karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään
peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin
vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä
pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä
nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen
jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin
akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii
siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs
nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää
akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!»
— »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä
hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo,
»minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja
vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi
akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja
herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä
hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo
hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta
repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka
sitten lopuksi päättynee.
Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas
säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä,
mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen
edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis
siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa
kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt
sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu
vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin
lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen».
— »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan
ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan»,
mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.
Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin
pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä
kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä
parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko
kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin
saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja
elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien
selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.
Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi
pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on
vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat
siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä
ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän
mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin
hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa
vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.
Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi
lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta
suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten
turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene
sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti
keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan
perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta
tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin
vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi
menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi
akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja
sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen»,
sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa
rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja
sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»
»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän
saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa
hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».
Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata
koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se
vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten
siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää,
mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän
palasi tielle.
Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään
miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne
ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota
tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa
huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa
ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa
siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee
akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on
olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!
Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta
kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä
säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin
huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!
Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut
silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se
akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän
saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli
siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät
lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät
kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.
Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen
luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde
manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä
hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!»
ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?»
— »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» —
»Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin
lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon
itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset,
mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin
hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja
hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi
käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.
Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se
kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista,
milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä
sitä häätaloa kohti astua telläämään.»
Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen
matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.
L.
EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.
Oi emoni, vaimo vanha,
Pane ruoka ruttoisesti,
Syödä miehen nälkähisen,
Haukata halun-alaisen.
Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär
sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan
kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen
viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt
niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni,
musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät
aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa
isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa
loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti
lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka
kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään
niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»
Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli
siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se
sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt
hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti
loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen
mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla
vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia
persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että
ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän
juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet
vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni
kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen
pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!»
Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.
Kohta sen jälkeen tulivatkin miehet sonnia tappamaan, mutta tätäpä ei
ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni
on karannut, kytkyt on purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä
emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään,
että mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas
lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: »No ei tässä ole muuta
isompaa koiraspuolta enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan
rokka siitäkin!» Kissapa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän
määräystä, luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. »Astu, veikkonen,
tietä härän jälkeen», selitti hän, »muuten panevat lihaksi.» Eikähän
sitä tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa, pian oli hänkin tiessään, mutta
kissapa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt
keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä
nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on
vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa
tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa siankin
saman tien kuin edellisetkin.
Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: »Kun et vartioitse
elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon
rumilas tuosta rääkymästä!» Niin lähetään Immilän pönäkältä ja suurelta
kukoita kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään: taas on
kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella touhulla
hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun nyt
sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa
palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottalsiin paisti ottaa.
Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan
ja kiljaisi:
»Se tästä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat
käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo
Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta
rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa
kerjäämästä!» Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä
nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. »Tämä minun
vielä piti saada kuulla!» sähisi hän kiukuissaan, »ensin käsketään
häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen
ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta
rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat
silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea
äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat
antamaan.» Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysikin heidät
pian läheiseltä aholta.
Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras pakoon mennä ja
mistä suojapaikka saada, kun iltakin oli jo lähenemässä. Kissahan
siihen neuvon tiesi. »Mihinkäpä tästä muualle», sanoi hän, »mentäisiin
kuin sinne Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikös
tämä kukko hyväkäskin mennä touhottanut sinne sitä maailman loppuansa
pakoon? Niin ettei muuta kuin pian tielle, että saadaan yöksi kattoa
päämme päälle». Ärtyisesti kissa näin toimitti kaikki matkaan ja niin
lähdettiin mennä nykyttelemään, ensimmäisenä härkä, sitten ruuna,
sitten sika ja kukko sekä viimeisenä pahantuulinen Kääpälän kissa,
mauruten ja pitäen pahaa ääntä.
Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa
pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja
katsovat myöskin. Jopas nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa
niin että korvat ovat luimussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa
hänet ensiksi tunsi, pysäytti tulijan vähän äkkiä ja kysyi lyhyesti
ja tuimasti: »Minne Jussilla matka?» — »Minnekäkö?» ihmetteli Jussi,
»tottakai häihin, sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu
kaikki, mitä on ilman lentäväistä tahi jalan juokse väistä». Katkerasti
vastasi siihen kissa: »On nyt sillä tavalla, että niissä häissä
on lihan puute. Älä, veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään
teuraaksi! Parempi on, että lähdet meidän mukaamme.» — »No voi rakkaat
veljet!» kiitteli heitä nyt Jussi sääret kenkkulassa, »olipa toki
hyvä, että satuitte vastaani juoksemaan, etten suin päin surman suuhun
lentänyt! Se kettu hyväkäshän minut tälle matkalle houkutteli. Mutta
mihinkäs te nyt sitten olette menossa?» Kissa selitti asian, jonka
kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä onkin Katilan autiotuvasta
ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee mukaan, koska sattuu näin hyvää
seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon viimeisenä tulla kyykkimään.
Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja
asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen
päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin
alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui
mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle.
Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen
murahtelemaan ja puhumaan.
»Kiittämättömyys on maailman palkka», kuului hän sanovan. »Olisi
luullut Immilässäkin olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta
ruveta meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan
— minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden.
Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki
mierolle syötetään!»
»Käh-käh-käh!» sähähti siihen kissa liedeltä, »sano muuta äläkä
valehtele! Mutta mitä sinä tarkoitat sillä, että sinun esi-isäsi olisi
tuonut Immilään sen rikkaudet? Sitäpä minä en ole sattunut kuulemaan.»
»Niin on kuitenkin asia», vastasi härkä juroon tapaansa, »mutta se on
vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan.»
Toiset olivat kuitenkin tulleet perin uteliaiksi ja kärttivät
kiihkeästi härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua
ja niin hän haasteli seuraavan sukutarinan.
LI.
KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella,
Sata syltä sarvet pitkät,
Puolta toista turpa paksu.
Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei
siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset
menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut
ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta
härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä
syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää
kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin
kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta
suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä
härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten
rakoon murusta haalia.
Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän
kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena
vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään
jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan
vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko
eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän,
sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä
heilumaan ja nyhtämään.
Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei
nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin
ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin,
katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan
pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua
niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:
»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»
»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi
sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu
ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli
sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla
toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan
ja mulkoillen suurilla silmillään:
»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta
korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin
katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni
heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä
on voimaakin takana, vai kuinka?»
»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi
sitten, tässäkö härkä asui.
»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin
tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian
sieltä Immilän vaari huutaakin:
»Hoi on härkäni kotihin,
Päivä kaatuu kuusikolle,
Karkoaa katajikolle,
Vieree vehkavaarasille!»
Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään
pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään
hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:
»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»
Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:
»Kun hypännet, niin hyppää!»
Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti.
Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä
on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän
selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin
kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.
Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi
tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se
puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata
kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin
että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä
hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun
töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen
tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä
perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut.
Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli
takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä
leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen,
mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot
ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa
taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan
härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle
tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin
laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle
saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta
nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko
turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi,
kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli
hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä
tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli
Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla
iltasuitsun ääressä.
Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä
korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne
jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki
tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä
heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän
päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole
oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa
moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.
Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin
karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain
syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia
naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran
sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla
vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa
suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa
sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden
älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee.
Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon
ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän
leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti
huolettomasti mennä heistelemään.
Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että
uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta
härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin
ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen
kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään:
»Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan
kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.
Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi
menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain
harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja
härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi
ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut
mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat
siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan
heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui
susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka
tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain
painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi
sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain
henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi.
Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä
olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta
takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon,
lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää
niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja
hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla
silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.
Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään,
vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni,
jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä
tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin
tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja
lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää
syömään.