pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä
liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja
silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt
härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät
selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet
karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin
nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta
kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa
kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo
olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta
ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi
hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä,
»eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin
kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!»
ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun
aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi,
»ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois
vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä
jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä
heistelemään Immilää kohti.
Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi
härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli,
että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu
hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän
tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle.
Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka
tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen
hyppäämään... ka... no... hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää...
henki tässä menee...» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin
kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän
tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana
kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin
tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti
mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille
kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli
niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.
Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä
sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan
syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä
jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin
meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle
paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä
sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka
tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä
taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.
Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä
luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan
ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet
silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian
pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken
kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut,
kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei
kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa.
»Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi
ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että
mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun
hänelle tulee kotiin lähtö.
Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen
päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi
tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis
olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan
niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari
hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi
suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli
häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että
syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta
nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan
ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:
»Kaksipa kalosarvustani,
Kaksipa hörppäkorvastani,
Kaksipa silmämäljäriä!
Pää kuni Jumin kurikka,
Häntä kuin Hämehen miekka,
Kieli kuin kesäorava!»
Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti
kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi
kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa
ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin
omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin
kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan
karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan
näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta
vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä
karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi
kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni
ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko
silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain,
jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion
kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti
istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän
tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla!
Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle
apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti,
mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta
on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina
sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu,
»minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle
suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt
ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja
entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan
kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät
olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja
epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?»
— »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt
ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen
hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka
kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.
Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden
karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa.
Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan,
sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi
irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä
nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen
vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita
viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän
ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!»
sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle
suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa.
»Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla,
jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan,
»vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee
miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään
varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko
kurkullasi.»
No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään
housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa
jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä
aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa
jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet
mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut
makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!»
suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään
näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän,
kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina
väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto
tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» —
»Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä,
kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo
kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi
ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka
ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun
toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet
ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.
Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen
istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä,
ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin
ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko,
veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion»,
vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään
noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis
tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No
mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli
kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa
hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären
kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari,
»kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla
sinut irti päästän», ja niin päästikin.
Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain
kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten
niitä tuomisia odottelemaan.
Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään
pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin
vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin
metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään.
Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan
maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan
yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat
leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän
kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan
villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja
kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt
hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.
Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli,
että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan
salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen
voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan.
On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin
kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä
on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä
ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.
No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna
taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa
partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä
kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan
tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon
lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan
pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin
että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas
saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta
kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa
menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne
kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki,
mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».
Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan
kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja
tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä
kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee
heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin
kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä
hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei
moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa.
Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en
varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan
ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen
jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin
hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun
vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä
isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti
ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä.
Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis
koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas,
mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi
jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki
siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan
tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!»
sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen
enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi
selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen
enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista
kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.
Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri
tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven
takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis
niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa
oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa
ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen
ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut
se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys
Immilästä kaukana.
LII.
PELKO PAHIMMAT TEKEE.
Ohtosen! ainoiseni,
Mesikämmen kaunoiseni,
En sua kiellä kiertämästä,
Enkä käymästä epeä.
»Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi
Immilään kaiken sen rikkauden», ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti
vielä jurosti: »Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan
iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi.»
Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään
ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli
kuunnellut sitä ja sanoi:
»Olipa siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet,
samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin.»
Sitten kisa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi:
»Kylläpä nyt onkin pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten
äsken tuolta ulkoa sellaista hiljaista tissutusta ja kähnimistä?»
Kummastuneena härkä kielsi, jolloin kissa taas sanoi: »Kyllä siellä
varmasti joku oli ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi
niitä tihulaisia.» — »Mitä ihmeen tihulaisia?» kysyi nyt härkä, ja
heräsivät siinä jo toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus
keskeytynyt.
»Käh-käh-käh!» kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla
rupesivat häneltä niistä tihulaisista kyselemään. »Mistäpä minä
tiedän!» sanoi hän, »kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että
senkö tonttuja ja tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan
autiotuvassa, kun siellä kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan.
Ne tihulaiset ja tontut, ne ovat taas sellaisia paholaisia, mitä
lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka monisarvisiakin, ja jos ne
valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada millään pois. Kuulin
isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen omistaja oli luvannut
vaikka mitä sille, joka saisi sen paholais-äijän pois hänen suuresta
tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen ja varsinkin öisin
möykkämään.» Näin selitti kissa oudosteleville kuulijoilleen, mutta
härkä sanoi tyynesti: »Jos hän tänne yrittää, niin lähtö täältä tulee.
Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!»
Siinä samassapa kuuluikin ulkoa sellaista kähnimistä, että sen
huomasivat kaikki pirtissä olijat, ja ennen kuin ehdittiin sen enempää
sitä ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu,
kuin olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään kävellä. Samalla
se päästi oudon ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi
tupaa. Jäätävä kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain
hetkeksi, sillä pian selvisi härkä säikähdyksestään ja karjaisi:
»Mikä tänne tulee yörauhattomuutta tekemään!» sekä tölmäsi samalla
voimainsa takaa outoa rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti
nurinniskoin lattialle. Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä
jaloilleen, kun ruunakin jo oli saanut mielenmalttinsa takaisin,
heitätti takapuoltaan ja lasketti molemmilla takakavioillaan tulokasta
otsaan sillä seurauksella, että tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta
lentänyt tallukka. Jopa pakeni tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen
se rupesi hakeutumaan takaisin ovelle päin. Siinäpä silloin jänis alkoi
laukata ympäri penkinaluksia kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään
lähelle liettä, sähähti sieltä kissa hänelle vasten naamaa kuin olisi
tuhannella äimällä yhtaikaa pistää jurautettu. Huumautuneena syöksyi
tulija silloin suinpäin ovea kohti, mutta vielä mennessä ehti sika
rohmaista häntä torahampaillaan sääreen. Jytinää vain kuului hetken
yön pimeydestä ja niin oli tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa
pääsivät vihdoin eläimet yötänsä viettämään.
Mitä oli sitten oikein tapahtunut?
Eihän mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut
näkemään kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä
nähdäkseen, minne he oikein olivat menossa. Huomattuaan heidän
menevän Katilan autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne
yöksi oli ketulle juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästähän nyt
karhu saisi korvauksen niistä kuolleista hevosista, joista hän sille
oli äsken valehdellut, ja siinä sivussa saisi hänkin, kettu itse,
maistaa hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta toimeen! Hän läksi kiireesti
mennä litvittelemään sinne päin, jossa arvasi karhun oleskelevan,
eikä aikaakaan, kun jo löysikin hänet yksinään pimeässä korvessa
nuuhkailemassa. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella, kun olivat selkä
ja sivut kipeät sen soiton opettelemisen jäljeltä, ja muljautti
vihaisesti kettuun päin. »Mitä kureja sinulla nyt on?» kysyi hän
istahtaen mättäälle. »Ei, eno kuoma, nyt joudetakaan istumaan!» sanoi
kettu, »nyt onkin vasta maku pirtissä.» — »Missä pirtissä?» kysyi karhu
epäilevästi. »Katilan autiopirtissä», selitti kettu, »ei ole muuta kuin
menet ja otat vain! Tule pian perässäni, niin äkkiä on haju nokassasi.»
— »Tiedä häntä — niitä sinun makujasi», murisi karhu ynseästi, »onhan
niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi.» Hänen uteliaisuutensa
oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myöskin samassa jylisytti hänen
vatsaansa, lähti hän tulla nulkkaisemaan ketun perässä, joka mennä
lipoi liukkaasti edellä.
Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen
itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä
isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu
samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän
ja sanoi: »Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät
pääse pakoon livahtamaan.» »Kyllä», sanoi kettu, »kyllä vartioitsen,
eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan
vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää.»
Vähän ajan perästä rupesikin tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä,
että ketulla nousivat karvat pystöön. »Rovastipa se eno nyt siellä
painiikin», arveli hän, »on tainnut se härkä ruvetakin puskusille,
antamatta tappaa itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hyvinkin hevonen
vielä potkaista säväytellee vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla
ruoanhankinta-aikomukset, jos mieli asiansa lopulleen toimittaa.»
Eikä kettu ehtinyt juuri sen enempiä tuumallakaan, kun samalla tuvan
sysimustasta oviaukosta lennähtääkin musta rumilas kuin heinähaasia
hänen eteensä pihalle ja alkaa mennä vyöryä hirveätä vauhtia metsää
kohti. Kettukin meni siinä hiukan sekaisin luullen, että se hänen
vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon, ja pemahti uljaasti
hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni. Pimeässä korvessa
laukataan peräkkäin ja jo kettu tapailee ajettavansa häntävilloja,
kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se vietävä onkin.
Samassa tämäkin pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua käpalällään
ja sanoo: »Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat; kun annan
tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan pitää vain
jäädä!» Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli päätänsä, piteli
kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja valittamaan.
»Eno, mikä teitä vaivaa?» kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi
kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, »ettekö saanutkaan sitä makua
nitistetyksi hengiltä?» Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi:
»Makua!» sanoi hän, »ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet
tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä
sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla
saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis
tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla
jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarillaan otsaan, ja sotamies,
pinkkapöksy, mikä lienee ollut — vanha se ainakin oli, koska oli
vaikeahko — rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien,
jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten
pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan
rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua.
»Ovella vielä suutari rohmaisi veitsellänsä sääreeni. Ja koko ajan
kikkaniska kiljui orrelta, että 'ota koukku, pistä perään ja vedä
tänne!'»