silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän
sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?» —
»Kuule, kettu», sanoi karhu, »paljoon pahaan olet minut jo houkutellut
ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan
vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken
päälliseksi pilkkaat, niin minunkin pitkämielisyyteni loppuu ja minä
nyljen sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän
nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin
olla silloin paikallasi!» Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan
poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.
Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja
satoisana keinuili. »Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään»,
ajatteli hän, »maanviljelys se on sittenkin paras miehen elättäjä.» Ja
hän kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan
hyvää makua — ei ollut vielä kovin paljon, mutta aluksi kuitenkin.
Tällainen oli se kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki
pääsi hääviinoistaan selviämään, läksivät he etsimään elukoitaan
ja löysivätkin ne kaikki sieltä autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa
popsimasta. Elukat ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään
kiireellistä tuoreen lihan tarvista, saivat he rauhassa ruveta elämään
vanhaan tapaansa.
LIII.
TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Syökse tanko taivahasta
Tahi kultainen korento,
Suulahalle suulakehen,
Tuonen lukko leukaluihin,
Manalan kivi kitahan!»
Niin tulikin vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin niin
viileän ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis
tuntu ja yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu
keskeytti marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja
ketulle, että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska
ihan kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti.
Ja huhdalle mennessään tunsi karhu mielensä ilosta läikähtelevän
nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas
nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasti ahersivat.
Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon
tällaisina raikkaina päivinä, jolloin metsonpoikasia tiheiköt pyrisivät
täynnään, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta olikin tullut
tiukka isäntä. Eikä hän siinä leikkuussa keksinyt mitään veruketta,
jonka varjolla olisi saattanut pysytellä laiskana, vaan hiki hatussa
täytyi hänen kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla.
Vasta sitten kun ruvettiin eloja ajamaan riiheen, keksi hän edes sen,
että sai sen ajan reessä istuksia, kun karhu ja susi vetivät. »Joka
taakseen katsoo, sitä heitetään kirveellä!» sanoi hän, ja karhu sekä
susi arvelivat, että ehkä lieneekin siinä sellainen taika, eivätkä
uskaltaneetkaan taakseen katsoa.
Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuiksi sekä lämmittää
poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa.
Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa
kumpikin ja karhu sanoo revolle: »Mene sinä nyt parsille, kun olet
noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan. Kun
olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin puida
jutkistamaan.» Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä, millä
keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli lyhteitä
lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa raksautti
siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun selkään.
»Hös!» sanoi karhu, »mitä sinä niitä parsia pudottelet, joudu puimaan
vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan täynnä!» — »Hyvät
kuomaseni!» vastasi kettu ihan muka tuskissaan, »minähän täällä
koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun ihan väkisellä
tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät, vankat miehet,
yksinänne, niin minä täällä parsia pitelen, etteivät enää päällenne
putoa.» Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja tyytyivät
siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan makaili
siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin tällöin
ilkeyksissään jonkun parrenkin, kun ne olivat niin raskaita muka,
että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Vähin hän siellä
itsekseen hyräilikin, laulun laati moisen:
»Pui, pui, sutturukka,
Minä parsia pitelen,
Parret päähän paukahtaapi,
Laki päälle lankeaapi.»
Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä
valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia,
valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin,
puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän sanoi kettu karhulle:
»Kyllä olikin jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää
siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita — koetas, veljeni, kuinka
hirveästi olen hiessä!» Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin
hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu
sipaisi sitä kämmenenään ja murahti väsyneenä: »Hikinen näkyy olevan!
Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä
vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?» Silloin kettu
esitti nöyrästi:
»Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka
enimmän työn ovat tehneet ja koko asiankin alkuun panneet, isommat osat
saaliista tulevat.» Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi:
»Näkyykö minua täältä?» — »Ei näy», vahvistivat karhu ja susi. Silloin
kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: »Näkyykö minua
täältä?» — »No ei näy sieltäkään», todistivat taas toiset. Nyt kettu
meni viljako'on taakse ja kysyi: »Entäs nyt?» — »No hyvinkin näkyy»
ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: »No, tästähän tämä
jakaminen mukavasti selviääkin — mitäs muuta kuin annetaan isoimmalle
isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä!
Sitä vastaanpa ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?» — »No ei»,
tyytyivät siihen toisetkin ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi
olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa
talteensa. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle
uutista jauhattamaan.
Tullaankin sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään
jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: »Mistäs näitä sait,
mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?» Karhu ja susi
jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa olkia
kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain kivet mennä
sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin, siissun-siissun,
syyssin-säässin. Kettupa riihikuivia jyviä näppärästi pistelee kiven
silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin, rouskun-rauskun,
hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä karhu ja susi katsomaan
ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen hänen kiviensä panevan aivan
toisella äänellä kuin heidän. »Miksi», ihmettelee karhu, »sinun kivesi
panevat jyrin-järin, mutta minun tissis-tassis?» — »Ja minun», urahtaa
susi, »panevat hissin-hassin, kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö.»
— »Voi veikkoset!» remahti silloin kettu nauramaan, »ettekö te ole
huomanneet panna pieniä kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein
minäkin, niin vasta rupesivatkin kivet panemaan jyrin-järin!» — »Ahaa!»
nauroivat karhu ja susi, »siinäkö se vain vika olikin — no äkkiähän se
on autettu», ja niin tuppasivat molemmat äiät somerta kivensilmään niin
runsaasti, että riittää piti ja äänen muuttua.
Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja
ruvettiin puuhaamaan kotiinlähtöä. Kun karhu sitoi valtaisen
suurta olkijauhosäkkiään kiinni, katseli hän aivan säälien ketun
pikku pussosta ja sanoi: »Näytäs, kettu rukka, minullekin niitä
jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat.» Kettu totteli, aukaisi säkkinsä
ja siellä oli valkoisia, kauniita, vielä myllyn jäljeltä lämpimiä
ja tuoksuvia jauhoja. »Mitenkäs?» kummastelivat nyt karhu ja susi,
»sinun jauhosi ovat näin kauniita ja valkoisia, kun meidän ovat niin
peräti ruskeita ja karkeita, melkeinpä mustia?» — »No olette tekin
myllymiehiä!» sanoi siihen kettu, »tottakai jauhot ovat mustia, kun
ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan mylly on aina joen rannalla, että
likaiset jauhot pestäisiin, sillä mustiahan niistä muuten tulee, kun
on viljat savuriihessä kuivattu. Peskää nyt toki tekin jauhonne,
mutta varokaa, ettei virta niitä vie.» — »Niin, mitähän olisi, jos
koettaisimme noita pestä», arvelivat siinä karhu ja susi, ja päättivät
koettaa. He menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja
virtaan — vilauksessahan ne menivät virran mukana. »Emme me tätä
pesukeinoa osaa»; arvelivat he silloin ja päättivät syödä jauhonsa
sellaisinaan, vaikka mustiakin olivat.
Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja
makeaa siitä tulikin. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä,
tuli karhu hänen luokseen ja kysyi: »Puuroako sinä syöt?» — »Ka
puuroa, uutispuuroapa tietenkin», vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana
lähemmäksi katsomaan ja sanoi: »Voi kun sinun puurosi on valkeaa
ja kaunista! Annappas kun minäkin maistan.» Kettu antoi, jolloin
karhu makustellen tuumi: »Mitenkä sinä olet sitä keittänyt? Minun
puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista.» »Siinäpä se onkin
konsti, keittämisessä», selitti repo. »Pantuani puuropadan haahloihin
kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani ja nousin
sitten haahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa pataan.
Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinäkin samalla tavalla
äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaakin: sitä parempaa puuroa
tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän
koskesta vaahtoa lisäksi — silloin kyllä hyvä tulee!» — »Vai sillä
tavalla se puuro onkin keitettävä», ihmetteli nyt karhu ja läksi
talolleen hänkin tätä keinoa koettamaan. Uudelleen hän pisti patansa
haahloihin, kiehutti veden, sekoitti, siihen tasaisesti hierimellä
karkeat olkijauhonsa, laittoi alle hyvän tulen, sekoitti uudelleen
peukalollaan, vaikka sitä ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas
paloi, ja kiipesi sitten haahlaorrelle istua kököttämään. »Voi hyvä
isä, kuinka polttelee, polttelee, puh-puh!» ähisi hän istuessaan
siinä savussa ja takavillojen kärventyessä, »kyllä tämä hyvän puuron
keittäminen on vasta kovaa työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä
ja pakaroita vihavoipi — eihän tätä mikään voi kestää! Paha on
tällä orrella muutenkin istua, ähhäh! — eikö sitä rasvaa rupea jo
tippumaan...?» Karhu koetti kurkistaa jalkainsa välistä pataan, joko
sinne olisi ruvennut rasvalampareita ilmestymään, mutta hojeltuikin
siinä samassa tasapainostaan ja pudota mätkähti omaan puuropataansa
istualleen polttaen itsensä pahanpäiväisesti. »Voi sinua kettu ryökäle,
minkä paulan minulle taas asetit!» älysi hän silloin koko asian ja
karjahteli tuskissaan, rientäen sitä kyytiänsä myllypurolle viileässä
vedessä takapuoltaan vilvoittelemaan. Kauhean ja lopullisen koston hän
nyt vannoi revolle, uhaten ettei armahtaisi, vaikka toinen medeksi
sulaisi hänen edessään.
Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan,
minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi
vei hän padallisen omaa mustaa, ruumen jauhoista keitettyä sotkuaan.
Nähtyään ketun puuron ihmetteli hänkin sen tavatonta valkeutta ja
pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että
työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten
saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, sanoi hän
yhtäkkiä: »Katsopas, mikä tuosta sivuitse menee!» Susi ällistyi ja
kääntyi katsomaan, mutta repopa samalla roppasi hänen padastaan omaansa
aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi
maistamaan: »Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä.» Susi
silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen
hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: »Yksi on
mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla,
huttukeiton keittäjillä — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!» —
»Niin vain», myönsi siihen kettukin ja siirsi joutuin padat syrjään,
ettei olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.
Aika olikin jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuoltapa
näkyikin karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa
kohti. Ketulle tuli kova hätä päästä pakoon, mutta ei olisi mielinyt
sitä sudelle näyttää, ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille
päässyt. »Tuolla näkyy karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle»,
sanoi hän, »odota sinä tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä
menin hakemaan hänelle nauriita tuolta Horpon halmeen nauriskuopasta.»
Näin sanoen kettu loikkasi tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta
kuulemaan, mitä karhulla olisi sudelle sanomista. Raivoissaan
karhu selitti sudelle, mitä oli tapahtunut, että koko riihenpuinti
ja viljan jako oli silminnähtävästi vain ketun paljasta petosta,
jonka uhriksi he molemmat olivat joutuneet. Ja sitten karhu näytti
palaneita peräpuoltaan ja sanoi: »Toki se lienee minun surmani, se
kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa saatane henkeä pois! Nytkin se
viekkaudellaan meiltä viljat kavalsi ja poltti häntäni ja peräpuoleni.
Mistähän sen repaleen nyt voisi saada käsiinsä?» Kuullessaan karhun
kertomuksen oli susikin saanut silmänsä auki ja ymmärtänyt revon koko
oveluuden sekä ilmoitti heti: »Horpon nauriskuopalle se sanoi menevänsä
sinulle hyviä nauriita hakemaan — se on siellä Horpon halmeen reunassa,
tiedäthän?» — »Tiedänpä hyvinkin», todisti karhu ja kiirehti: »Ei
nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja nahka orteen!» Touhuissaan
molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle päin.
»Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!» ajatteli kettu hiukan
huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään sudenkin yhtyvän samaan
päätökseen. »Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida tämän
jälkeen tulla mitään kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta
lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä.
Lienee parasta minunkin mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten
nämä kuomat siellä minua tappamaan ryhtyvät. Ehkä sentään tässä jokin
keinoksi koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan.» Näin ajatellen
kettu lähti mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.
Sattuipa niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat
nauriskuopalle, ilmestyikin halmeen laitaan itse Horpon isäntä sen
vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet
pysähtyi karhu epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja
vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi
suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen sanoi
karhu hänelle silloin kuopan suulta: »Täällä on halmeella Horpon
isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu,
minä pistäydyn tuohon näreikköön.» Susi totteli ja kyyristyi tyhjän
kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyikin siihen
kettu, joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten
puhuttelemaan Horpon isäntää.
Tämäpä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi
heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. »Ka, kun on repo
tuossa pellolla!» ihmetteli isäntä ja katseli jotakin asetta, millä
sitä heittää, mutta kettupa silloin sanoi salaperäisesti: »Maku on
nauriskuopassa». — »Häh!» kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt,
mitä repo tarkoitti. »Jotta maku on nauriskuopassa», ilmoitti nyt repo
kovemmasti ja viittasi kuopalle päin. »Ahaa!» ymmärsi isäntä asian,
tarttui kirveeseensä ja läksi menemään.
Ja nyt oli tullut vihdoinkin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa,
viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja
pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset
jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä
kun Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti
hyökätä siitä ulos, antoi isäntä hänelle kirvespohjalla sellaisen
täräyksen vasten otsaa, ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka
sääret kankeina maassa kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: »Ähäh,
lampaanvaras, joko loppuivat retkesi!» Ja pitkää aikaa ei kulunut,
ennen kuin hukan nahka oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi
sen lihoja palkaksensa.
Se oli hukan surkea loppu.
LIV.
TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.
Lulloseni, lalloseni,
Omenani, ohtoseni,
Ällös olko milläskänä,
Ei sua pahoin pidetä:
Sima sulle syötetähän,
Mesi nuori juotetahan.
Kauhistuen oli karhu nähnyt näreiköstä piilostaan, miten sudelle
oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle
että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli
visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin
helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja
varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaistakin,
että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomenniemen,
joten metsän miehillä ei muka ollut enää — sillä niinhän oli sovittu
— oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä
uskonut, kun ei noita teitä näky nyt enempää kuin ennekään: samat
olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.
Saatuaan viljansa korjuun rupesi Horpon isäntä sitten kyntämään sänkeä
vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut.
Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että
isäntä antaisi hänelle jonkun syyn käydä päälle; on näet karhulla
luonto sellainen jalo, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei
tämä itse asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä
auran kynsi sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan
pysähtymättä sitä irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi
suitsia riuhtaisten: »Äss, sinä karhun syötävä siinä!»
Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan,
on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii; muuten ei hyvä
seuraa. Karhupa tiesi tämän ja ilmestyikin kohta paikalla isännän eteen
ja sanoi: »Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen
syön.» Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä.
Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. »Älä, hyvä veli», sanoi hän,
»syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!»
— »Syön!» vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä
turvautui houkutteluun: »Eihän tästä», sanoi, »olekaan nyt syötäväksi,
kun on kesäajoissa laihtunut paljaaksi luuksi ja nahaksi. Odotahan
syksyyn saakka, että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä
haluttaa.» Karhu katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin
lyöttyneeksi ja laihaksi. »Olkoon menneeksi», myöntyi hän sitten,
»mutta sitten syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyykin sinun
lupauksesi mukaan tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen.»
— »Kyllä tuon», lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa,
sillä hänellä ei haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.
Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli
pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti
lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa
ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä olkia sieltä
hakemaan. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun äkkiä
huomaakin, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle toista
etukäpäläänsä. »Mitähän se tuo repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä
viittilöipi?» ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi
silloin puheisille.
»Mitäs niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?» kysyi kettu. »Tulin
tyhmyyttäni», vastasi tämä, »sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi
ja täytyy nyt se viedä sille.» — »Älähän huoli», lohdutti häntä repo
ja kysyi: »Mitäs maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä
karhun kaupan päälle?» — »Mitäpä minä», sanoi isäntä, »osannen sinulle
antaa. Mitäpä pitäisi olla?» »No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa»,
vastasi kettu, »mutta tyydyn minä siihenkin, kun vain yhdenkään karhun
suolen mutkan antanet?» — »On siellä navetassa suuria kesällisiä
kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat.» Kettu lipoi jo
etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän
silmissä, vaan kysyi: »Sattuuko sinulla olemaan kotona sellaista
kuivattua lehmänrakkoa?» — »On kyllä», vastasi isäntä, »kun tässä äsken
teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat
pirtin orteen kuivamaan.» »Mene kiireesti hakemaan se», määräsi kettu,
»ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia kuivia
leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin neuvo
pidetään.» — »Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee», epäili
isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa mainitut
tarviskapineet. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ketun rypeneen
lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin
että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli.
»Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?» kysyi isäntä sitten, vetäen
suutansa naurun irviin ketun jääkalkkareet nähdessänsä.
»Ota nyt», neuvoi repo, »tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä
sido sitten se häntääni — kas sillä tavalla niin — no hyvä! Sido nyt
kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni — aivan niin. Kuule
nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan,
niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja
kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun
karhu sen kuulee — ja kuuleehan se toki näin oudon äänen — niin
se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä
sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika
karhunjahdissa — sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja —
sano mitä tahansa, kunhan vain pelottelet äijän oikein hyväksi. Saat
sitten nähdä mitä tapahtuu.» — »Oli menneeksi», lupasi Horpon isäntä,
»eipähän ota, jos ei annakaan!» ja lähti halmeelle.
Siellä olikin jo karhu odottamassa. Voi kuinka oli lihonut ja paisunut,
kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt
pehmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja
kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvällä
mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: »Sanasta
miestä, sarvesta härkää! Näytpä haluavan pysyä miesten kirjoissa,
Horpon isäntä, koskapa toit hevosesi syötäväksi. Se onkin minulle
vallan sovelias eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle.
Riisuhan ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä
hampaissani, kun rupean syödä reuhtomaan.» Sääli oli isännällä
vankkaa ruunaansa, joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten
korskahteli, ja hän kysyi: »Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään
sovinnolla järjestää? Näethän itsekin, että on aivan järjetöntä tappaa
tällaista vankkaa työhevosta.» — »Ei», ilmoitti karhu, »ei voida!
Nopeasti luokki maahan!»