(Sulkumerkkien välissä).
Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä
povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani
leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa
teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen
edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee.
Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä
hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa
ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu
heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole
syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että
hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa,
sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta
kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden
kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja
sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja:
elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin
hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset
käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja.
Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi
järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian
kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä
tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli
minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä...
Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita
paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu
seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa.
Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska
elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet
huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä
ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se
kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään
tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani
mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin,
sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja
tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa
keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte
olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin
herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden
hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon
pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen
kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja
salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla
piilee...
_20 p. helmikuuta_. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä,
jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä.
-- Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa
lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia,
seisoi sinisillä kirjaimilla:
"Ei sinun pidä tappaman! -- Du skall icke dräpa!"
"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"
Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan.
Juhlallisuutta enemmän kaipasin. -- Illalla olin ollut vieraissa,
josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä
kirjotetussa tunnelmassa).
Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä,
joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää
_lylystä_ ja _kalhusta, jousesta_ ja _jänteestä_...
Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus
jotenkin minua _muuttaa_. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön:
enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi
tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin
hukkaan mennyttä.
_21 p_. -- Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin
äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs
nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa
niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet
heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko
käytös ja olemus niin ihmeen varma... ja kaikki sairaloiset mietteet
unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa... tulevaisuus... pohja, jolla
seisoo... arvo yhteiskunnassa... kunnon mies... kansalainen. Oikein
hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.
Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin -- ajattelin
-- on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa
vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa
tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten
tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa -- ei, se on niin
äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin
että oikein kauhistaa... mitenkä olisikaan se altis totuuden
tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää?
Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska,
olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on
syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa
kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan
riemun aiheita -- niin sehän on köyhää... sehän ei ole elämää!
Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä
sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin!
_Elää_ tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu...
_24 p. helmikuuta_. -- "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten
elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti,
kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä
auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen
harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa
levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei
ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt
kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat
katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan
valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa
äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä,
jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu
sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus... Se on onnettomimpia
tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat
oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa
korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan
edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai
esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti
ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis
alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!)
Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia
-- ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja,
noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin
mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien
istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa
suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin
että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä
vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise
joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi
"parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan
virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan -- Jumalan
nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello
kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä
minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan
puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty...
divide et impera!... herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä
ikinä tahtoo... minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä
tapahtunut on!" -- -- Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi,
nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia
oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui
keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu"
kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa
mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti
loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli",
virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti
ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan.
Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja
vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi
niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan
toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko
tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta
sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun,
hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan
silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä
ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa.
Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse
hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy
väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla
oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin
heitä -- ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin
kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.
Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori,
täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella
katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä.
Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein
lämpimästi. Onnellinen auskultantti!
_25 p. helmikuuta 1899_. -- Merkkipäivä elämässäni.
Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa,
päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas
Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti... Huomenna olisi jo
matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja
matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin.
Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi
-- kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin
ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he
eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana.
"Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava.
Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun
närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun _sieltä_ tulin,
olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin?
Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta
ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta
velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin...
Mikä on minun velvollisuuteni... Minun, joka olen se mikä olen...
Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus
tuntuu kuin en tietäisi...
Pitääkö mennä virran mukana? -- tehdä niinkuin toveritkin tekevät?
-- toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää?
Kunniatoimi? -- niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen
sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä
kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja
välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia
jotain sellaista. Ehkä...
Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni
alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta
joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty
yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin
maanosiin -- sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui --
nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti
minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin!
Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka
porolla!..."
Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat,
kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä -- ne
peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla
rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia
asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä
pelillä ei kerkeä... Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa
lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi.
Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa
saakka. Mutta, kuten sanoin -- minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka
jo viehättää ajatella. Kotiseudulle -- äkkiarvaamatta? Kauniina
talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti
heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta
kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä
komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen.
Rovasti raottaisi etehisen ovea... Hämmästyisi hyvänpäiväisesti,
äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla
tider!"... ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani
paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset --
soitattakaa kirkonkelloilla!... Minulla olisi tietysti hirmuinen
kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja... Ehkä matka
minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä --
auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin
tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee
äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi.
Entä huoneeni?... No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai.
Huomenna nähdään... Ikävää että asun yksin!
_26 p. helmikuuta_. -- Nyt _he_ menivät... matkasivat ensin yhdessä
-luun, siellä hajaantuakseen.
Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut
jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä
tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos
minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu
sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja
riemulla suostunut.
Minäkin olisin matkustanut!
Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista
tahtoa!...
Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut
tehdä -- enkä tehnyt -- tunnen masentavaa surua ja polttavia
tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on
myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä
olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot,
kuinka minullakin oli ollut onni olla _yksi niistä, jotka_ -- --.
Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla
tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla
ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä
kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten
romantillisessa hohteessa... Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan
siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen
hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia
olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa
päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä...
Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista
"vähäverisyyttä" ja rekitautia -- mutta tuo kaikkihan oli
pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin -- vaikkapa kuollut,
niin se olisi ollut _pikkuasia_ pääasian suhteen... olisinhan kuollut
kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka
eläväksi tekee...
Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien
kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin -- minä
menettelin kuin itsepäinen lapsi.
Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa,
sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin
kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani,
josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua,
toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä,
sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle
suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja
kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat,
joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla
kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä
yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus,
anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja
muuta en elämältäni vaadi!...
Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren "Suomen
sorretulle maalle"...
* * * * *
_27 p. helmikuuta_. -- Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen
minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas
on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä.
Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois
sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa
suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut
että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat
käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen
linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa -- ajat ovat epäluuloiset...
ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi... otetaan
kiinni... ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä...
Lempo tietää -- ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena
ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla
vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin
tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa
ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle
tietenkin nauroivat... siitä on ehkä viisi vuotta.
Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu
vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin
käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se
tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle.
Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti.
Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti
kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole
lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on -- Suomen merta! Täytä
virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille
kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on
pääsysana? Tshortta sinun "proopuskisi" tietäköön, arvelin, mutta
sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä
joutua vankeuteen.
Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein --
kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki,
lumipeitto seljässä... kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita
ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos
osaat, pirun kissa!... Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin
Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.
Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti.
Kumma kyllä, ei vielä ole "skakkusta".
_28 p. helmikuuta_. -- Harjoitustunnille menin melkein ilman
jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan
aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt.
Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta
hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman
näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin
Krylovin "varista ja juustoa" sekä käännätin hiukan "kvartettia".
Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti
ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan --
minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8:aa olin jo
ollut merellä hiihtämässä...
* * * * *
_1 p. maaliskuuta_. -- Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet
kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen
sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni
voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.
* * * * *
Tohtori P. oli pyytänyt minut "custodieeraamaan" VIII:tta luokkaa.
Heillä oli ainekirjotuksenaan "Porvoon valtiopäivät v. 1809".
Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat _perustuslaeista_,
jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II
vahvisti ja siten -- "korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon".
Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä
valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että
"_perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota_, vaikka
ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa". Poikain kirjoittaessa
-- kolmen tunnin ajalla -- ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin
lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli
kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri,
ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun -- hän antaa
anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla...
* * * * *
Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta.
Alaholvissa tapasin tutun "taiteilijattaren" joka kovin sanoi
ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön.
Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: "siksi ettei ole oikeita
ystäviä eikä kukaan minusta välitä". Hän oli, kuten aina, minua
kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan
samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan.
Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka
olen -- kihloissa tuon vanhan piian kanssa!
Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän
uutuus, nimeltä "Pikku poikani". Alku oli lapsekasta, keskikohdalta
lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan,
mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman.
Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin
ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni?
Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni -- rahan
perkeleelle?!
Toisena uutuutena esitettiin _Salmin tyttö_. Kansanlaulut ja soreat
tytöt tietenkin kovin viehättivät. "Soriall', soriall', sorialla
poijalla on niin monta heilaa!" "Miss' on mamman sinisilmä, kun ei
tule rinkiin?" Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He
sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani
olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat
kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä
viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna?
Luulee kai nyt "tavalliseksi ihmiseksi". Otaksuu olevani ahkerissa
kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen,
joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee
joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh...
Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua
välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena
ja vieroitettuna tuonmoisista "ystävistäni". Vieressäni istui
myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi
katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että
maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki
nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli
Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä
jostakin pyhästä lupauksestaan. "Pitäisit itseäsi framilla!" sanoi
hän olkapäitään kohauttaen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää"
vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen.
Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus
Kvantuksella. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista,
käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi
oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin
on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös.
Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin
karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko
hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran
huudettiin: "Suomelle on syntynyt suuri runoilija!" oli siellä. Hänen
tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R--fors
vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja
katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:
-- Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen
kotipuoleesi...
Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun
matkustaneen... Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti.
Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös
muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin
ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään
että nyt antoivat "arvon"... Oliko se ehkä sentähden että näkivät
minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään
näiden pitävän minua "vertaisenaan"? Kummallinen, oikullinen on suhde
ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa
pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala.
Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski
nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä.
"Kakaduuvaa" saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin
suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten
ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde -- minä hänenä luistaisin...
_2 p. maaliskuuta_. -- Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen
tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska.
Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä
elukasta. Eräskin kertoi:
"Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun
mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok'ikisen napin
irti!"
Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket
hehkuen innosta.
Opettaja hymyili isällisesti.
Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun
päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä
kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi
kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!
Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä
että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.
Kolmas jutteli:
"Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun,
mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään.
Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä!
Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti
yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan."
Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin.
Opettaja kysyi nauraen:
-- No, mitenkä kävi sitten oravan?
-- Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!
Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan tunnin kuluessa!
Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin
mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän
ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä
paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin
saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös
kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä
yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää
alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.
Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee
pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää -- toinen
on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän
puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa.
Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.
_3 p. maaliskuuta_. -- Kirjoitin pitkän kirjeen vanhaan kotiin.
Mutta koska siinä oli paljon nykyisiä juttuja, en uskaltanut sitä
tavallisessa kuoressa lähettää. (Huhutaan nimittäin jotakin pahaa
postilaitoksestamme.) Ostin sentähden "pesänsytykkeitä", ompelin
paketin ja kätkin 5 arkkia pitkän epistolani sisään. Tänäpänä
lauloivat molemmat ylioppilaslaulukunnat yhdessä Aleksanteri II:n
patsaalla, joka oli kauniisti kukitettu.
* * * * *
Yöllä näin salamanleimauksen ja uneksuin sitten koko aamuyön pirusta,
joka tahtoi minut jousipyssyllä ampua... jossakin liukkaalla jäällä...
_4 p. maalisk._... Päässä ankara särky -- sellainen, jota en koskaan
ennen ole tuntenut. Se on lyijynraskas ja sen sisässä pihisee kuni
höyrykattila. Korvissa suhisee, silmissä mustenee ja kaadun kuin
kuollut takaisin vuoteelleni. Luulen viimehetkeni tulleen -- tuskat
äärettömät. Miksi minua näin rangaistaan? Vai saanko nyt kylvää mitä
itse olen niittänyt? Kiroilen edellistä asuntoani. Sieltä tämän
kauhean päänsäryn olen perinnyt.
Koko päivänä en kykene mihinkään...
Saunassa käytyäni hoipertelen illan tullen kuitenkin teatteriin,
jossa menee "Seitsemän veljestä" -- Sanomalehdet kertovat jostakin
"Bjurbölen meteoorista". Että se ei iskenyt parempaan paikkaan!...
_5 p_. -- Sunnuntai. Olen terve taas. Läksin hiihtämään meritse
Siltasaareen, josta liuvuin Alppilan takalistoon. Kylmä, Kaunis
talvipäivä. Löysin ihanan paikan metsässä. Jos olisin taidemaalaaja,
saisinpa aiheen seuraavaan tauluun:
Yksinäinen, kookas, korkea, lumenpeittämä paasi metsässä, joka
kasvaa mäntyä ja kuusta. Vasemmalla kohoaa luminen kumpu. Taivas
helakansininen, aurinko paistaa hilpeästi lumeen, mutta puiden
varjot, jotka käyvät viistoon oikealle, ovat tummat. Paaden seljässä
istuu lepoasennossa täysikasvuinen nuorukainen nojaten vasemmalla
kädellään suksisauvaansa, joka seisoo pystynä kiven päällä;
toinen sauva makaa rentonaan kiven kyljellä. Nuorukaisen kasvot
ovat hiihdosta paahtavanpunaset; silmät tähtäävät puoliummessa ja
haaveellisenautuaallisesti paatta vastapäätä seisovaan männynrunkoon,
jota pieni lintu hiljaa pyristellen kiipeää ylöspäin. Paaden juurella
näkyvät hangella suipot pohjalaiset sukset. Yksi ainoa latu johtaa
hiukan kaartaen paaden luo puhtaan lumipinnan läpi. Taulun merkitys:
_Hiihtäjän uinailu tai kuulttuuria paossa_...
* * * * *
Samana päivänä. Olen kirjoittanut runon "Maakuntaylpeys", joka
erityisellä tavalla koskee nyk. yht. olojamme.
Illalla: vieraissa ystävällisten ihmisten luona.
_6 p. maalisk_. -- Aamulla varhain heräsin taas surkeaan päänsärkyyn.
En tohtinut nousta ylös ennenkuin olin lähettänyt palvelustytön
apteekiin antipyriiniä ostamaan, (en ole koskaan ennen moisia
lääkkeitä tarvinnut). Surkeassa tilassa horjahtelin sitten pöytäni
luo ja kirjoitin kansanlaulun tapaisen runon sairaasta tilastani;
luulisi että kun siinä tilassa tarttuu kynään, jokaisesta sanasta
pitäisi huokua tosikärsimystä ja teeskentelemätöntä tuskaa. Päivän
tullen aloin tointua ja läksin kaupungille. Normaalilyseolla lupa.
Kävin erästä tuttua mieshierojaa tiedustamassa. Illalla paahtelin
suksiani huoneessani.
_7 p. maalisk_. -- Taas terve ja kolme tuntia koululla. Käväsin
Päivälehdessä... Kun iltapäivällä palasin huoneeseeni, löysin
pöydältäni kirjeen. Kirjeen kuoressa ei seisonutkaan fil. kand. eikä
mikään maisteri, vaan "Runoilija". Liitän tuon hellyyttä herättävän
kirjeen tähän päiväkirjaani ikuiseksi muistoksi.
Veikkoseni!
Terve! Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitan nyt heti vastauksen,
sillä sitten en enää jouda. Kenraalikokeet ovat jo alkaneet.
Toissa päivänä oli ruotsi ja eilen ainekirjoitus. Ruotsi lienee
mennyt aivan kohtuullisesti, mutta aineessa minulla on kaksi
facta-virhettä. Kirjoitin historiallisen aineen ja muistin
väärin. Huomenna on matematiikka ja se se on kamalinta kaikista;
Sitten on tiistaina latina ja saksa. Kyllä me tytöt kaikki
kirjoitamme saksassa ja se onkin ainoa aine, jossa me olemme
melkein varmat onnistumisesta.
Muuten on kaikki niin kummallista nykyään. Ei tule luetuksikaan,
kaikki on niin levotonta ja omituista. Mikähän tästä lopuksi
tulleneekaan. Mikset kirjoittanut mitään Helsingin oloista?
Täällä ollaan myös hyvin intreseerattuja valtiollisista asioista.
Ne ne pyörivät jokaisen mielessä ja siksi on kaikki keikahtanut
entisestä tasapainostaan.
Olisit tullut tänne venäjänmaisteriksi. Sehän olisi ollut niin
"fiksua", kun meikäläisiä taas olisi tänne niin monta karttunut.
Sitä iloa tosin et olisi saanut että minut tentissä reputtaa,
sillä minä luen latinaa enkä venäjää, mutta kaksi tyttöä olisit
saanut tenttiä ja paljon hauskoja poikia. Heitä on kahdeksannella
luokalla 11 poikaa ja sitäpaitsi ottaa kirjoituksiin osaa yksi
privatisti T. ja muuan ennen reput-saanut. Meitä tyttöjä on
seitsemän, mutta paha kyllä: ei ketään meistä ole erittäin
nättiä. Fanny Sovelius -- kenties -- on parhainman näköinen
ja on muutenkin erinomaisen hauska ja fiksu. Muut ovat aivan
tavallisia, mutta kelpo tyttöjä kaikki, vaikkei sieviä. Panen
tähän muutaman runon, joka tosin jo on vuoden vanha, mutta siinä
on selitetty meidät kaikki. Onhan siinä muitakin, jotka jo ovat
lukemasta lakanneet, vaan annan niittenkin olla matkassa. Kenties
siitä saat heistä käsityksen edes jonkunlaisen. Obs! Ne, jotka
aikovat ylioppilaaksi, olen merkinnyt tähdellä. Yksi sieltä
puuttuu joukosta, nimittäin Lilli Himmelros: pieni, vaalea,
iloinen ja puhelias, mutta ei sievä hänkään, rikas. Niin että
siinä sinulla sitten on meidät kaikki. Kirjoitukset alkavat jo
maanantaina (13 p.). Kyllä on hyvä kun niistä pääsee, meni miten
meni. Jos läpäsee, niin on hyvä, jos ei, niin on hyvä sekin,
sillä silloin pääsee kotiin. "Matti" ja "Pekka" ja tädit voivat
hyvin. Heiltä tervehdys. Jää'ös hyvästi ja kirjoita joskus:
"Pyryharakalle".