Kolme voitonsankarin sanaa! Ne seisoivat postikortilla, jonka tänään
Pyryharakalta sain. Hän oli siis läpäissyt ylioppilaskokeet -- ja
minä olin onnellisesti erehtynyt.
Riemuissani lähetin hänelle helsinkiläisen loistokortin, joka sekin
oli olevinaan latinaksi kirjoitettu. Panin siihen kaiken latinani,
mitä suinkin sillä hetkellä muistin. Se kuului seuraavasti:
Soror carissima!
Docta, clarissima!
Non dubito qvin verum sit. Vivant puellae Botnienses! Sint tibi
tentamina leves. Jubil... (päätettä en tiedä) coelum et terra, mare
silvaeque. Gaudeamus igitur... lopuksi taisi tulla ainoastaan qvi,
qvae, qvod -- pax tecum! -- ja munkkilatina oli täydellinen. Toivon
ettei kortti ikinä satu latinanprofessorin käsiin.
_19 p. maaliskuuta (1899)_. Päivä kirottu! Mutta ei siunattu!
Suurlähetystöämme Pietarissa ei vastaanotettu. Se tämän päivän
uutinen...
Se oli kuin meteoori, joka hetken kirkkaasti valaisi Suomenmaata,
yhtäkkiä räjähti rikki, valo sammui -- ja korven peittää synkkä
pimeys. Ja pimeydessä huokailevat toivottomina Suomen aallot -- -- --.
_20 p. maaliskuuta_. Kuutamoyö. Tulen saattamasta _häntä_ johon
viikko takaperin tutustuin. Me tapausimme Osakunnassa, kokouksen
loputtua. Kokous oli ollut mieltäkiinnittävä -- siellä pohdittiin
tärkeitä -- kansanvalistusta koskevia asioita. Jokaisen ylioppilaan
pitäisi ensi kesänä uhrautua kokonaan kansan hyväksi, asettua asumaan
talonpoikain keskuuteen, ottaa osaa heidän askareihinsa ja töihinsä,
syödä yhdessä heidän kanssaan, siten päästä likeiseen yhteyteen
heidän kanssaan, puhella, keskustella ja pitää esitelmiä j.n.e...
_Nyt_, ennen kaikkea, on isänmaan merkitys selvitettävä kansalle,
nyt on sen oikea kansallistunto herätettävä -- jotta se kestäisi ne
myrskyt, jotka sitä uhkaavat ja jotka jo ovat alkaneet.
Me puhelimme _hänen_ kanssaan näistä päivänkysymyksistä. Hän
on puheista päättäen erittäin isänmaallinen ja kansallinen
naisylioppilas. Aina kun hän kulkee kenraalikuvernöörin palatsin ohi,
sanoo hän "puivansa nyrkkiä" sille -- mutta "Majanderilla", tietää
hän, on "kolmenkertaiset ikkunat". Niiden läpi ei _se_ näe nuoren
neidin nyrkinheristelyitä!
-- Onko oikein rukoilla Bobrikoffin puolesta? kysyi hän yhtäkkiä
minulta.
Hän oli sitä itsekseen aprikoinut näinä päivinä. -- Eikö se ole
ristiriidassa isänmaan onnen kanssa? arveli hän. -- Semmoisen miehen
puolesta!
-- Mutta voittehan, hyvä neiti, sovittaa rukouksenne niin että
rukoilette taivasta muuttamaan herra Bobrikoffin sydämen suopeaksi ja
suomalaiseksi, silloin rukoilette oikein! huomautin minä.
-- Ah niin, tosiaankin!...
-- Joka yö, -- jatkoi ihana neitoni, -- uneksin jotakin kummaa.
Viimekin yönä oli ikäänkuin minä tai joku muu minussa olisi heittänyt
tulisia kuulia Bobrikoffin seinään. Ajatelkaas -- tulisia kuulia!
Enkös ole paatunut näin nuoreksi tytöksi?
-- Hirveän paatunut! myönsin minä...
-- Kuulkaas maisteri, tänne Kaivopuistoon on eräs mies hirttäytynyt!
sanoi hän yhtäkkiä.
-- Herran tähden, hyvä neiti, elkää kertoko... en tahdo kuulla
sellaista teidän suustanne.
-- Miksikä ette... minä näytän teille koivunkin, jossa se tapahtui!
-- Ei, ei... en tahdo tietää... tulen sitte aina muistamaan sen
koivun, kun täällä K:puistossa kuljen. Elkää herrannimessä pilatko
sitä kaunista kuvaa, jonka teistä... ymmärrättehän?
Mutta huolimatta kaikista vastustuksistani kertoi neito jutun,
näyttipä kovanonnen koivunkin. Kaikeksi onneksi, siunatuksi lopuksi
hän veitikkamaisesti ilmaisi että hirttäytynyt mies olikin "stopattu"
ja naamioitu olento, kukkavihko kainalossa...
Tätä naista saatellessa tunsin yht'äkkiä omituisen piston sydämessä.
Minusta näet tunnahti etten häneen voi tutustua, en ole tilaisuudessa
tutustumaan, en saa... kova kohtalo, kierot yhteiskunnalliset olot
ja nurinkurinen seurustelutapa sen tekevät mahdottomaksi... En saa,
vaikka sydämeni halu sanoo toisin... Tulin kovin murheelliseksi
mieleltäni. Ja -- erosin kohteliaana, mutta salaten tunteeni. Miksi
olimme niin vieraat toisillemme? Miksi emme olleet luonnolliset
keskenämme? Kaksi nuorta -- kuutamoyössä, hiljaisessa kuutamoyössä,
jossa ei muita kulkijoita näkynyt... Saa nähdä, tapaanko hänet vielä
ja milloin? Ja tuleeko meistä koskaan lähempiä ystäviä? Mikä on
kohtalo? Määrääkö kohtalo tuttavuuksien rajat? Onko sallimus yksin
avioliittoon-johtaja?... Lienenkö rakastunut?... Lienenkö kipeä!
Mitähän _hän_ ajattelee ja tuntee?...
_22 p. maalisk._ -- Tulen normaalikoululta. Eräällä auskultantilla
oli suomenkielen harjoitustunti IV luokalla. Kun tulin ulos kadulle,
kuulin jonkun saman luokan oppilaista virkahtavan itsekseen
ääneen: "kyyppari! -- istuskella sain!" Ymmärsin heti mitä hän
noilla sanoilla tarkoitti. Edellisellä hän nimittäin ilmaisi sen
persoonallisen vaikutelman, minkä auskultantti häneen oli tehnyt.
Jälkimäisellä hän ivasi hänen opetustaan; erästä runoa luettaessa
oli näet auskultantti tullut panneeksi liian painokkaan koron
runotavuulle, niin että se koko luokkaa hytkäytti. En olisi tahtonut
olla tuon "kyypparin" sijassa...
* * * * *
_27 p. maalisk_. -- Latinankielen kokeita kuuntelemassa: --
Amabor, amaberis, amabitur -- amabimur, amabimini, amabuntur...
Oi sinä iankaikkinen klassillisuuden huippuvuori -- Amabimini!
Vieläkö kummittelet, sinä vanha laihtunut luuranko muinaisajan
raunioista irvistellen, nykyajan eläväisten keskellä? Luulinhan
sinulle lausuneeni ikuiset jäähyväiset silloin kun "Konstaapeli"
maisteri viimeisen kerran sinut vetäsi esiin klassillisen lyseomme
romulaatikosta, silloin kun Apollon kultainen lyyry vapautta
ennustaen kiilteli pohjolaisen nuorukaisen silmien edessä... mutta
nyt minä vieläkin sinut olen nähnyt ja kauhistuksella naurahtanut
sinun irvihaamullesi. Amabimini? Enkö, enkö, todentotta kuuna kullan
valkeana sinun rimsuistasi irtipääse, etkö sinä siunattu-kirottu
Amabimini ikinä aijo päästää minua rauhaan? Ah ja voi, sinä
armas-karmas Amabini, jokaisen ylioppilaan ihanan-ilkeä henttu!...
Saammeko koskaan sinulle laulaa hautauslaulua "Integer vitae..."?
Qvousqve tandem abutere, Catilina, patientia nostra?
_27 p. maalisk_. --
_Tyttöä saattamasta tultua_:
Oi unelmani utuisin, ah armain ajatelma,
Sieluni puhtain punelma, ihanin ihannelma,
Ah milloinka
Taas sinua
Saan, impi, illoin kohdata?...
Sa kuljit kuni keijunen hohteessa kuutamaisen:
"Oi jos sais maata helmoissa tuon pilven hopeaisen!"
Niin lausuit Sa,
Vaan siihen ma
Noin lisäsin: oi varoppa!
"Ma, näet sen, soisin istuvain kuun kultareunustalla
Ja kanteletta soittavain sen lepopilves alla,
Niin sillonpa
Myös minulla
Ois onni Sullen kuiskailla!"...
Auskultantti parka! Taidat olla auttamattomasti Veenuksen verkoissa?
Runo?
Niin, runo -- jahka se puhtaaksi kirjoitetaan ja viimeistellään --
on soma... Se ei ole ainoastaan soma, vaan myös... erinomainen... se
on hienonhieno Liebeslied, jonka vain... No, en tahdo itseäni kehua,
puhukoon runo puolestaan. Mutta siltä vain _tällä hetkellä_ tuntuu.
Ehkä huomenna runo jo tuntuu huonolta -- ja kymmenen vuoden päästä
ihan surkuteltavan kömpelöltä; mutta elkäämme nyt siitä huolehtiko.
Runo on myös siitä hyvä että se perustuu todellisuuteen. Juuri
tuollainen keskustelu oli minulla _hänen_ kanssaan, jota nyt
kolmannen kerran saatoin kotiaan -- sinne meren rannalle. Me olimme
tapautuneet jälleen Osakunnan kokouksessa... Mitähän varten _hän_
tuli Osakunnan kokoukseen? Yksikseen -- ilman toisten naistoverien
seuraa! Kysyin häneltä, kirjoittaako hän päiväkirjaa nykyisistä
asioista. Ei kirjoita -- sillä hänellä ei ole vielä lipasta, mihin
vihkon kätkisi, _siksi_ ei kirjoita... Kertoi lukeneensa "Gottlundin
päiväkirjaa"... nauroi sille... se oli kuulenma niin ihmeen hauska ja
lystikäs!
Kirjoittaakos hän runoja? Ei... ei, ei!... niin, no, tietysti on
kullakin entisellä koulutytöllä ollut omat hupinsa joskus kirjoittaa
"värssyjä", mutta eihän se...