uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: »Mikähän sitä
tuota meidän isäntää oikein vaivaa?» Koetti hän kyselläkin, mutta
ei kukko mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän
alkoi vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviäänkin, kohosi
kanan huoli ja harmi korkeimmilleen ja hän ajatteli päättäväisesti:
»Ei, lääkettä sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen
palauttaisi hänen iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa.» Ja tapansa mukaan
ryhtyi kana puuhakkaasti toimeen.
Hän kiiruhti varastoilleen, jossa hänellä oli kätkettynä löytämänsä
ohranjyvä, ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän tekikin
kana oluen, ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti
humaloilla hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi:
»Juo, äijä rukka, ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle
laulutuulelle.» Ja Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen:
»Mielelläni otan, eukko kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle
koskaan pahaa tee!» Mitäpä siinä — äijä istui pöydän ääreen ja akka
juoksutti hänelle haarikalla olutta eteen.
Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana
menetellyt, sillä iso kukko ei muistanutkaan pitää kohtuutta, vaan joi
ylettömästi, niin että päihtyi aivan kokonaan. Ja silloinpa löytyi
äijästä entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä
Immilän tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui makeasti ja reilusi
aivan humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja
peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei
kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain
nestettä riitti. »No johan tuo on huilu mies!» päivitteli kana
tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo
tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati
kaikkia Ilmolan kukkoja kanssansa otteluun. Mutta liian myöhään ryhtyi
eukko rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa,
reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan
sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan
loppuneet.
Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa aivan pilalle, niin että
hän siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. »No
kyllä sinä olet koko äijän kahmu!» torui kana tuskissaan. »Kiireesti
kaivolle, että saan siellä viruttaa, housusi!» Ja kana tarrasi ukkoaan
niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi
vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.
Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin
vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsästi eteensä,
kuunteli hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset
aatteet juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattuipa silloin keväinen,
vilkas tuuli lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi
helmoissaan, heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti
uudelleen viemään, kunnes sattuikin lehti kaivon aukon kohdalle.
Sinnepä se ehti pujahtaakin ennen kuin tuuli ehti sitä uudelleen
korjata, ja niin se leijaili kanan nokan editse alas kaivon pimeään
syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen, hölmistyi ja koetti katsoa, mikä
se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä enää selkoa ja jäi pesukarttu
kourassa asiaa miettimään.
»Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?»
»Jaa, kampurainenko kaivoon?» heräsi kukko synkistä mietteistään
kysymään. »Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin
ennustanee?»
»Ennustanee?» koetti kana halveksia häntä, »mitä se nyt ennustaisi, jos
jotakin kaivoon putoaa! Hyh!»
Mutta sydämessään tunsi hän outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli
kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla
oli synkkääkin synkempi ilme muodollansa, säikähti hän kerrassaan ja
kirkaisi:
»Taivas hyvästi siunatkoon — mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?»
Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen
paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:
»Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?»
Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että
vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen
pudottua ja hän jo vastasi varmasti:
»Nousi — tuleeko se maailmanloppu nyt aivan pian?»
»Tulee — saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti,
akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille.
Siellä kukaties pelastumme.»
Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa
halutti kukolla nyt nauraa nähdessään akkansa mennä leuhottavan
kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. »Jopa sille kerrankin
tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle», ajatteli hän halveksien,
mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi
ajattelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko
ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, lähtivät
he kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko edellä
ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.
Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he
huomasivat, että metsän elävätkin olivat oudossa liikkeessä. Tuossa
tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi
heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat
menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: »Maailmanloppua pakoon.
Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä
olemme suojapaikkaa etsimässä.» — »Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!»
siunasi pyy säikähtyneenä, »lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen
hävitys on tulossa», ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.
Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennen kuin heidän seuraansa olivat
vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis.
Kun jänis oli muljottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt
naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko
joukon puolesta vastannut: »Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon
tietenkin. Näetsen, — Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle
torvelle — mikäs siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?» — »Niin
aina», mukautui jänis, »täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun
itse Jumala kaivoon putoaa!» Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt,
ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään
muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena
sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa
viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo
vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä
peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä,
akan kokiessa tulla perässä.
Mutta hetken kuluttuapa heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun
pensaan takaa ilmestyikin eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtävät
siinä kovin maailmanlopun pelkääjät, sillä he tuntevat Mikon
vanhastaan, ja niin seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa
syntymään. Mutta Mikko, mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista
olevan tekeillä ja kysyy maireasti ja sulavasti: »Minne olette menossa,
hyvät naapurit ja kylänmiehet!» Vastaa silloin kukko reilusti:
»Maailmanloppua pakoon. Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen
kampurainen alas keikkui ja Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin
ei voi muu olla edessä kuin maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa
kiiruhdimme ja nämä hyvät naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule
sinäkin!»
Silloin kettu ajatteli mielessään: »Tästä tulee hauskaa!» Ääneensä
sanoi hän, ollen muka peräti peloissaan: »Ka lähden, rakkaat veljet,
mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?»
Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät
olleet vielä itsekään miettineet. Noloina he katselivat toisiaan
arvellen, ettei ole vielä päätetty, minne mennään — onpahan vain
yleensä pakomatkaa tässä alotettu, mutta kettupa samalla aina viisaana
miehenä päästi heidät pulasta. »Minäpä tiedän», sanoi hän, »minne
mennään — tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa
pitää, kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!» —
»No mennään!» ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt
asettuikin kettu kulkuetta johtamaan.
Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tuleekin susi vastaan ja yksivakaisesti
muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen
kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä olikin nyt mies
vastaamassa, kun oli itse kettu. »Terve, kuoma!» sanoi hän reilusti,
»maailmanloppua tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin että
lyöttäydyt joukkoon, sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin
palaneiden karvain katku.» — »Älä nyt!» säikähti susi paikalla, »mistä
sinä tiedät, että maailmanloppu tulee?» — »Tiedät», matki kettu
halveksivasti, »johan sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko
ja kana olivat kaivolla — niin, se minulta jäikin kysymättä, että mitä
te siellä kaivolla oikeastaan teitte?» Kukko oli hiukan vaivautuneen
näköinen ja koetti nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana
vastasi rehellisesti: »Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita
housujahan minä siellä virutin.» Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi
vain: »Ahaa», ja jatkoi sitten sudelle: »Niin, kun nyt tää kana
viruttaa siellä kaivolla ukkonsa likautuneita housuja — niin, sehän
minulta jäikin kysymättä, kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?» Taas
nyki kukko ja suhditti akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti:
»Niin no, itsehän se ne sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa
pörräsi ja reilusi.» Taas nauroivat kaikki ja kukko ärähti akallensa,
että täytistäkö sinä kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan.
Tämä ei taaskaan muuta kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: »Niin, kun
tämä kana siellä kaivolla virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita
housuja, niin yhtäkkiä kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja
siinä samassa näyttää kuin lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen
kampurainen lähtisi liitämään, eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti
itse Jumala kaivoon, jotta ei muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle.
Äkkiä silloin kukolle selvisi, että se maailmanloppu, jota hän ja hänen
sukunsa oli ijän kaiken odottanut, oli nyt tulossa.» Ja sitten kettu
huusi suurella äänellä: »Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että
kiireesti pakoon kaikki, jolla on vähänkään jalan nimellistä allansa!»
Kuullessaan ketun kertomuksen ajatteli kukko itsekseen, että oli
hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää
terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo
kettu veijari olevan vielä jonkun verran häntä parempi. Ääneensä
hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä
silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta
kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei
aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa
selvitetyksi ja sanoi vavisten: »Kettu kuoma, rakas veljeni, ota
minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minuakin neuvoillasi,
jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!» — »Kyllä kyllä, tietysti»,
vastasi repo, »jouduhan vain matkaan!» Ja niin lähdettiin taas
menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten ne muut.
Eipä oltukaan kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahtikin
heidän eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin
ketun, joka vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään.
Hän ajatteli jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo
unohdettuaan äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti,
että minnekäs nyt naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkös
vasta kettu sai aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi
maailmanlopun niin hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan
sammalelta ja kysyi kauhistuneella äänellä, että »häh!» Ja kun
kettu sitten antoi tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla
takavillat tutisemaan ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät
veljet, kiireesti pakoon.
Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä
kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaankin
marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaakin uuden asian, istahtaa
hännälleen ja julistaa: »Kuulkaapas, ristikansa, mitäs me sitten siellä
tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?» Ällistytään siinä ja
ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa.
Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: »Marjoja syödään, makuisia
marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita
— poimitaan niitä!» Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä
ovat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä
muuta kuin aletaan kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian ovatkin ropeet
täynnä itsekullakin ja niin vihdoinkin päästään matkan päähän, Katilan
autiotuvalle. Sinne leiriydytään ja ruvetaan pitkästä matkasta
väsyneinä levähtämään.
»No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla», arveli siinä vihdoin
susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa
ketun tavallisiksi kujeiksi. »Saisipa hyvinkin», vastasi siihen kettu
yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli
akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin
linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että
täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa
pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten
vaiti ja syödä nahisteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin
nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu
oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle,
muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: »Joka nuo tuosta
käy syömässä, sen minä tapan!» — »Kukapa ne nyt söisi!» ihmetteli
kettu vilpittömästi, »eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei
maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät.»
Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa
tärähteli.
Kettukin oli nukkuvinaan, mutta makasikin hauin unta. Kun kaikki muut
olivat vaipuneet sikeään uneen, nousi hän hiljaa, pujahti kiukaalle
ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä
vaille, otti hän sen viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden
huulelle, joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään
hän vasta rupesi todenteolla maata.
Aamun hämärtäessä sitten karhu heräsi, venyttelihen makeasti, kunnes
kömpi pystyyn ja kahmusi kiuasta kohti syödäkseen säästämänsä marjat
aamutuimaansa. Mutta voi sinun vietävä! Marjoja ei ollutkaan.
»Prrr...!» ärjäisi karhu vihastuneena, niin että kukko tuupertui
alas kynttensä nokasta, »kuka riivattu on käynyt minun marjani
syömässä?» Heräsivät siitä kaikki hämmästyneinä, kun kontio kahdella
jalalla seisten tuvan keskellä hirmuisesti pauhasi ja kirosi. Kettu
ainoastaan säilytti mielenmalttinsa, lähestyi metsän valtiasta
nöyrästi ja sulavasti sekä viittasi salavihkaa suteen, joka vielä
unimielissään, silmät sikkarassa ja huuli lerpullaan, ihmetteli mikä
oli hätänä. Ja ketun viittauksesta, että sudella oli huulen mutkassa
marja, karkasi karhu hänen kimppuunsa kuin suunnaton sammalmätäs.
»Vai sinä tässä uskalsit minun marjani syödä, mokoma volonaama, mutta
nytpä minä syön sen sijaan sinut itsesi!» karjaisi hän ällistyneelle
sudelle, joka tuskin vieläkään ymmärsi muuta kuin että kovin oli nyt
kaskenkaatotoveri raivostunut. »No en silmäänikään!» ehti hän vain
huudahtaa ja loikkasi samalla ovesta ulos niin pitkällä hypyllä, että
meni tosiaankin kuin korento ilmassa, karhun ehtimättä häntä saavuttaa.
Yhä enemmän tästä kiukustuneena kontio puhisten katseli ympärilleen ja
huomasi ketun, joka siinä matalana ja lipevänä odotteli, mitä tästä
kaikesta piti tuleman. »Kuule, kettu» sanoi karhu synkästi, »eipä sitä
taida sitä sinun maailmanloppuasi tullakaan. Kuule, kuka sen asian nyt
oikein pani alulle?» Ja karhu lähestyi vitkalleen repoa, joka sitä
mukaa väistyi ovea kohti. »Kukkohan siitä ensiksi kertoi», vastasi hän
totuuden mukaisesti ja katsoi, oliko pakoreikä selvä. »Vai niin, vai
tää kukko se olikin», puhui nyt karhu ja siirrähteli kukkoa kohti, joka
hänkin levottomana kurkkaili oveen päin. »Enhän minä, tuo kanahan se
ensiksi kampuraisen näki», ehätti hän akkansa niskaan kantelemaan. »Vai
niin, vai tää kana se siis olikin», vaihtoi karhu kysymystään ja läheni
kanaa vuorostaan.
Silloin kaikki ymmärsivät, että tässä oli nyt tulossa tuhon päivä,
ellei ajoissa pakoon päästy. Hirmuisesti kotkottaen ryntäsivät kukko ja
kana ovesta ulos, metsäkana rupesi kiroomaan ja sadattelemaan kauhealla
äänellä sekä meni sen tien perään, kettu luikaisi kankaalle kuin
sukkula ja metso akkoineen torui karhua korkealta orrelta minkä jaksoi.
Turhaan koetti ukko ottaa heitä kiinni ja ajaa takaa: mikä oli menevää,
se meni. Niin loppui nolosti tämä Immilän ylpeän kukon maailmanlopun
puuha.
Mutta hänen itsensä kohdalle ei päivä vielä ollut tällä lopussa. Tuskin
oli hän päässyt akkansa kanssa rauhassa alottamaan paluuretkeään,
kun akka jo törmää hänen niskaansa ja alkaa armottomasti peitota
mokomaa ukon turjaketta, joka ensin juopi itsensä humalaan, sitten
sotkee housunsa, sitten ennustaa maailmanloppua ja vihdoin koettaa
sysätä kaikki viattoman akkansa syyksi. Mutta nyt hän olikin kaikesta
hulluudestansa saapa täyden tilin, saapa niin, että pysyisi järjillään
loppuikänsä, mokomakin kuninkaissa kukkuja, herroissa hyrisijä — ja
heltasta retuuttaen kuljetti topakka akka ukkonsa kotiin ja paiskasi
hänet häpeällisesti kanahuoneen nurkkaan pahnoille suuria aatteitansa
miettimään ja selvittelemään.
Sellainen oli elukkain maailmanlopun retki.
XLVII.
SORMET SOITTAJAN KULUVI.
Tuota käänti, tuota väänti,
Tuota sormin suoritteli,
Kynsin kymmenin piteli.
Päästyään näin pakoon hirmustuneen kontion kynsistä mennä lerkkasi
kettu yksikseen tietä pitkin odotellen mielessään, mitä ihmeitä tahi
hyviä syötäviä nyt sattuisi eteen osumaan. Eipä aikaakaan, kun jo
rupesikin tien mutkan takaa kuulumaan peräti outoa ja kummallista,
ketusta vallan kaunista äänen pitoa, ja uteliaana sekä hämmästyneenä
hän istahti tiepuoleen odottamaan, mitä tuosta tulisi. Hetken kuluttua
hän näki, kuinka mutkan takaa saapui iloisin askelin ja keveästi
hypähdellen mies, joka piti leukansa alla omituista konetta, sitä
jollakin kapulalla hangaten. Koneesta tuli tulvanaan noita äskeisiä
kauniita ääniä. Niin mies, joka oli Ilmolan kylän pelimanni, pelata
kriikutti siinä kulkiessaan; hän oli menossa häihin ja nautti siitä
ilosta jo etukäteen.
»Mitä sinä nyt teet?» kysyi kettu, kun tuo kulkevainen mies, joka
pelata taisi, tuli hänen kohdalleen.
Pelimanni ällistyi, kun kettu yhtäkkiä tällä tavalla rupesi häntä
puhuttelemaan, mutta selvisi pian hämmästyksestään ja vastasi:
»Minä pelaan, mutta mitäs sinä siinä vahtaat?»
Silloin kettu valehteli, että hän muka vahtasi siinä hanhia, jos
sattuisi niitä edes yhdenkään saamaan. »Vai hanhia!» hymähti
soittoniekka, »mitäs hanhia tässä olisi. Mutta tule tänne niin opetan
sinut soittamaan ja kauniisti!»
Ja kun kettu, unohtaen tavallisen viisautensa ja varovaisuutensa, meni
pelimannin luo, kaappasi tämä häntä hännästä ja pyöritti häntä yhdeksän
kertaa päänsä ympäri sekä heitti sitten tiepuoleen että luut rutisivat.
»Joko opit soittamaan?» kysyi hän sitten ilkamoiden ja rupesi itse
jälleen iloisesti kriikuttamaan. »Jo», sanoi repo pökerryksistä
selvittyään, »jo opin nyt tarkoin tämän konstin. Äkkiäpä se kävikin.
Opetatkos muillekin?» — »Kyllä», vastasi mies, »jos vain on halukkaita
oppilaita.» — »Ainahan niitä löytyy», arveli repo ja läksi kiireesti
nilkuttamaan tiehensä.
Se kulkevainen mies, joka pelata taisi, meni iloisena edelleen ja
kitkutti viuluansa kulkiessansa. Sattuipa silloin häntä vastaan
saapumaan susi, joka omia aikojaan kuljeskeli maailmanlopun tuvalta
pakoon päästyään. Kuullessaan miehen kauniisti soittavan susi pysähtyi
häntä odottamaan, tunsi halua laulahtaa ja miehen tultua paikalle kysyi:
»Mitäs sinä nyt teet?»
Mies säikähti pahanpäiväisesti, kun hallava hukka hänet yhtäkkiä tällä
tavalla pysähdytti, mutta vastasi sitten pelottomasti:
»Minä kuljen ja soittelen viulullani että metsä raikuu. Mutta mitäs
sinä sitten teet?»
»Minäkö?» kömmähti siinä susi, »enhän minä tässä mitään erikoista,
katselen vain, sattuisiko jonkun lampaan saamaan.»
»Hui hai!» sanoi siihen viuluniekka, »eihän täällä mitä lampaita, mutta
tule lähemmäksi, niin opetan sinutkin kauniisti soittamaan.»
»No kas se», vastasi susi tyytyväisenä ja meni miehen lähelle, mutta
tämäpä tempasikin samalla seipään maasta eikä muuta kuin sillä sitten
sutta pitkin selkärankaa, että turkki pölysi. Surkeasti ulvoen läksi
hukka mennä tömistämään pitkin kangasta, mutta mies arveli nauraen:
»Jopahan opit soittamaan», ja läksi hilpeänä edellensä häätaloa kohti,
jonne hänelle oli pitkä matka.
Sillä aikaa mennä latmisti kettu niin nopeasti kuin pääsi hakemaan
karhua, sillä uusi koirankuje oli tullut hänen mieleensä. Tultuaan
autiotuvalle hän löysikin lähistöltä karhun, joka oli unehtunut
kaivamaan muurahaispesää ja murahteli mielissään syödessään makeita
muurahaisen munia. Vaikka hän olikin jo aivan leppynyt äskeisestä
suuttumuksestaan, ärähti hän kuitenkin ketulle:
»Täytistäkö tulet siihen norkkaiiemaan!»
»Älkää, arvoisa kuoma, suuttuko», pyysi kettu sulavasti ja nöyrästi,
»vaan tulkaa kanssani tounaisemaan, sillä löysin tuolta pari hevosta,
jotka kuolivat silloin, kun olimme Katilan autiotuvassa maailmanloppua
piilossa.»
Näin kettu valehteli kavalasti vain saadakseen karhun mukaansa. Ja tämä
oli moisesta löydöstä kuullessaan heti valmis, sanoen: »Ka lähdemme,
kuoma! Kovin onkin maittavaa hevosen liha.»
Kiireesti kettu nyt läksi opastamaan karhua oikoiseen sen tien
varteen, jota tiesi soittajan kulkevan. Saavuttuaan perille he
pysähtyivät ja kettu sanoi karhulle, että odotetaan, niin saadaan
kuulla ihme ja kumma. Karhu tuli jo uteliaaksi, että mitähän tässä
oikein tapahtuneekaan, kun samalla rupeaa metsä raikumaan ja se
soittotaitoinen kulkijain tuli sieltä iloisena kuin varsa ja vingutti
viuluansa. Pyöreiksi piti siinä karhun silmäin lentää, kun ihan tuntui
koko maailma helisevän miehen kaunista soitosta. Kontio istahti
hännälleen, kuunteli ja ihmetteli sekä sanoi ketulle: »No voi sun
peto!» — »Eikö olisi hauskaa osata soittaa tuolla tavalla?» kysyi kettu
silloin. »No sano vielä muuta», ihasteli kontio. »Minä kun tuolla
tavalla soittaisin, niin pitäisi siinä olla koko Metsolan kansalla
rattoisaa.» — »Meneppäs pyytämään, että tuo mies opettaisi sinuakin
soittamaan». — »Ei se, mitä se minusta, minulla on niin kovin puisevat
käpälät ja pitkät kynnet», epäili karhu. »Kyllä mies ne pian lyhentää»,
väitti repo. »No, ehkäpä sitten menenkin», innostui lopulta karhu ja
läksi miehen luo, ketun jäädessä syrjemmälle katsomaan, kuinka tuossa
kävisi.