Helsinki...
Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman
osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne
Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä
vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin.
Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon
tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin.
Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut
tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani
ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi
kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat
soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja
kirjoittaa... Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen
on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti
tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä
tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten -- joskus
jälestäpäin -- seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne... Voi
laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan,
mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli
runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi
minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin,
missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä
tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.
Niin, tänne taas.
Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni
ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata
suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman
kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen
pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin
kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja
yksinäiseksi... Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta
seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten
henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako
räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?... Ja mitä
tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä
hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta
näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello,
joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä
kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö
vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin
koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista
ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu
kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana,
mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi
sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen
asti kellon lyöntejä... ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa.
Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää
se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään... kummallinen
järjestys -- minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en
paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa...
On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea,
mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet
saada unta. Jo melkein nukahdin...
Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja
tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni,
sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa
varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen.
Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin:
eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan -- olin ypöyksin. Sama
harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa -- eikä huoneeseeni
ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan.
Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa.
"Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin
päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni
esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa
pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi -- ja
hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä,
teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni.
Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja
ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva
ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä
voisi piankin tottua?... Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan
sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat,
kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin
kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.
_Kolmikulma 7_ -- pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa.
Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista
halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa,
kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se
valkoinen -- tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen
peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä,
mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on
laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton.
Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu
ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli).
Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen
tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin
tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen
vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa
pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun
minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin,
hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle,
joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin"
piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa
kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille
omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli
iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani
ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla
pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea
etehisessä. Ei vastausta: aukaisen -- se onkin kylmä kylpyhuone,
pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven
vieressä seisoo -- päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas.
Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä
on toinen ovi. Kolkutan -- ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on
tyhjä -- yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu,
täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?... Tulee
jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä,
salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin
tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee,
rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani
kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla
että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti
on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla
järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa
korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei
tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan
suuhuni... Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan
kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu
nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä
autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille
"korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen
ovesta. Kurkistan huoneestani -- ahaa, siellä on sama henkilö, jota
olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.
-- Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö
talossa ketään asukkaan?
-- Ei, kuuluu lyhyt vastaus.
-- Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä
kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista
-- ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka _te_
oikeastaan olette?
-- Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja
auttamassa.
-- Mikä te sitten olette?
-- Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä...
-- Ja kuka on sitten se neiti?
-- Hän on oikea neulojatar.
-- Mihinkä hän nyt on matkustanut?
-- Ei hän mihinkään ole matkustanut...
-- Mutta niinhän hän itse sanoi?!
-- Jassoo, en minä tiedä miksi hän niin sanoi... hän on
sairashuoneessa... lääkäri on määrännyt.
-- Tämäpä on hiukan merkillistä. Jos hän on mennyt sairashuoneelle,
niin miksi hän sen salasi? Onko hän rehellinen ihminen?
-- On!
Tyttö antoi lakoonisenlyhyitä vastauksia.
-- Onko hän vaarallisestikin sairas?
-- Ei!
Enempää sieltä ei lähtenyt enkä minäkään siitä asiasta enempää
urkkinut. Kysyin vielä:
-- Ja nyt hänen muotiliikkeensä siis seisoo?
-- Niin!
-- Mistäs olette kotoisin? (teki mieleni sanoa sinuksi, sillä tyttö
oli aivan nuoren näköinen).
-- Iitistä.
-- Missä se on?
-- Uudellamaalla.
-- Asuuko täällä ehkä muita kuin minä?
-- Ei ketään mieshenkilöä. Yksi neiti asuu salinviereisessä
huoneessa, mutta hän on poissa aamusta iltaan... lasipuodissa
Mikonkadulla.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Borgström tai jotain sinnepäin.
-- Milloin hän on tänne muuttanut?
-- 1 päivä helmikuuta.
-- Siis päivää ennen minua. Ja koko talo on autio päivillä?
-- On. Aamulla käyn sitten herran huoneen siivoamassa ja uunin
lämmittämässä. Ja kengät kiilloitan. Mutta minä tulen vasta kello 9.
-- Ja minä kun menen ulos koululle kello 8:lta, niin jäävät kengät
kiilloittamatta?
-- Niin jäävät, sanoi tyttö tyynesti, tietämättä muuta neuvoa.
-- Entä lamppu?
Tyttö haki kylmillejätetystä salista lampun, jonka kupu oli rikki.
Läksin kaupungille otettuani tytöltä lupauksen että hän aamulla
kävisi huoneeni hyvin lämmittämässä. Huoneessani oli jo nyt niin
kylmä että hengitys näkyi...
_3 p. helmikuuta_.
Ja minun pitäisi alottaa auskulteeraamiseni? Mutta nämät ulkonaiset
olosuhteet tekevät sisällisen ihmisen siihen yhä enemmän
vastenmieliseksi.
Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä
lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista
ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että
jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin
maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En
saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki,
varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa
opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää...
_4 p. helmikuuta_. -- Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana
mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja
omenia -- aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa
huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia
kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua -- henkäykset näkyvät
ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon
kylmällä sydämmellä... ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on --
huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin
väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten
olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota
en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti
virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen
uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni:
Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas
huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä
muuttaakkaan tuon etumaksun tähden... Harmittaa että kerkesin purkaa
kaikki tavaralaatikkoni... Auskulteeraamisesta ei puhettakaan...
Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi
kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu
tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat
hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa
pois -- iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat
tuttavat -- sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan
ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia
tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman
onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan
"minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun
käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä
ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta
kaikki toimintakyky poissa -- kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä
en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi.
Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En
aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää
pitämään...
_6 p. helmikuuta_. -- Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin
levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä;
mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne
aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin.
Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla
oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä,
mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta
ajattelevat? -- tietysti luulevat...? Mutta mitä syytä minulla olisi
olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita... Ensi
rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä
Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan
vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen
neroon... -- Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska
aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana
ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat
rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän
tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän
mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana?
ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla
ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään
kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa?
Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin
ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen
mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille
paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin
itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin
itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen
opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista
venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen
kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli
minulle on terra incognita.
_7 p. helmik_. -- "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies",
virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti,
joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia
viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu
häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain
sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen
sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja
hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta
hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että
"siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.
* * * * *
Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä
normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin
kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien
ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on
tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin
sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee
väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti
tappaa minua -- mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää
tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu
ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut
elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka
säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas,
joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja
niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta
luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää
-- eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että
edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen
olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti
ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut;
ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole
koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun,
yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes
kuolettavan iskun -- oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja
tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden -- se minut
maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä
seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni
pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta
minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja
virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun
ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas,
sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka
haluan elää korkeita tarkoituksia varten'...!"
Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile...
Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun
on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen
syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden
lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi -- siinä sinun
elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos
et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta
pelastetulla sielulla -- ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta
tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä
tämä helvetillinen laitos -- palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan
kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä
ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä
on elämä, missä on luonto ja terveys!"...
Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta
oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta
naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:
-- Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään
saliin?
Se on sama lasipuotineiti, josta ennen olen maininnut. Hän on
palannut tavallisuuden mukaan kotiin päiväntyöstä ja pyrkinyt
kamariinsa, joka on salin takana. Hämmästyksekseen tapaa hän siellä
salin oven lukittuna, siitä ei pääse; se on lukittu sisäänpäin, avain
näkyy, kun avaimenreijästä katsoo. Kuinka on se mahdollista? Kuka on
oven lukinnut? Kuka on siitä mennyt sisään?...
Hänellä on vastapäätä koridooria asuva emäntä mukanaan, hänen on
täytynyt turvautua lähimpiin outoihin ihmisiin. Minäkin menen
sitä kummaa katsomaan; siinä seisomme kaikin lukitun oven edessä
puolikylmässä etehisessä, neiti valaisee kynttilällä avaimen reikää
-- totisesti on asia kuten hän on kertonut. Minäkin rynkytän ovea,
kolkutan -- ei vastausta. Neiti on peljästyksissään. -- En kai voi
jäädä tähän kylmään porstuaan yöksi, sanoo hän. -- Minun täytyy tulla
teidän luoksenne, -- sanoo hän vieraan emännän puoleen kääntyen. Ja
niin he poistuvat, neiti minua kiitellen siitä että näytin puolestani
myös olevan huvitettu asiasta.
-- Tässä talossa on muutenkin vähän kummalliset olot, lienen sanonut
siinä ovea renkuttaessa.
-- Niin on: ei palvelijaa, ei emäntää, neiti Olander makaa
sairashuoneella.
-- Olen aikonut muuttaa pois -- huoneeni on kylmä...
-- Huolimattomia ovat minunkin huoneeni suhteen -- valitti neiti...
Eipä tiedä, mitä tässä talossa on tekeillä. Neiti Olander kuuluu
olleen ennen W:ssa, "pahamaineinen" nainen. Sen olen sattumalta
kuullut varmalta taholta. Nyt hän ei kuulenma _enää_ semmoinen ole.
-- Parasta panna ovensa yöksi lukkoon sisääpäin. Entäpä saliin, jossa
ne päättömät naiset kummittelevat, todella olisi joku murtautunut ja
sieltä yöllä hiipisi huoneeseeni?... Koko lokaali niin autio. -- --
_7 p. helmik_. -- Opettaja koulussa: Mitkä ovat moodit?
Oppilas: Aktiivi ja passiivi.
Opettaja: Moodit! Etkö sinä tiedä mitä moodit ovat?...
Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja
imperatiivi.
Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on
mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo _yleiseen
sivistykseen_! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei
tiedä mitä _moodit_ ovat. Muista nyt se!...
(Sic!)
_11 p. helmikuuta_. -- Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen
talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" -- neljäs osa
noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.
Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen
kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin
uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu.
Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista
päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista
ja tankkaamista... Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko
tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on
neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?...
Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä
jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä.
Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein!
Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja
ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa,
niin täytyy!"
* * * * *
Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä
lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin
paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja
venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui
minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän
suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin
päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja -- ja
tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että _minun_
oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta
sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni
kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut
muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja.
Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään
minuutiksi kieliopille -- sen jälkeen kun olin saanut vapauden
lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle
naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!"
sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia?
-- Olen, vastasin minä aina varmasti. -- Mutta ei se siltä näytä!
Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!
Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät
auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin
valehtelijaksi etten muka ollut lukenut... Oh, minä kärsin sisässäni
kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin
ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut
ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on
ollut helvetti -- sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa
koskaan vielä ole ollut -- tähän asti. -- - --
_14 p:nä helmikuuta_. -- Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa.
Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten
kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja
Eläintarhan metsiin.
Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään
pitää jonnekkin mennä -- tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa,
"pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten
mieluinen muistelma tulevaisuudelle -- tästäkin päivästä...
Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje
mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet
nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista,
joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään
julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen
-- ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä
Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin
jokivartta ylöspäin -- johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja
laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin
kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen"
kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös
laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan
Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti,
ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan
että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille
tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut,
pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain --
ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen
puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa
käsikynkässä -- ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla
tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan,
hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin
tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään
huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja
iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias
ja avosydämminen... Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain
silmieni edessä häämöittävät...
Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet
tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä.
Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella
tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä
kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat
omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan
raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo
väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? -- 75 03 -- Soitettu! Kiitos!
Onko se tohtori Tavi? -- On. Terve mieheen, se on -- ahaa, terve,
terve... -- Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä,
sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? -- Ei nyt sovi...
ei meillä ole mitään ohjelmaa... minä olen kylmettynyt... en voi
mihinkään lähteä...
Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa
käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä
sopisi!
Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen
yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän
läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole
kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?...
Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala
käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole
minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä
luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa -- en tiedä yhdenkään
asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri _mailma_
kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka
aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä -- sellaisten
kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi...
Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko
päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen
asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin.
Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen
suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet!
Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa
elää ja olla... Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle.
Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle...
_15 p. helmikuuta_. Kasarminkatu... vastapäätä Kaartin kasarmia.
Nyt olen uudessa asunnossani. -- Aamulla noustessani entisessä
majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin
kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu.
Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset
oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen
lyömänä tuolille -- onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei!
minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin
siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri
kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin
heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä.
Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni!
Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut
levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti
sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen
olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa.
Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa.
Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti
mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun... koko päivänä.
Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea
humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin
tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa
terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa.
Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni
huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin
epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi
ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus,
otsa kiiltäväntumma... Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani
kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas
viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että
tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön
kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut?
Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään...
Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan
yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen
ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet
kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se
on myrkkyä, niin kuolen -- keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä
tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat.
Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. -- Suomalaiset lehdet
mainitsevat suopeudella -- tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan
kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"... tulen kuolemani kautta
enemmän huomatuksi kuin elämäni... Kuluu puoli tuntia; jos se olisi
ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan
kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos.
Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus
laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön
siis vankan aterian, vaikka varovaisesti -- ja lähden kapsäkkeineni,
kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.
Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin.
Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui
kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta,
sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle.
Läksin sieltä ennen muita...
* * * * *
Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen.
Mutta lamppu on huono -- se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee
heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta
emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua
miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska -- siitä
saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos!
Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla
_aina_ on kipuja!...
_16 päivä helmikuuta_. -- Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7.
Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta
astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti
venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan
heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa
kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä.
Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on
26 tuntia viikossa, luokat pienet...
Vai niin, ajattelin, -- nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos
sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri -- rahaa tarvitsee. Ja minä
kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena
maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan
se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä,
luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua
sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä -- olen näet
sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen
kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti
umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on
-- hyvä sydän!" Minua hävettää... Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä
matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen,
lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen
poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä... kuules sinä veliveikkonen,
mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit"
kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut
tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan
illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin
ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi
niin hyvin ja ottaisi lisää... eikö maisteri halua silakkaa...
maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?"
Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja
kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja
sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se
nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut
supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän
on nuori maisteri... hän, joka on kirjoittanut... ja hänhän on minun
mieheni entisiä oppilaita"... "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän
se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille
kaupungin naisille...
Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat
huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren
maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän,
hyvä kuraassi -- ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä
kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys
peitettäisiin mahtavalla rykimisellä -- oppimattomuuden korvaisi
nenäkakkulain oppinut kiilto... Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin
ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen
kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. _En!_ tuli suorastaan
tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin
sitä vastaan.
* * * * *
Samana päivänä, illan tullen.
Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen
kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä
puheenaiheena oli se _kamala manifesti_, jonka tänään kerrotaan
saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen
Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt
on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi
mielinmäärin ohjaa olemustamme...? Senaattirakennuksessa sanottiin
paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta
Julistusta... lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.
En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden
tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.
Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet
syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi
kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät
muutetaan muukalaisiksi -- niin, muutos on kerrassaan mahdoton!
Tuntoni se näin sanoo.
Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava
sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa
kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai
onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja
ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon
voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko
vain _Hänen_ tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen
kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen
saatuaan hajoo pirstaleiksi?...
Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja
lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi,
jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja
aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys
upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki
muuttaa voi!"
_17 päivä helmikuuta_. -- Aamulla kun tulin normaalikoululle,
tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä.
Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi
oli puhunut _siitä_. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä,
kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta,
sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän
vallitsi koululla erityinen "stimmung" -- kokoonnuttiin ryhmiin.
Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle
tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus
siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta...
-- Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti -- johtava kirjoitus oli
kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. -- Felix Faure kuollut eilen
illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä
mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu
spesiaaliluokat pois -- kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä
tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään
toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti
raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? --
Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme
vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman -- läpikuultavana. Yksi
paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto,
unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin.
Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten
oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille -- mustat vaatteet. "Nyt
minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on
toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa
yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa
"Siinä se on mies!" -- Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia,
jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän
nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät
Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan
sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta
senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme...
Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin
taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen
piletin.
_18 p. helmikuuta_. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin
1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään
nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen
timanttisilmänsä...