sanoi: »Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?»
Mies säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan
sillä tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin
pian nähdessään, ettei äijällä ollut mitään pahoja aikeita. »Vai,
soittamaan?» vastasi hän, »ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän
taidon oppii, jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?» —
»No niin mielelläni», vastasi karhu, »etkö rupeaisi minua opettamaan?»
— »Ka, saattanenhan tuota ruveta», arveli mies ja katseli ympärillensä
kuin jotakin hakien. »Mitäs haet?» älysi karhu kohta kysäistä. »Haen
tässä välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi
saattaa», vastasi mies, »sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain
koneesta hienot kielet poikki». Ja sattuikin mies siinä huomaamaan
tiepuolessa paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita
koivun vitsoja ja rupesi vääntämään vitsaksia. »Mitä sinä noilla teet?»
kysyi karhu taas. »Käillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi
silitetään.» »Ahaa», sanoi karhu, »vai niillä se tehdään.» — »Näilläpä
näillä.»
Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: »Jos nyt sitten
ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan
pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin». — »Sillä
tavallako sitä oppii?» kysyi karhu. »Sillä, tee vain niin kuin minä
sanon», puhui mies, »niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin
luuletkaan». Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja
kysyi: »Entäs nyt, mitä nyt tehdään?» — »Näin», puhui mies, »näinhän
tätä oppia parhaiten otetaan», ja siinä karhun kanssa jutellessaan hän
samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän oli
saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: »Joko minä nyt osaan pelata?» — »Jo
osaat», vastasi mies, »ei puutu muuta kuin tappien voitelu», ja sitten
kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin voi synkeä
surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio paralta,
valitus semmoinen, että miehestäkin tuntui kaamealta. »Kovinhan sinä
opitkin lujasti pelaamaan!» ihmetteli hän, »ei sitten muuta kuin jatkat
vain samalla tavalla, niin kuulevat sinun taitosi pian muutkin», ja
niin tarttui hän taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään
hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.
Kettu huvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli käynyt,
ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. »Vai tällä
tavalla sitä oppii soittamaan!» ihmetteli hän ääreen päästyään, »ja
kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin laulun
tapaista.» — »Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset, että
pääsen tästä irti», murahti karhu, mutta kettu vastasi: »Eivät minun
hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista
sen aikaa kun käyn suden hakemassa». Ja niin kettu läksi juosta
litvittelemään tiehensä.
Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvänkin
aikaa, mutta kohtasikin pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi
jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, heittäysi hän rehelliseksi
ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. »Mitä se siellä tekee?» kysyi
susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata vellotusta.
»Se opettelee soittamaan», selitti kettu, »sillä oli äsken se
kulkevainen mies opettajana.» — »Mennään katsomaan!» innostui susi ja
niin he menivät. Pianpa sitten susi puri poikki vitsakset ja niin pääsi
äijä taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle,
kun tämä oli niin pian avun tuonut.
»Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!» vihastui
karhu sanomaan, »se ei ole voinut kauas ehtiä.» — »Niin tehdään»,
sanoi susi, »sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minuakin pitkin
selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee.» — »Ja minua se pyöritti
kuin sammaltukkua», tunnusti repo. Ei siis muuta kuin lähdetään mennä
tömistämään. Jopas nähdäänkin pitkällä kangas-ojelmuksella miehen mennä
telläävän, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää
takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: »Kas tuolla tulevat
nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat
nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!» Kuullessaan
tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta
ja ketustakin. »Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää
katsomaan?» tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: »Mene sinä, kettu,
ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!» — »Ka», arveli kettu,
»saattanenpa mennä», ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli
tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen huomasi hän,
kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi:
»Etkös vielä oppinut soittamaan!» Sitten hän sanoi kiirehtien akalle:
»No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt —
ota ja manaa ne nyt oikeueetn!» — »Hop-pop!» huusi akka, »vai siinä ne
ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!»
Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu
pyörsi pakoon aika kierua ja sanoi karhulle ja sudelle: »Ei sinne ole
menemistä — jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on se
hullu akka». — »No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin on»,
arvelivat toisetkin ja läksivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja
pelkääväisen näköisinä.
»Mutta missäs ne olivatkaan ne hevosen haaskat?» havahtui nyt karhu
revolta kysymään. »Nekö?» vastasi kettu, »vielä niitä nyt enää olisi,
kun on tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi
ei minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy
mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi.»
Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta
kohti omaa tuttua korpeansa jälleen.
XLVIII.
MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.
Kiiskinen kaloja vanhin,
Vata vanhin pyydyksiä,
Pata vanhin astioita.
Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä
kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli
vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä
suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli
kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun
muistiin painunut.
Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut
hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki
sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä
kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti,
kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen
ahmatin pedon vuoksi.
Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän
tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja
kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi
uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki
mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa
kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin
suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti
kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä
kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen
asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:
»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman
kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja
komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä
täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»
»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki
jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä
häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä
Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu
saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon
muuta kalakansaa?»
»Saapuu, saapuu!» todisti kiiski innokkaasti, »tule vain nopeasti,
että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut
kirkossakin.» Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin
tullessa laiskasti perässä kuin mikäkin lieko. Tultuaan rysän luo
kiiski huusi: »Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta
koolla!», meni nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli
tehty hyvin harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä,
päätyi hänkin nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt
ulos. Silloinpa alkoikin rysässä julma poru. »Syö nyt minut!» huusi
kiiski ja varoitti: »Ei kirkossa saa pahaa elämää pitää! Ellet voine
olla siivolla, niin tule pois, jumalaton!» — »Odotahan, riivattu!»
puhisi hauki, mutta kiiski ui ilkkuen tiehensä.
Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään kaikki
viimeisetkin voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi
siitä pois livahtamaan. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla
syömään pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeäkin, mitä
vain siinä kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti
kaikille, että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle
käräjiin. »Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä
eikä esivallan kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa
piikkiset limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan
kunniallisia, ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä
on nyt kerta kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas,
joka ymmärtää opettaa teille lakeja ja asetuksia.» Näin pauhasi iso
hauki mahtavasti, mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet
rysään, pinkaisi äkäisesti: »Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma
suursyömäri ja pikku kalain surma. Toki tarvitaankin täällä kuningas
meidän raukkain turvaksi, mutta sinua ei siksi ikinä valita!» Hauki
tavoitti kiiskeä kitaansa, mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle
ja pörhisteli siellä piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.
Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävikin
siinä, vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki
uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo
keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen
kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja
kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. »Missä on
lohi?» rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt
sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään,
sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan
virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan
paikasta.
Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. »Mitä!» hönähti
silloin hauki halveksivasti; »totta se nyt on kuningas valittava,
koska kerta on sitä varten tänne tultu». »No kuka sitten valitaan
kuninkaaksi?» kysyivät toiset kalat suu ammollaan. »Kukako!» murahti
taas hauki, »totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan
kaloista. Katselkaapas ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen
vaatimuksen täyttää.» Ja hauki lekautti isoa pyrstöhän ja loksautti
leukojaan, niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi
kahmalollinen pieniä siniäisiä. Mutta silloinpa pinkaisi joukosta
äskeinen kiiski äkäisesti kuin äyriäinen: »Älä rentoile, rosvo,
voimillasi, sillä emme me nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse.
Mieluummin otamme sitten lohen, sillä se on näiden vesien jalo
ruhtinas.» »Ei lohi jouda teidän kuninkaaksenne», sanoi hauki, »sillä
kesät sen menee aika jokia noustessa ja talvet se velloo valtamerillä.
Eikä se muutenkaan ole niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen
luut ovat niin pehmeitä. Senhän täytyykin aina huoata pyydykseen
jouduttuaan, että jos hänellä olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua
verkoin vedettäisi, eikä nuotin nostettaisi.'» — »No silloin saatte
valita vaikka minut», sanoi kiiski, »sillä ei suinkaan minulle turhan
vuoksi ole kiviä päähäni pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista
vanhin ja vahvin!»
Siitäkös nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän
kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamieskään huoli veneeseensä kuin
aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaankaan, sen kuin
vain melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahvenkin siinä jo ilmestyi
vakaana paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: »Jos tässä
kiiskestä puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!» Mutta
nyt kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: »Kun niikseen tulee,
niin voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi,
jos voitan?» Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua
sekä lupasi kaikkien puolesta: »Jos voitat uinnissa, niin valitsemme
sinut kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta
tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?» — »Uidaan tuonne kukkarokivelle
ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä
alkaen kaikkien kalojen kuningas», esitti kiiski ja toiset hyväksyivät
ehdotuksen.
Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla
Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat,
vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä
yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni.
Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti
katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään,
kun voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennättikin kiisken
korkealle kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle
ja saapuvalle kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa
kuuluttamasta: »Täällä kiiski, missä kala!» Hauki oli mahdottoman nolo,
kun ei voinut mitenkään kieltää kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen
hän murahti halveksivasti kokoontuneelle kalaparvelle: »Karheita
ovat kaikki kalat, mutta karhea on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt
se kinasuu ruhtinaaksenne!» Ja niin sanoen hauki tempasi joukosta
oikein lihavan ja ison särjen kitaansa ja katosi kuin salama heidän
joukostaan, kalaparven säikähtyneenä pirahdellessa joka haaralle.
Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä
Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen.
Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna
painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan. He
olivat nimittäin lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että
ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille,
ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään
ja vastannut vain: »Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää
aita kumoon!» No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan
pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta,
mutta kiiski julisti: »Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!»
ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta,
kunnes kiiski sen keskeytti ja julisti:
»Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin
viisaasti, sillä vaikka minä olen tämän näköinen, niin ei minua saisi
moni mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas
ja kuhan luu, tietäkää se. Ja nyt minä hajoitan nämä suuret käräjät
sekä käsken jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne
Kukkarokiven alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte.»
XLIX.
JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.
Akka vanha, vaippa päällä,
Kylän kynnysten kävijä,
Mieron teiden tietelijä.
Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla,
oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen
ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti keppinsä
varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa. Hänellä
naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja kaikkialla
häneltä kysyttiin: »Joko olet tavannut ne manattavasi?» Ja hän vastasi
aina samalla tavalla: »En vielä, mutta kyllä minä ne kohta tapaan.»
Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: »Kunhan minä tapaan ne
hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!»
Kun he nyt ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat
kahden pitkin poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa,
istahti kivelle ja kysyi: »Sanoppas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat
sillä käräjiin manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä
muistan?»
Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua ainakin:
Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen
kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin
eloja riittää, mutta sitten rupeaakin jo nälkä ahdistamaan, jolloin
täytyy lähteä mierolle. No mitäs siitä, akka panee kotat, sellaiset
matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja
taloon tultuaan yösijaa kysyy. Hyvät olivat siinä talossa haltijaväet,
syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi
yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: »On minulla nämä
kottaset, minne minä ne voin panna?» »Kottaset kottasien koskeen»,
neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanookin: »Enpäs panekaan toisten
kottasien koskeen, vielä, siitä häviävät, panenpas kanasien joukkoon»,
ja niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.
Aamulla herättyään lähtee eukko hakemaan kottasiaan kanasten joukosta,
mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin
hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on
annettava kottasien sijaan kananen. Ja talonväellä käy eukko sääliksi,
kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavatkin hänelle kanasen,
koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee
edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.
Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja
juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata
pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta
ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten
joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaankin
lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen
kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se
kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä
sanookin, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle
ja talutti lammasta perässänsä.
Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin
panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan
pistääkin lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei
toisiin sekaannu. Lehmätpä tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana
aamuna rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui
olemaan hyvin rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivatkin akalle
lehmän sanoen, että menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena se
kulkevainen akka läksi menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi
taas yöksi uuteen taloon.
»Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?» kysyi akka sitten seuraavassa
talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin.
»Totta kai lehmäsien joukkoon», neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä
taas oli itsepäinen ja sanoi: »Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien
joukkoonpa panenkin», ja eikös pannut! Hevosetpa potkivatkin lehmän
kuoliaaksi, jolloin akka seuraavana aamuna nostikin vasta kovan
metelin, niin että talonväen korvat rupesivat suhisemaan. »Lehmäsen
tilalle hevonen!» kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä,
niin että tämän piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se
auttanut. »Hevonen!» sanoi, »lehmäsen sijaan hevonen!» akka vain
pauhasi, niin että kaikki jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun
akan kanssa oikein tässä joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan
se talo hyvin rikas ja varsinkin hevosia hyvin paljon, niin että isäntä
suivautuneena jo määräsi: »Ka, antakaa tuolle akalle sitten sen lehmän
sijaan hevonen, että herkeää räyskämästä ja lähtee tiehensä!» — »Ja
reki ja länget ja suitset ja päitset ja piiska vielä kouraan!» vaatii
akka yhä tiukemmin, niin tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille
hyväkkäälle nekin. Mitäs ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää
rekeen, lyö virkkua vitsalla eikä muuta kuin oistona tielle.
Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan
hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes
talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja
salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee
kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset
tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu
ajatuksiinsa, kunnes herääkin siihen, ettei hevonen enää tahdo
mennäkään eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo,
korskuu vain äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja
hämmästyy: siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä,
kuinka lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.
Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen,
mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne
ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös
ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» —
»Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan
mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten»,
lupasi vihdoin akka.
Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä,
ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun
on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde
minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei
etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi
kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma
nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui
kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli:
»Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain
huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin
rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa
enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä
täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies»,
mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.