päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta
säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului vasta
kummallinen rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja
säikähti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista
merkillistä ääntä. »Mikä rapisija se on?» kysyi hän isännältä, »kun
noin merkillisesti kalkuttelee?» Nähdessään karhun säpsähtävän virisi
hiukan toivoa isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti:
»Onpahan vain — semmoinen — jospa lienee itse kuninkaanpoika
karhunjahdissa, kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne
Harakkavaarankin metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Sillä
kuninkaanpojalla kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!» —
»Kuninkaanpoika ja karhunjahdissa!» hirvistyi siitä nyt kontio, »kun et
sinäkään sanonut sitä ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!»
— »Eihän siitä mitään sopimusta ollut», sanoi isäntä, »hevonenhan
sinulle ahmatille piti vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että
pidät silmäsi auki, sillä se onkin sellainen karhujen tappaja ja
miesten sitoja, etteivät sen kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka
kontiot irtautuneet, jos vain ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne
joutuvat, kun sillä on sellaiset kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi
hajun tuntevat.» — »Jottako vaikka kiven läpi», masentui nyt karhu
aivan kerrassaan, »mikä minut poloisen nyt perii — houkka kun tulinkin
tänne!» — »Jopa», sanoi isäntä, »houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se
on sellainen pyssymies ja metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni
saapi — eikö tuo liene sinunkin surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota
hevosta, että pääsen tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet.» — »En minä
nyt hirviä sitä syödä», sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen
ja entistä kovemmin siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja
rakkoansa sekä huuteli huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä
karhua näkynyt, meni häneltä viimeinenkin luonto ja hän lupasi
hätäyksissään Horpon isännälle: »Kun et, veli kulta, vain minua sille
ilmoita, niin en minäkään syö hevostasi!» — »No en ilmoita», lupasi
isäntä ja karhu köllähti pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä
niin hyvin nähtäisi.
Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden
menneen nousi kettu isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä
isännälle: »Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?» Isäntä vilkaisi
karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu
kuiskutti hiljaa: »Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto.» No isäntä
silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa on,
näkeehän sen nyt sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa
rämäytti hyvin pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: »No olet
sinäkin hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon
vierellä, mutta et älyä rekeesi sitä vääntää!» Isäntä taas vähän
ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä iski hänelle vain silmää ja sanoi:
»Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa.»
Mitäpäs siinä — Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja saikin hänet
väännetyksi rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi
sitten kysyvästi repoon päin. Tämäpä taas römeällä äänellä nauraa
hohottaa ja taas häntä moittii: »Olet sinäkin», sanoo, »hullu mies, kun
et köytä kantoa kiinni — luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä
muuten pysyvän!» Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi
karhuun, joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: »Ole köyttävinäsi, mutta
älä, veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!» Isäntä
otti silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden
salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä
piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä
ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja
uudelleen huutaa huilauttaa: »No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä
tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto
milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!»
Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: »Älä, veli
kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!» Mutta
Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä,
sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka
inahtamatta siihen raukesi.
Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka
oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian
levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet
surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja
raa'asta voimasta oli hänessä kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja
hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi
metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli
ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla
kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden
mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut,
että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta,
jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan
karhuvainajaa lauloivat metsän linnut ylimääräisen laulun, jänikset
hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja
ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko
luomakunta.
LV.
VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.
On sitä minullai mieltä,
Mutt' on surma sukkelampi:
Käypi viisaskin vipuhun,
Hullu huhtovi sivutse.
Vaikka se ei olisikaan ketulle mikään puolustus, on kuitenkin
mainittava, että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja
ymmärsi karhun kuolleen, tuntui hänen tunnossaan ikäänkuin jonkinmoinen
vihjaus. Se hälveni kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän
viereen katsomaan kuollutta karhua. »Päästä nyt nämä vehkeet pois
kaulastani ja hännästäni», pyysi hän ja isäntä teki niin. Sen jälkeen
hän hyppäsi syrjemmälle ja nauroi isännälle: »Raha oli miehellä
kädessä, vaan ei ollut neroa pitää!» Isännän silmät välähtivät
viekkaasti, mutta hän kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan
ja arveli: »Niinpä kyllä, oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt
nyljettävä.» Sitten isäntä nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat
irti ja pisti ne sitä myöten säkkiinsä talteen. Ketulla himoitti
oikein sitä parasta paistia maistaa ja hän kaivausi sinne säkkiin sitä
syömään, mutta silloinpa isäntä sitaisikin säkin suun kiinni. Kettu
heittäysi rukoilemaan sanoen: »Päästä, veli kulta, minut pois, niin
neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vastakin tarpeellinen.»
Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahden vaiheella, mutta arveli
sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat aina
kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana neuvomaan:
»Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää säkkisi suu
kiinni!»
Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä
palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy
koko Ilmolan aukea ja paljon muuta maailmaa, rupeaa kettu kovasti
ihmettelemään: taloja onkin jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan
silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa
hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen
jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. »Kovastihan tämä
ilmolaisten maailma onkin paisunut», sanoo hän Horpon isännälle,
joka siihen vain murahtaen vastaa että »joo». »Mistä te ihmiset
oikein lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljonkin?»
kysäisi kettu sitten ajatuksissaan. »Tiedä häntä», murahti isäntä,
»kuului kerta vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi
meni metsään ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli
sammakko, ja kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa.'» —
»Vai niin», vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä
sitten lisäsi, että, kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin
alkujaan oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan
enää lehmiä ja lampaita tappaa. »Eikö tuo lie sen vuoksi karhullekin
sattunut kuoleman hetki eteen?» arveli hän siinä lopuksi ja katseli
pahanenteisesti kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja
yksinäisyyden tunne.
Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: »Älä
huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia,
jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat
tänne.» Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle
koirain reviteltäväksi, jäi hän siihen tyytyväisenä odottelemaan.
Vähän ajan perästä hän näkikin isännän pullollaan olevan säkki selässä
tulevan kujaa myöten. »Päästähän yksitellen!» sanoi kettu isännälle,
»että saan ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä
juoksennella.» — »Yksitellenpä hyvinkin!» naurahti Horpon isäntä siinä
ketulle ja puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen
Musti-koiransa. »Kiittämättömyys on maailman palkka!» kerkesi repo vain
kiljaista ja niin sitten mentiin, että vilisi.
Riu-rau repo rukka, kun saitkin nyt laukata oikein henkesi edestä.
Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja
niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta äreänä ja
sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo,
koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja,
mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä.
Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain samosi
sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt — yhä
kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan revon
omissa jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian
pääsisi johonkin turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta
ja hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle,
joka oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta
täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden
houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten ehti hän ahtaasta
ilmareiästä pujahtaa sinne — isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut
kuopan suun — kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja
koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.
Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut
enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja
sutta. »Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit
haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei,
vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu
kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä hän
tänne samoaisi ja auttaisi minut pois tästä pälkähästä. Mutta ei ole
enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa
kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereena valkenemassa!
Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa
tapellessa!» Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: »Mitä te,
silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?» Silmät vastasivat
peläten: »Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä
johdatella.» — »Hyvä on», vastasi repo, »oikein teitte, kun sitä vain
ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?»
Peläten jalat vastasivat: »Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme.» —
»Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte», kiitteli repo ja kääntyi sitten
äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä hän nyt
katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen kysyi:
»Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?» Täristen häntä silloin ankaralle
herrallensa vastasi: »Mitäpä minä, perässä tulin vointini mukaan, puita
sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni.» — »Niinpä niin», sanoi
repo uhkaavasti, »perässä tulit ja monta kertaa oli Musti saada minut
sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet semmoinen,
niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän sinut syököön,
niin lakkaat pensaisiin tarttumasta.» Ja sillä puheella repo vihassaan,
unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan reiästä
Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Mutta sepä ei riittänytkään,
vaan koira vetikin turhaan vastustelevan revon hännästä ilmoille ja
nitisti hänet siihen surkeasti samalle suden ja karhun kuolinpaikalle.
Niin sai repo ansaitun palkkansa kaikista konnanteoistaan ja pian
olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit ja muut haaskalinnut
ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti tuumiessa: »Joka toiselle
kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse.»
LVI.
PÄÄTÄ JUTTU VAATII.
Näit' ennen isoni lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Näitä äitini opetti
Väätessänsä värttinätä.
Näin on nyt kerrottu karhun, suden ja revon sekä monen muunkin
Metsolan asukkaan elämästä siellä Ilmolan taustalla. Kaikkien niiden
monien vuosien kuluessa, joita oli ehtinyt mennä siitä, kun eläimet
kokoontuivat tien tekoon, olivat ilmolaiset ahkerasti eläinten kanssa
tekemänsä sopimuksen mukaan rakentaneet teitänsä, ettei metsän väki
enää saisi heidän karjaansa ja muita kotieläimiänsä surmata. Niinpä
pilkottiin ja raivattiin tie täältä tuonne Kokkolaan saakka ja yhä
kauemmaksi pohjoiseen päin, tehtiin maantie aina Kivijärven kirkolle ja
siitä taas Karstulan rajalle ja yhä eteenpäin, kunnes tultiin Turkuun
ja mereen sekä sen synkän ja pahan valtakunnan rajaan saakka. Ja kun
näiden pääteidenkin väliin rastittiin teitä ja polkuja, niin että pian
päästiin kulkemaan mistä hyvänsä, huomattiinkin lopuksi, että nyt oli
sitten eläinten kanssa tehty urakka täytetty. Huomasivathan sen toki
eläimetkin, eivät enää syöneet ihmisten elukoita, vaan väistyivät yhä
kauemmaksi selkosille, missä arvasivat vielä tiettömiä taipaleita ja
koskemattomia saloja olevan, ihmetellen sitä valtaa ja voimaa, joka
ilmolaisilla näytti olevan. Sillä sitä myöten kuin teitä lisääntyi,
ilmestyi teiden varsille uusia asuntoja ja vihantia peltoja, joista
ilmolaiset korjasivat satoisia viljoja aittoihinsa, kooten itselleen
kaikkea elämisen hyvyyttä ja eläenkin niin onnellisesti kuin se yleensä
tässä maailmassa mahdollista on.
Mutta yhtä asiaa eivät ilmolaiset koskaan unohtaneet: karhun, suden
ja revon muinaista elämää siellä Ilmolan taustalla ja kuinka niiden
kanssa täytyi tehdä tällainen sopimus teiden valmistamisesta, jos
mieli ollenkaan päästä elämisen alkuun täällä Pohjolan perillä. Niinpä
ei ollut Ilmolassa sitä tölliä, jossa ei isä tahi äiti, kirvesvartta
vuollessansa tahi värttinätä väätessänsä, olisi pyytävälle lapselleen
heistä kertonut. Ja kun lapsonen oli rengassilmin aikansa tätä kaikkea
kuunnellut ja jutun loputtua kysynyt, onko se totta myöskin, oli
isä ottanut hymyillen piipun suustansa ja sanonut: »Kysy, lapseni,
Piippolan äidiltä. Hän kyllä kuoli menneenä vuotena, mutta isä elää
vielä.»
Ja sitten oli tuli liedessä riutunut, ulkona oli vinkunut talven
tuiskutuuli, mutta töllissä oli ollut lämpöistä ja turvallista. Uneen
oli vaipunut lapsonen ja uneen koko Ilmolan kansa, turvaten siihen,
joka Suomenkin niemen yllä kättänsä pitää.