen,
jotka hänelle lausua voisin?
Joilla onneni päivyen ikuisen
ehkä itselle iloksi loisin?
Ne polttavat tässä mun povellain,
ne huokuvat huulillani --
Mut vaiti, vaiti ma viivyn vain
ja kiusaan mun tuntehiani!
Oi miksikä hävetä hyvyyttään,
jonka toiselle vain voi antaa?
Ah miksikä lisätä kärsimystään
ja yhä vain kaihoa kantaa?
Ei! En voi pidättää itseäni kauvemmin. Minun täytyy päästä
johonkin varmaan tulokseen. Kidun selittämättömällä tavalla. En
voi sekuntiakaan olla ajattelematta häntä. Rakkauteni häneen on
-- järkähtämätön. Rakkauteni on puhdas ja henkinen, se on syvällä
sydämmessä. En tunne pienintäkään huonoa himoa. Sen täytyy olla sen
oikean...
Olen tutkinut itseäni ja punnitsen tunteitani. Syvälle alas painuu
rakkauden vaaka. En jaksa sitä käsillä nostaa...
Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos
hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise
itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani
ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen
luonnollisesti, jos tunnustan.
Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt,
saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää
rajattoman ikäväni ja ihastukseni!
* * * * *
... Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa
vuorokaudessa olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen
palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. "Sinä olet rakkaudesta
kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!" nauravat he. "Tai osta hanuri
ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa
koetellut?"
Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet
näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet
seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän
oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu,
käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin
nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta
juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin
toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli
pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi
taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo
hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa
ja -- niinkuin näytti -- nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen
täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi
vihdoinkin yksikseen tulemaan.
Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista
käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään
juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella
sekä harmitti että hävetti...
Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen
likaisenkeltaisena -- jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen
kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja
syntyi: huomasin olevani suuri hölmö... En saanut sitä kysytyksi mitä
varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä:
nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.
-- Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito
sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.
-- Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran _teidät_
tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.
-- -- Te olette hassu! -- huudahti _hän_.
Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän...
Taisimme kävellä hitaasti, koska -- ennenkuin perille saavuimme
-- hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi
seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.
Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat
lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut
tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin
alkanut epäillä: _mitä hän minusta ajatteli_? "Ehkä olenkin hänelle
sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen
vastalempeään?"
Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!...
_5 p. toukokuuta_. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa
itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin
näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli _hän_, niin kulki
hän nyt _eri tietä_ kotoaan... Olen joutunut ikävään asemaan: --
_hän_ pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi
omaa kuvitteluani -- lienen luulosairas).
... Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä
on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina
on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei
kuolemakseenkaan tiedä... Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut
johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani
hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen
että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: "mitä se
tekee? -- mihinkä on kiire!" Kolmannella ja neljännellä luokalla
sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja
häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa...
* * * * *
Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan
markan vekseli eräälle toverille -- minä ja eräs toinen olemme
takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi
allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon.
Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen
kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka
pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku,
kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä
sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin... Kirurgilla käynti:
muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa.
Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä,
mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja
kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki
tovereitaan auttaa. "Auttaa?" Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja
kynällä -- sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.
-- Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. "Vai elämää, tämäkö
on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua
noihin viheliäisiin vekseleihin?"
Tyynnyn -- mitäpä asia minua koskee.
Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän
lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan
puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa
lienee minua aina pidetty "huonona toverina"...
_6 p. toukok_. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan,
jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja
sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista -- huomenna on
syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai
kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä..., syöttäisin appelsiineja
ja juottaisin viiniä?... Päivä on lämmin ja ihana. _Hän_ tuli
päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, --
ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän
minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä
etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! -- Olen istunut
ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja
jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä
koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa
tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa
liikkuu...
_Seuraavana aamuna_. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä
Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta "debyteerasi".
Siellä tapasin _hänet_ serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa
valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista
päästyä poikkesimme Kappeliin "suklaata juomaan". Kun sitten piti
lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja
päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa.
Syöksyimme kaikki "Kleihneen", kaksi naisylioppilasta tilattiin
telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat,
esitettiin -- seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin
puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen -- rakkaudesta. _Hän_ oli
sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta:
ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin.
Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät
rakkaudessaan. _Hän_ sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka
rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi
ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana
tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen
serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan
asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta "menee
ohi". Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot.
Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia
elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas
toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: "Semmoinen mies, joka antaa
onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle
elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on", väitti tämä
kolmas, "jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!" Keskustelu oli
todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani
_häneen_, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta
sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä
vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein
loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin
tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta
vuotamaan: "en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi".
Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä,
Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen
kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme
kaikki neitoset koteihinsa.
(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).
_7 p. toukokuuta_. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan
Oksasen runon mukaan:
Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin...
Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua
yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan.
Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne
että olen aina kuin viides ratas vaunussa -- liikaa. Ei kumma, jos
ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja
tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni...
* * * * *
_Rendez-vous!_ Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma.
Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni _hänen_ rinnallaan -- minusta
tuntui että meidät "huomattiin". Siellä oli paljon tuulottelijoita
Alppilan pihalla istuksimassa -- eräs tuttu, laiha luutnantti
näkyi uteliaasti katsovan, _millaisessa_ seurassa muka kuljen.
Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan.
Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla.
Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului
metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta --
kallis maisterisormus. Ihmeellistä -- me löysimme sen kuitenkin. Me
olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. _Hän_ ja minä
levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti
mainittava), _hän_ leväten kyljellään -- minä istuen. Toinen pari
istui rotkon toisella puolella. "Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!"
huudahti _hän_ yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua,
jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa
paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen,
posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa
hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta.
Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia -- voiko
kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka
häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan
hiiskunut...
_8 p, toukok_. -- On sentään suloista että on oikeus kantaa
valkoista lakkia! Mikä tuores tunnelma kirkkaana toukokuun
aamuna laskeutua uudessa kesäpukimessaan keppiä heilutellen
tuonne puhtaaksi lakaistulle esplanaadille!... Kun ei ole mitään
pakottavaa työtä... koko maailma tuntuu hymyilevän vastaani...
kesän ohjelma on hämäryytensä tautta juuri suloinen. Tuntuu kuin
voisi matkustaa ulkomaille, milloin hyvänsä... Reinin vihreille
rannoille: Sveitsin hymyileville alppijärville... Naiset leijuvat jo
keveissä kesäpuvuissaan... torilla myödään alati ruusuja. Pikkuinen
avojalkatyttö tarjoilee sinivuokkoja, joita ei voi olla ostamatta...
Meri kimmeltelee raikkaana aamupaisteessa, satamassa vilisee laivoja.
Taivas seljastaa pääsi päällä sinisenä ja korkeana, koko ilma kuultaa
ja heloittaa. Koivu ei tosin vielä ole hiirenkorvalla, sillä lämmintä
vesisadetta puuttuu. Mutta nurmi jo hiukan vihoittaa. Runebergin
patsaan ympärille on istutettu kallisarvoisia kukkia, taimet versovat
päivä-päivältä, pian on sieltä tuulahtava suloinen tuoksu. Kevät on
kevättä sentään pääkaupungissakin!...
_10 p. toukok_. Tämä lienee tulevaisuudessa oleva minulle muistossa
ihanaa aikaa.
Ajatellappa että saa olla ja elää aivan kuin itse tahtoo! Ei ole
kiinni minkäänlaisessa virastossa tai koulussa. Ja rahastakin näyttää
onnellinen kohtalo sentään huolen pitävän...
Näiden päivien ohjelma on seuraava: Aamulla astelen lempeässä
päivänpaisteessa alas Espikselle, ostan pikkutytöltä kimpun
sinivuokkoja rintaani, istahdan esplanaadipenkille ja vedän povestani
Juhani Ahon uuden teoksen "Katajainen kansani". Saan tällätavoin
tehdyksi kolme tärkeää asiaa: _primo:_ hengitän raitista ilmaa
keuhkoihini! _secundo:_ luen uusinta kirjallisuutta; _tertio:_
varron ohi menevää armastani! Ihana ohjelma?... Entä nämät hempeät
illat, kun etelän leyhkeys hivelee kasvojani ja koko mailma
on kuni pumpulia. Meri tyyntyy illaksi, lahdelmat kimmeltävät
peilikirkkaina, taivas on haaleansininen, lieto, laskevan auringon
rusko... hienonhieno hämäränhuntu peittää vienosta soitosta raikuvan
kaupungin... Jos olen jäänyt yksin kadulle tai eksynyt iloisista
tovereista, niin tosin tapaa minut lemmenkaiho ja hempeässä
kärsimyksessä astelen meren avaralle rannalle. En häntä tavanne?
Silloin keksin sen keinon että riennän iltaani kuluttamaan johonkin
perheeseen, jossa tiedän minulla olevan luotettavia ystäviä...
Nuori mies on kaikkialle tervetullut!
Kohta toivon pääseväni saaristoon asumaan...
_Samana päivänä:_ Tapasin _hänet_. Hän on nyt minua kohtaan
kylmänkohtelias. Hän kieltäytyy kaikesta mitä hänelle ehdotan. En voi
tehdä hänelle ainoatakaan palvelusta. Hän ei huoli piletistä, jota
hänelle tarjoan, hän tahtoo käydä itse sen ostamassa, hän ei halua
kirjaa, jota hän ennen on sanonut haluavansa: hänellä on muka niin
paljon _muuta_ lukemista... ja saapihan hän sen itse kirjastosta,
jos haluaa. "Kuten suvaitsette" soperran minä kohteliaasti, mutta
sydämmessä tunnen kovaa kipua.
_Illalla:_ Olin norjalaisen kirjailijan Knut Hamsunin esitelmää
kuulemassa Yliopiston juhlasalissa. _Hän_ oli myös siellä ja me
tapasimme toisemme ulostultua, vaikka hän nähtävästi koetti päästä
minusta.
-- Tunnetteko Hamsunia, neiti?
-- Olen lukenut hänen viimeisen teoksensa -- se mies on kärsinyt
paljon.
Mitähän _hän_ tarkoitti norjalaisen kirjailijan kärsimyksillä?
-- En ole vielä lukenut ainoatakaan teosta Hamsunilta, sanoa
höläytin minä, vaikka tietysti olisi kuulunut asiaan salata tämä
sivistymättömyys.
-- Ymmärsittekö hyvin esitelmän? kysyin lisäksi.
-- Ymmärsinpä tietenkin... olenhan lukenut norjaa.
-- Minun täytyy tunnustaa että ymmärsin vain paikkapaikoin. Minua
_sattui nukuttamaan_ ja väsyttämään. En jaksanut oikein seurata...
Tuntui terävältä mieheltä!
Hän oli menossa nimipäiville jonkun luo. Saatoin hänet
Vladimirinkadulle. Erosin hänestä syvästi murheellisena ja palasin
kotia onnettomana, hyljättynä. Koetin pukea surumieliset tunteeni
runonmuotoon. Tuntui ihan siltä kuin hänen joskus pitäisi saada
tietää, mitä tänäkin iltana hänen tähtensä kärsin...
_11 p. toukok. helatorstai_. Huvimatka Borgå-laivalla Helsingin
ympäristöön. Se raitisti. Iltapäivällä kävelyssä Alppilan
takalistossa. Vieraissa Unioninkad. v... Kieltävä vastaus.
Surullista! En siis pääsekkään siihen meren saareen. Ei kukaan näy
tarjoavan huonetta näin aikaiseen keväällä. Iltapäivällä italialaista
blai-soittokuntaa kuulemassa. Ei sellainen siveellisesti ylennä.
I skutshno i grustno i njee kamu ruuku padatj! on Lermontov aivan
oikein laulanut yksinäisestä mielestä.
_12 p. toukok_. -- Käväsin Normaalilyseossa rehtorin kansliasta
hakemassa lanketin tilintekoa varten. Nyt siis pääsemme erilleen
tästä kuritushuoneesta, me auskultantit. Jään odottamaan
auskultanttistipendiä. Jaan maalliset tavarani kolmeen osaan: yhden
osan lähetän edeltäpäin kotipuoleeni, toisen pidän mukanani matkoja
varten ja kolmannen jätän tänne pääkaupunkiin, vaikka en tiedä,
tuleeko tänne enää tuloakaan.
Ei mitään tienviittaa ole minulle tulevaisuudessa! Sydämmelläni on
paino. Mihin joutunenkin tulevana syksynä? Johonkin pikkukaupunkiinko
"sijaiseksi"? -- kauheaa!...
Jos olisin onnellisissa kihloissa, varmaan saisin elämänhalun. Nyt
sitävastoin tunnen itseni halveksituksi ja ajattelen kuolemaa.
Rakkaus tekisi minut eläväksi, olen varma siitä...
Tavannenko häntä enää, en tiedä. Saanenko häneltä kysytyksi koskaan,
saisinko hänelle kirjoittaa? Jaksanenko salata sydämmeni tunteet ja
tämän kevätlemmen? Onko rakkauteni sammuva siksi vain etten uskalla
enää toivoa vastarakkautta?...
_13 p. toukok_. Yö... Tulen laivaretkeltä Itäisestä saaristosta,
jossa olen viipynyt koko päivän siten laiminlyöden yhden
yksityistuntini. Minulla on siellä salaisia ystäviä...
Kuinka mukava on huvila siellä kuusien ja mäntyjen keskellä, meren
kalliolla! Meren? Aava, sinervänvihreä ulappa jolta valkoisia
purjeita pilkoittelee. Aallot siellä loiskivat hiidenhinkaloissa,
tuuli humisee metsäkruunuissa, kuusten latvat nuojuvat, nuojuvat...
paiste kimmeltää jättiläislaineilla, peipponen piiskuttaa...
Kas siellä on vapaus, siellä hiljainen rauha, siellä on viihdytys...
Juoksentelin siellä ylös ja alas kallioita, poimiskelin vuokkoja,
kevään ensi kukkasia, joita siellä oli paitsi valkoisia ja sinisiä,
myös punaisia. Raidat kukkivat! Kukkiva raita on runollinen esine --
niin varhain se uskaltaa kukkia, vaikka rannoilla vielä siellä-täällä
hohtaa jäätä ja lunta, ja tuuli lietsoo kylmästi pohjoisesta.
Siellä oli "höga berg och djupa dalar". Siellä oli syvä laakso, jossa
lainehti viheriä laiho, laihon pientarella rusotti punainen lato.
Rantakallioista löytyi syviä hiidenkirnuja...
_14 p. sunnuntai. Iltayö_... Tulen M. M:n konsertista. Olen
väsynyt, väsynyt ruumiiltani, väsynyt sielulta -- elämän haluni
on taas sairas... olen kokenut ja tuntenut ja ajatellut elämääni
tänäpäivänä... huomaan itseni niin mitättömäksi, näen sen suhteistani
tuttaviin.
Naapuri-toverini Leo Lemmetön yhä nauraa mieltymystäni _häneen_.
Sanoo ettei hän puolestaan voi ymmärtää, miten _häneen_ vakavammin
voisi mieltyä. Hän haavoittaa minua, saattaa minut yhä enemmän
hautomaan, särkee kauniit kuvani ja unelmani kuivalla järjellään...
Mutta minä halveksin järki-ihmisiä! En heistä pidä. Minkä sille voi,
että olen tunneihminen?
Jaksanenko huomenna nousta 1/2 7 keretäkseni laivaan. Lupasin näet
käydä tiedustamassa "siellä", saanko asuntoa. On nimittäin aikomus
asettua saaristoon muutamiksi viikoiksi. En ikinä ennen ole asunut
meren saarilla...
_Häntä_ en ole nähnyt moneen päivään.
* * * * *
_15 p. toukokuuta_.
Yöllä klo 1/2 1...
Yö tumma, kaunis, toukokuun
Ja meri tyyni niin!
Me hiljaa soutain soljuttiin
Venheessä kaupunkiin.
Ol' ilta ollut ihana,
Nyt nousi öinen kuu...
Oi moisen hetken helmassa
Maailma unhoittuu!
Ol' yöhyt täynnä tunnelmaa
Ja laulun hyminää...
Ma haudoin yhtä unelmaa
Ja yhtä elämää.
Se vieno istui vierelläin,
Ma hälle kuiskailin,
Mut kylmäks, kylmäks hänet näin
Ja salaa huokasin.
Yö tumma, tyyni, keväinen,
Sä tuutu tunnelmain...
Liet muille muisto riemujen,
Mut mulle -- tuskan vain!
Jääkööt selitykset yhdessä-olosta armastettuni kera tänä iltana tämän
laulun varaan...
_16 p. toukokuuta_. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen
tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään...
Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi,
jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni
valossa... minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen
tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole
mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan
toimintaan... tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota
povellani kantelen... en huuda, olen tyyni...
Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä
elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät
minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea...
Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla
pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen.
Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.
Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista
hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa
sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää,
jotakin suurempaa, korkeampaa...
Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, _jos
tahdon_, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä
tulevaisuudessa voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa
lapsellisuuttani -- mutta onko se _oikein_, jos niin annan käydä?
Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta,
parhainta, puhtainta ja jalointa?...
_17 p_. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi.
Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa
ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan
voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja...
Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen
pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: "sinä raukka, jolla ei teoreettisia
tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan".
Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin.
Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin
paheksuvan katseen ja muistan että minut vain "armosta" päästettiin
läpi, armosta! -- ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan
publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa
Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet -- a razvje
poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te
olette runoilija -- mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan
muita runoilijoita?]
Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka
siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.
Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin
kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain
uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta...
ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään
kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona -- rakastuisin siellä
johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin
naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja
mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?
Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan,
hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, _tekö_ tätä
apurahaa himoitsette? te, joka... muistatteko miten tutkinto meni? ja
muistatteko että jotain lupasittekin?...
* * * * *
Olen nyt jakanut tavarani kolmeen osaan. Huomenna kello 1/2 5
iltapäivällä on minulla vakaa aikomus pudistaa Helsingin tomut
jaloistani ja astua höyryvenheeseen, joka minut vie saaristoon.
Pääsen näet sinne asumaan. Jumalankiitos... Saanhan nähdä meren
loiskivan jalkaini juuressa joka-päivä, saan nähdä purjeiden
puuntelevan ulapalta ja kuunnella tuulen huminaa nukkuessani. Siellä,
Tyynelässä, olen muisteleva rakkauttani ja, jos Jumala suo, sepittävä
merirunoelmia. Surulliselta ja ihanalta tämä kaikki tuntuu. Jos sinne
kuolisin, olisi se lohduttavaa: kuolisinhan puhtaasti rakastuneena,
ja ainoastaan meren aalloille valitellen etten kohdannut
vastarakkautta.
Tätä kirjoittaessa loistaa kuunpuolikas suoraan sisään ikkunastani.
Se on kasvava kuu. Minua odottaa siis romantilliset illat siellä
saaressa...
Silloin-tällöin olen saapuva kaupunkiin asioille.
_18 p. toukokuuta_. Jää hyvästi päiväkirjani! Jää hyvästi sinä
salaisten tuskieni tulkki, sinä toverini uskollisin iloissa ja
suruissa! Nyt upotan sinut -- sukkien sekaan ja lähetän sinut
kaukaiseen kotoon, halki Suomen. Meren saaristoon en sinua mukaani
huoli. Alkakoon siellä uusi elämä ja uusi päiväkirja. -- Jää hyvästi
Sinä vieno, jota eronhetkenäkään en tavata saa, vaikka minusta
tuntuu että jos olen uskollinen hyville tunteille, meidän vielä
täytyy toisemme tavata. Ja Sinun täytyy vielä kerran saada tietää,
mitä olen kärsinyt ja kuinka hellästi olisin ollut valmis sinua
omanani pitämään. Sinun täytyy kerran sinunkin tulla lemmensairaaksi
ja lemmenhölmöksi -- siitä että minä olen ollut lemmensairas ja
lemmenhölmö...
Minä kuulen jo meren mahtavan kohinan ja näen valkoisten purjeiden
nousevan taivaanrannalle. Jää hyvästi, Sinä vieno. Tahdon rukoilla
taivasta meidän molempien puolesta...
* * * * *
_1 päivä elokuuta, Lapin rajoilla_...
'Hyvä Neiti.
Minä, allekirjoittanut, rakastin Teitä ja aijoin pyytää Teitä
omakseni. Sieluni oli kuin polttava maa, joka janoaa kastetta...
Tutustuin Teihin viime talvena ja näin Teidän sielunne teidän
silmistänne sekä tulin tuntemaan Teidän sydämmenne hyvyyden
Teidän puheistanne. "Hänellä on jalo ja hellä sydän", sanoin
itsekseni kerran palatessani Teitä saattamasta. "Hänessä on
se, mikä minutkin tekisi eläväksi ja onnelliseksi. Hän on
hienotunteinen ja tunteellinen tyttö ja hän on samalla henkisesti
hyvin kehittynyt -- hän on ehkä etevämpi minua ja juuri
sellaisena voisi hän tehdä minut eheäksi ja hyväksi."
"Hän rakastaa luontoa ja luonnollisuutta eikä ole suurmailman
muodin orja"...
"Hän säälii onnettomia ja kärsiväisiä ja tahtoisi kaikkia
auttaa"...
"Hän rakastaa lapsellista riemua ja näkee pienessäkin kaunista"...
"Hän ymmärtää tunnelmia ja rakastaa todellista runoutta...
"Ja hän on nuori ja muodoltaankin suloinen...
"Vaatisinko enempää? Edessäni heloittaa hento kukkanen, joka
minua miellyttää ja jonka tuoksu minut ihanasti hurmaa".
"Voi kukkanen, voi kukkanen, haluan sinut painaa povelleni enkä
ikinä sinua heittää"...
"Minä, joka en koskaan naista ole syleillyt, tahdon vihdoinkin
toteuttaa lemmenlaulujeni levottoman mielikuvituksen"...
"Jos me saisimme tutustua toisiimme enemmän, niin tulisi meistä
ehkä hyvin hyvät ystävät!" -- muistatteko näitä sanojani,
kun ylioppilasten juhlasta saatoin Teidät kotiin pimeänä
vapunpäivän yönä? Te vastasitte hiljaa: "niin"... Ne eivät olleet
kevytmielisesti lausuttuja sanoja, vaan ne olivat puserretut
palavasta joskohta ujostelevasta sydämmestä. Voi miksi emme me
nuoret aina noudata sydämmiemme ääntä? Miksi ujostelemme asioita,
jotka ovat pyhimmät elämässä? Miksi teeskentelemme itsemme
kylmiksi silloin, kun sisässämme tunnemme suloisimman lämmön?
Jospa silloin olisin tietänyt Teidän sydämmenne tunteet! Mutta
niitä en tietänyt ja minun täytyi olla varovainen. Ja tahdoin
myös tutkia itseäni: kestääkö lempeni Teihin, vai onko se vain
hetken heikkoutta? Sillä minä en tahtonut pitää Teitä tunteitteni
leikkikaluna.
Koko keväimen kuluessa ajattelin ainoastaan Teitä ja olin
kuni kuumesairas. Toverini minulle nauroivat ja ne, jotka
kiintymisestäni Teihin tiesivät, laskivat siitä pilaa. Mutta
se ei muuttanut salaista rakkauttani Teihin, se vain teki
tuskat kovemmiksi. Mitä oli minun tekeminen päästäkseni Teitä
lähemmäksi? Te vieroitte minua ja kahden kanssani ollessanne
näytitte väliin kylmältä, sellaiselta kylmältä, joka on
kohtelias, mutta ehdottomasti työntää luotaan. Noli tangere!
Ei ollut minulla helppo sellaisten hetkien perästä. Minusta
tuntui kuin joku olisi kertonut minusta Teille jotakin
vastenmielistä ja kuin olisi minun mahdotonta näyttää Teille että
minullakin sentään oli hyvä sydän, kuinka karkeankummalliselta
tahansa persoonallinen käytökseni Teistä näyttikään!
Päästäkseni Teidän kanssanne tutustumaan syvemmin, aijoin
Teille kirjoittaa ensin lyhyen kysymyksen: "saisinko ruveta
kirjevaihtoon?"
Mutta -- ajattelin että Te sellaisen kysymyksen saadessanne
pitäisitte minua hassuna tungettelijana. Ja jäin siis vartomaan
sitä päivää, jolloin vielä saisin Teidät kerran tavata ja
suusanallisesti sitä Teiltä kysyä. Tahdoin vain vähitellen saada
itseni vahvistetuksi siinä uskossa ja tiedossa että todenteolla
Teitä rakastan enemmän kuin muita.
Mutta! -- minä en Teitä enää saanutkaan tavata, minun täytyi
matkustaa kauvas pois ja silloin jäin ikäänkuin polttaville
hiilille: kirjoittaakko vai odottaakko vastaisia tuntemattomia
aikoja, jolloin taas ehkä palaisin pääkaupunkiin ja saisin Teidät
nähdä?
Silloin samalla tapahtui se mitä olin salaisesti peljännyt, mutta
mitä en sydämmessäni ikinä ollut vielä uskonut: -- _Teidät oli
toinen valloittanut!_...
Luin sen sanomalehdestä.
Se oli minulle äkkiarvaamaton isku ja tulevaisuuteni taivas
peittyi murheen mustiin pilviin.
"Myöhäistä! myöhäistä!" huusi ääni sielussani.
Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu...
hiljaiset unelmani usvana haihtuneet... Minun toivoni ja
pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt,
särjetty!...
"Myöhäistä! myöhäistä!"
Jääkää hyvästi.