Runo tehty Jatkon penkinpainajaisiin 1814/5.
Talo on torin tykönä, _Reunamuistutuksia_:
Pytinki pyryn pitävä,
Siin' on suuret opin ahjot, Vanhoja pulpetteja,
Tietopajat parahimmat. jotka eivät meille kelpaa.
Pulpeetit on puhtahimmat, Opettajan pöytä
Pelipöydät pienoisimmat. -- entinen pelipöytä.
Kipikka on kieronlainen,
Remuvärkki reuhkamainen, Puhujatuoli, jossa
Laakerikin laihanlainen. rukoukset pidetään.
Kello aivan omituinen, Kellon viisareita tarpeen
Joskus eistää, joskus jättää. mukaan, milloin eteen,
Ei oo koskaan mitään "hättää". milloin taaksepäin.
Siell' on suuret Suomen naiset
Aivan kuulut Jatkolaiset. Muutamilla opettajilla
Ne kun oppii, seinät ryskää, oli innostuessaan tapana
Liidut lentää, penkit jyskää. heittää liitu lattiaan.
* * * * *
Yks on tyttö topranlainen,
Viisas, reipas, tarkkaavainen,
Koti-, koulu-vihkot laittaa Hanna Nordfors,
Eikä koskaan ketään haittaa. etevä, vakava.
(katso reunam.)
Entäs vieno Viipurista,
Neito kaunis Karjalasta, Heidi Tallberg sievä
Vilkkusilmä, hymyhuuli, ja iloinen -- tanssii hyvin.
Tovereiden hyvä tuuli?
Sitten tyttö pienenlainen,
Aivan ehta "oululainen": Nanni Hanelius -- hänen
Hän se aina fraasit fraasaa, sananparsiaan nämä.
"Broikkaillen" ei "aikaa plaasaa"!
Vieressään on Jatkon kumma,
Se on kaiken opin summa, Magda Castrén, etevä ja
Varsin viisas, vakavainen, kaikinpuolin mallikelpoinen.
Tosi, suora suomalainen!
Mutta kukas tuolla virskuu,
Aina nauraa, tunnit tirskuu, Hellin Djupström -- se, joka
Absenteeraa ahkerasti, eräänä kesänä kävi meillä.
Oppii ylen ankarasti?
Sitten "poika" Pohjolasta,
Villikissa Kirkkolasta:
Tunnit tyyrää, renkut rustaa, Tämän runon tekijä
Eik'oo sydän syttä mustaa, "Pyryharakka".
Ihaileepi hevosia,
Vaan ei nukkeneitosia.
Mutta täällä! -- Mikäs täällä?
_Tyttö_ täällä, pysty päällä! Henne Saksa -- suuret ajatukset
Miten neuvoja se sietää, itsestään. Aika sievä tyttö.
Joka aina läksyt tietää?
Tääll' on sitten Jatkon helmi,
Joka milloinkaan ei telmi, Natta Glomerus, Maisteri
Hänestäpä Antti tykkää, Koskikaran suosikki.
Hälle kysymykset lykkää!
Perässä on perämiessä,
Kynsin-hampain opin tiessä Lienu Prutz -- hyväntahtoinen
Tyttö tyyni, tyttö tuima, mutta nykyään hermostunut
Ranskan kääntäjäinen huima, liiallisesta huolehtimisesta.
Monet kahvikupit kantaa,
Kaiken hyvän meille antaa.
Sitten seuraa jonkunlainen,
Ahtolasta aikahainen, Mandi Ahonius -- fiksu, pulska,
Ainekirjoittaja oiva, aika fiininnäköinen välistä,
Joll' on kieli vallan soiva. mutta käyttää pinsettejä.
Ai! kas pieni, rouvamainen,
Tyttö soma, toimivainen, Jeffi Borenius --
Hänpä kutoo, keittää, paistaa, herttainen, käytännöllinen.
Ruuat laittaa, että maistaa!
Viimeinen on virkkamatta,
Kaikkein kummin kertomatta: Talja Gammelby.
Hento on, vaan kieli laulaa,
Vaikka tauti kalvaa kaulaa.
Siinä kaikki Jatkolaiset,
Nuoret, reippaat Suomen naiset,
Nyt on tullut eron hetki,
Edessä on elon retki;
Vaan jos joku sitä kysyy:
Kyllä Jatkon muisto pysyy!
Ilot, surut toveritten
Yhteiset on ystävitten.
* * * * *
_11 p. maalisk. lauvantaina_. -- Juuri kun tulen kotiin
Normaalilyseosta, ja rupean syömään einettä, joka huoneeseni
kannetaan, ilmoittaa palvelijatar että asunnossani on käynyt eräs
mies minua tavottamassa aikoen tulla uudestaan 10:ltä.
-- Millainen mies se oli?
-- Semmoinen vanhanpuoleinen mies... selitti piika.
-- Varmaan joku maalainen, arvelin itsekseni, -- joku kotipuolesta
lähetetty edustaja siihen suureen deputatsiooniin, jonka on
huomiseksi määrä saapua Helsinkiin, tai ehkä joku täällä olevista sen
puolen valtiopäivämiehistä...
Olin hädintuskin ehtinyt nylkeä pari perunaa, kun jo etehisen
kello soi. Ryyppäsin kiireesti maitoa palan paineeksi ja tapailin
salvettia, kun samassa heikosti kolkutettiin ovelle.
-- Jaa-ah! äänsin minä ja se ääni merkitsi = astukaa kursailematta
sisään, kuolevainen!
Ovi aukeni ja kynnyksellä kumarsi vanhanpuoleinen mies silmälasit
päässä... tuiki tuntematon sielu.
-- Ä' de magister --?
-- Jaa! kuului ääni kurkustani.
Jumala varjelkoon, ajattelin itsekseni, mitähän tuleman pitää,
sillä harvinaista on että puoleeni käännytään ruotsinkielellä, jota
puhekielenä näin Suomessa ollessa kaikin tavoin karttelen.
Mitt namn ä' Liljeborg! äänsi vieras olento. Kumarsin syvään nimen
kuullessani, vähääkään vielä aavistamatta, minkä yhteiskunnallisen
arvohenkilön kanssa minulla oli kunnia puhella.
-- Jag ville fråga magistern, sku' icke magistern åtaga sig ett
vikariat i finska språket i en skola på landsorten?...
Jo älysin, mistä tuuli kävi! Sijaisopettajan tarjous n:o 2...
muutaman viikon kuluessa... tämähän on loistavaa... _minua_
pyydetään... _minulle_ tarjotaan, tarjoamalla tarjotaan virkoja...
virkoja... oikeita herrasvirkoja... ja tiettävästi rahoja myös!
Tunsin silmänräpäyksessä arvoni nousevan rinnassani ja luulempa
rykäisseeni sen merkiksi:
-- Vikariat... i finska språket... på landsorten... hm...? hamuilin
hämmästyneenä.
-- Det vill säga i Nikolaistad svenska lyceum... selitti outo herra.
-- Var så god och sitt ner! toimitin minä juhlallisesti kaapaten
käsiini keveän tuolin ja asettaen sen _keskelle_ lattiaa. Mutta
suureksi ihmeekseni ei herrasmies siihen suvainnut istua, vaan
vetäytyi varovasti seinäviereen ja istahti pyytämättäni sohvaan,
jolla myös ruokatarjotin istui kanteleen vieressä.
-- Ja, sku' int' herr magistern åta sig den tjänsten? kuulin taas
oudon herran huulilta.
-- Nej! pääsi nyt tiukasti ja kuin parahtamalla suustani, sillä
tietenkin tahdoin heti kieltäytyä ettei minusta mitään ennätettäisi
toivoa. --
-- Nej! Jag kan icke... för auskulterings skull... nej! O' annars
också... det är icke sagdt att jag blir...
-- Pedagog? auttoi sohvassa-istuja arvaten ovelasti ajatukseni.
-- Ja, just så... det är icke ännu... så säkert...
-- Jag förstår! Nå -- jag ville bara fråga och föreslå... De' ä'
en magister Halju som är lärare där i finska språket, men han har
insjuknat och ligger nu här på sjukhuset... _Jag_ är Rektor i skolan,
men har nu blifvit öfverlärare här vid...
Tunsinpa respektini nousevan huimaa vauhtia kuullessani että olento,
joka tuossa istui nuoren kandidaatin luona, oli vanha _paidagogos,
rector magnificus_, obermeister-yliopettaja ja herraties mitä kaikkea
muuta -- ehkäpä ritarikunnan jäsenkin...!
Olisin tarjonnut senjohdosta tupakkaakin, mutta minulla sattui
olemaan ainoastaan yksi Sevilla-paperossi -- enkä voinut tietää,
polttavatko yliopettajat Sevillan paperosseja; piipputupakkaa
olisi kyllä ollut, ja ehkä olisi sopinutkin sitä tarjota vanhalle
ludi-magisterille...
Kun herra Yliopettaja näytti heti uskovan kieltoni todeksi, alkoi hän
kysellä, enkö tietäisi niitä, jotka mahdollisesti...
Niin, tunsinhan auskultantteja suomalaisessa normaalilyseossa.
Saatanhan heille sanoa...
Herra "Öfverlärare" pyysi minun olemaan niin hyvän ja, jos joku
haluaisi viran, niin pitäisi hänen hetimiten ilmoittautua hänelle...
hänen luokseen sopii telefonoida... se on telefoonissa professori
Liljeborg -- hän, herra "Öfverlärare" näet asuu herra veljensä
luona...
Yhym, ajattelin yskän ymmärtäen, professorinkin veli... jumalaties
vielä jonkun senaattorin serkku?... ja arvonsa nousi alituisesti
silmissäni.
Luulen hiukan kumartaneeni oman halpa-arvoisuuteni osoitteeksi --
professorin veljelle.
Ovesta saatellessani herra Yliopettajaa, sopersin hänelle
kohteliaisuuksia:
Det var nu mycket ledsamt att... att... herr Ofverlärarn... Ja
mitä komplemangeissani oli vaillinaista, sen koetin korvata
lisäkumarruksilla herra Yliopettajalle, joka ovesta mennessään myös
näytti pahasti pyllistävän kohteliaisuutensa merkiksi. Sitten palasin
jatkamaan keskenjäänyttä aamiaistani, jonka ruuat olivat ammoin
kylmiksi jäähtyneet.
-- -- Sydäntäni kuitenkin karvastelee että täytyy alituisesti
kieltäytyä tarjouksista. Totisesti tässä ei ole leikinsijaa ja
tunnen tekeväni väärin että aina ivaan itseäni kokeneempia. (Mitä
lemmon syytä minulla on esim. ivata tuota herraa joka juuri luonani
kävi?) Enhän taaskaan kieltäytynyt sentähden ettei minun sopisi,
vaan sentähden että tunnen sisällisen taitamattomuuteni, jota häpeän
paljastaa. Sillä vaikka se myös on totta että en ole viehätetty
aamusta iltaan ikäni selittämään "supistuneesta ja typistyneestä
vartalosta tai passiivin partisipin preesensistä", niin on myös totta
että todellakaan en näistä asioista paljoa tiedä, vaan täytyisi
minun yhtärintaa oppilasten kanssa läksyjä päähän päntätä, jos
mieli jotakin ymmärtää. Mutta olisiko se oikea opettaja, joka ei
tietäisi enempää kuin oppilaatkaan? Eikö olisi väärin silloin olla
opettajana?...
_15:s päivä maaliskuuta_. -- Elämäni on äärettömän ristiriitaista.
Samalla tunnilla, jolla olen tuntenut olevani onnettomin olento
mailmassa tai kirjoittanut jonkun synkimmistä runoistani, jo samalla
tunnilla saattaa sattua että tunnen olevani verrattain onnellinen
ihminen, jolla ei ole syytä valittaa eikä surra. Mutta ne ilonhetket
ovat kuin harvinaisia välähdyksiä elokuun tummalla taivaalla. Ei,
eihän ilon syytä olekkaan, vaan surun. Mikä oikeastaan lienee
tullutkaan, katkeruus vain aamusta iltaan povessani asustaa ja
huomaan sellaisten intohimojen, joista etinen en ole tiennyt, nyt
saaneen jalansijaa sydämessäni. Saatan tuntea kateutta ja vihaa niitä
kohtaan, joita ennen pidin parhaina ystävinä. Olen epäluuloinen siinä
määrässä että se minussa on muuttunut sairaudeksi...
Olen ollut huolimaton etten tähän päiväkirjaani viime päivien
asioista ole mitään kirjoittanut. Ja niin paljon niitä olisi ollut ja
niin paljon sillä ajalla olen sielussani tuntenut!...
Meillä pohjalaisilla oli toisiltana merkillinen illanvietto
ylioppilastalolla. Olivat näet vierainamme ne avaran maakuntamme
eri kunnista saapuneet edusmiehet, jotka näinä päivinä ovat
kerääntyneet tänne pääkaupunkiin matkustaaksensa täältä joukossa
keisari-suuriruhtinaamme eteen viimeistä pelastusta koettamaan.
Siellä oli miehiä aina Kittilästä saakka -- ikävä vain ettei minun
kotipitäjästäni ollut, vaikka naapurikunnista oli. Oleksin pitkän
aikaa P--n ja H--n edusmiesten seurassa. Kumpikin oli ensi kertaa
Helsingissä eikä ikinä ennen Oulua etempänä käynyt. Arvaa sen, kuinka
paljon uutta heille oli täällä pääkaupungin hälinässä ja millä
mielellä he näkivät ylioppilasparvet veljinä ympärillään. Ja miten
he vastaanottivat kaikki ne kauniit ja liikuttavat puheet, jotka
heille pidettiin ja ne laulut, jotka Pohjankööri ja Y. L. esittivät!
Varsinkin Porilaisten marssi riemastutti sarkatakinkin alla sykkivää
sydäntä. "Se vasta ääntä -- mistä hurratahan?" Olin jo paripäivää
ennen innostuksissani kirjoittanut tervehdysrunon näille edusmiehille
ja lähettänyt sen P:lehteen. Päivälehti ilmestyi painoesteen takia
vasta illalla -- juuri silloin kun juhla alkoi, mutta harmikseni
huomasin että runosta oli pyyhkäisty yksi säkeistä, jossa mielestäni
tunnelman huippu oli. Annoin sentähden alkuperäisen käsikirjoituksen
eräälle civikselle, ja tervehdysrunoni lausuttiin juhlallisesti
satojen kuullen. Istuin paraikaa erään hienomuotoisen naisylioppilaan
vierellä, kun runoni lausuttiin. Hänellä ei vielä ollut tietoa, kuka
runon sepittäjä oli ja sentähden oli minulla hauskuus kuulla hänen
suustaan vilpitön arvostelu.
-- Kukahan sen lienee sepittänyt!... kuiskasi neito.
-- En tiedä... mitä piditte runosta?
-- Se oli oikein hyvä!
-- Niin... olihan tuo paikoin, -- sanoin kylmästi.
-- Niin, paikoin erinomaisen sattuva, -- toisti neitikin.
-- Runon sepittäjä näkyy muuten istuvan -- vieressänne.
-- Te!?...
Ylioppilasneiti hämmästyi todella niin että oli lentää tuolilta.
Punastui, naurahti ja alkoi ikäänkuin peruuttaa viimeisiä sanojaan,
joissa kuitenkaan ei ollut mitään pahaa. Runo oli kai nyt _kokonaan_
hyvä!
Osakuntamme naisylioppilaat olivat todella isänmaallisella tuulella.
Hekin kilistelivät raittiusboolejaan maalaisukkojen kanssa ja
hieroivat tuttavuutta. Juhla ja rähinä loppui virteen "Jumala ompi
linnamme!" Kello oli silloin 1 yöllä. Saatoin kaunokaisen immen
kotiinsa. Yö oli tähtiyö; kevään varhaisinta tuoksua tuulahti jo
ilmassa... Tietysti kotiintultuani tunsin olevani -- "rakastunut".
Siitä onkin pitkät ajat, kun olen ollut rakastunut. Varmaankin monta
kuukautta! -- Tuo kaikki tapahtui toisiltana. Seuraavana päivänä
lähetin _hänelle_ sen runon, jota hän oli arvostellut, "pieneksi
muistoksi". Muuten olen saanut runosta tunnustusta monelta taholta:
sitä pidetään hyvin hyvänä ja valtavana. Eräs toveri nykäsi jo
samana iltana minua hihasta ja sanoi totisena: "kuule, sinähän olet
kirjoittanut hyvän runon!" (aivankuin ennen olisin pelkkää roskaa
ihmisille syötellyt). Ja kun tänään lähestyin normaalikoulua, kuulin
erään VI:nnen luokan oppilaan, joka seisoi avatussa ikkunassa,
juhlallisesti siteeraavan muutamia sanoja runostani. Ja kun tapasin
taiteilijatar X:n, kertoi hän siskonsa, joka on yhteiskoulussa,
suurella innostuksella puhuneen runostani... Poeta inglorius on siis
tällä kertaa saanut seppeleensä (ja anteeksi syntinsä, josta ennen on
puhuttu).
Toisiltana oli "Sielujen seura" koossa Kaisaniemellä. Siitä illasta
olin toivonut paljon, mutta se meni myttyyn. Povessani kannan yhä
lukemattomana "kansalliskielemme hymniä", jonka sepitin samana
iltana, jona olin saanut Pyryharakan koulurunon. Sitä ei lueta kuin
aivan, aivan arvokkaassa seurassa, jonakin merkkihetkenä! Tunteeni
niin vaatii. Sillä runon tiedän olevan "objektiivisinta, mitä ikinä
olen kirjoittanut". En syyttä sydämmeni tunteita ole tulkinnut. Olen
todella tuntenut ja ajatellut niinkuin runossani olen laulanut...
Maalaiskirjailija Jalokiveen tutustuin eilen. Hän poikkeaa edukseen
kaikista muista.
* * * * *
Tänä iltana olin asemahuoneella, kun suurlähetystö (yli 500 miestä)
läksi Pietaria kohti. Siellä oli joukossa eräs kookas talonpoika,
pohjalainen, lakki takaraivolla. Sanotaan Edelfeltin hänet jo
ikuistaneen. Mies oli Yli-Härmästä. Semmoinen mies ei pelkää
piruakaan, saati sitten... Jumalankiitos ja kunnia synnyinmaalleni,
että on vielä sellaisia eksemplaareja. Ei voi hukkua kansa, jolla
moisia miehiä on. Ei! --
_16 p. maaliskuuta_. Kirje Pyryharakalta. Ilmoittaa kaksi "prässiä"
ylioppilaskokeista läpäisseensä. Isonvihan ajoista oli aineensa
sukaissut. "Torstaina" kuuluu "kovasti reppuja pelkäävän"... "Voi
sentään kun menisi onnellisesti se torstaipäivä, niin sitten jo
uskaltaisi vähän huokaista!" -- Minulta hän sitten kysyy että: "miten
voit sinä siellä mustien pilvien keskellä? Varo toki, ettei salama
sinuunkin satu!" Ja hän lupaa ilmoittaa heti kun kokeet ovat ohi.
* * * * *
Kirjoittelen sururunojani. Ääretön ikävyys ja tyhjyys rinnassani.
Kevään tuoksua ilmassa... Miksikä annan tulevaisuuteni tiedottomuuden
itseäni masentaa? Miksi ensinkään ajatella tulevaisuutta?...
_17 p. maaliskuuta_. Tänään sanomalehdistä nähtyäni ylioppilaslaskut,
jotka eilen ovat olleet suoritettavina maan kaikissa kouluissa,
pääsee rinnastani huokaus: "Pyryharakka parka!" Sillä laskut
näyttävät vaikeilta. Olen melkein patentti siitä että Pyryharakka
on laskenut itselleen repposet. Tänään lennätin hänelle _varalta_
lohdutuskirjeen. Lohdutin häntä sillä että nythän "harakka" pääsee
kotiinsa, kerrankin näkemään korven kevättä! "Kadehdin sinua!" niin
kirjoitin hänelle. "Nähdä hankien sulavan, kuulla purojen lorisevan,
kiurun laulavan korkealla sinervässä ilmassa, tuntea havumetsien
huumaavan tuoksun!" --
* * * * *
_20 p. maaliskuuta_.