joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä
merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit
anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä
ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat
lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty
tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että
kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen
meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli
kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä
takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta
ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä
tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä
myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui
siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä
kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä
pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän
se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa
myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita
on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja
kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät
linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä,
ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin
äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä,
kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi.
Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä
peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin
ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan.
Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli
viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No,
siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin
tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä
viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»
Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai
sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi
rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen
pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä
kertaa menemään.
Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He
olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan
heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain
leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on
matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa
sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä
kasakkamiehenä.
XLIV.
EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.
Jota kantaja parempi,
Sitä juttu selkeämpi.
»Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa»,
tuskitteli nyt kurki, »ja nälkäkin jo tulee sekä tuomareille että
käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki asiaanne esittää
minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että
kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa.» Tämä oli
linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin
vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten
puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja
kielevyydellä juttujansa selvittämään ja haukkumaan toisiaan, viisaan
kurjen silmät puoli ummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan
saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti haukkua, niin
taidatte olla jo siihenkin tyytyväisiä.
Ja tästäkös nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset
lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla
rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan
turhaan, heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli
ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa
jätettiin viimeiseksi, niin ettei jäänyt enää mitään jäljelle, ja
kuinka sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni
ja tapin narahdus, että »til-tal, til-tal, jert-jert». Mutta rastas
soimasi häntä ja sanoi, että valehtelet. »Sinähän, rikkaan lapsi,
oikein laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta
ääntä kuin sen oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin
kuninkaanpojan häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin,
vaan myöhästyit ja sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma
syysi?» Tiltaltti ei osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi
kerskaamaan, että hänpä kyllä tiesi, mistä laulun oppi oli otettava.
»Minä kun lensin Ilmolan pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa
kynti, jaahkasi ja aina pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä
käänsi, niin siitäkös minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa
samalla tavalla lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään,
sitten panna mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää.
Eikös olekin!» Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen
lähti muillekin sievää konstiaan näyttämään, luullen, mies parka, että
kaikki sitä katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta
kuului sitten yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli
päästä puheen alkuun. »Kyy-kyy», sanoi se, »kyy-kyllä minä olisin
tiheämmän pesän oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut,
kuten lupasi.» — »Opettanut», ärähti rastas kiukkuisesti vastaan,
»opetinhan minä, laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin
ensimmäiset puut pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta
silloinhan sinä itse jo rupesit hätäilemään, että kyykyllä sinä nyt jo
tiedät. Tee itse, kun tiedät, — mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä
itseäsi, ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin
hatara pohja, että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä
malttanut, niin olisin sinulle vielä neuvonut, että savihan miestä
on, sammal kaikista parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti
rupeaa hokemaan, että kyy-kyy-kyy...»
»Huono sinä olet pesän teon neuvoja!» huusi nyt varis puolestaan.
»Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit
saavasi niin tarkan pesän, mutta ethän sinä viitsinyt tehdä sen enempää
kuin hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksitkin, mokoma
päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää
tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän
se minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi.» — »Ja saakin paistaa
— tuommoisen raakujan pesästä!» tiuskaisi rastas ja meni tiehensä,
pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: »Mitä se varis siellä vaakkuu,
joka ei osaa laulaa ollenkaan — sinähän raaut juuri kuin hevosen raadon
päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!»
Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: »Vai talin varkaaksi
te minua haukutte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!» rähisi hän
kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, »vai minä talin varas!
Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta
murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi
siihen Horponkin isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena
aitan parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää
sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan
yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se
maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin
aitan vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja
lohdutin isäntää, että ’pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä
mitään puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin
kuunteli isäntä tuota tarinaani, kunnes viimeinkin murahti itsekseen,
että mitä sillä tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun
se aina luukusta ulos pujahtaa, ja niin kiipesi hän katsomaan. Ja
kuulkaa, kaikki nyt tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa
syödyksi, niin ettei ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin
se silti otti tuon luun hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului
naurahtavan akalleen, että ’sen verran junkkarilta sain särvinruokaa,
jotta alku tiaisen toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä
siis mikään talin varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön!
En-en-en-en-en ole!» Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.
»Mutta», kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, »eikös sinua, mikäli
kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat
sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?» — »Se on eri asia», pinkaisi
tiainen vastaan, »se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena,
jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin
silloin ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin,
mutta eivät ynseydessään minua päästäneetkään, vaan tapailivat kiinni
tappaakseen. Tämänpä näki vanha Musti, jota minä kerta olin syöttänyt
ja hoitanut, kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana,
kaappasi suuhunsa talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta
talonväki huomasikin sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko
talosta, kun muka rapeaa varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan.
Surullisena Musti lähti juosta jolkottelemaan tietä pitkin, ja minä
lyöttäydyin hänen seuraansa häntä lohduttamaan. Lopuksi me päätimme
yhdessä kostaa julmalle Sipilän väelle, ja käännyimme takaisin.
Siinäpä samassa Sipilän isäntä tuleekin ajaen komealla hevosellaan.
Paikalla minä pinkaisin hevosen silmille eikä kestänyt kauan, ennenkuin
hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä sen jaloissa, kun se siinä
temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä kalvoimme viinatynnyrien
pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut kantamaan pois viljoja
laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä talo tyhjää täynnä.
Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että voipa minua köyhää
miestä! — sillä kuka käski olla luontokappaleille niin armoton!» Näin
lopetti tiainen touhuissaan, kertomuksensa, eikä kurjella ollut siihen
mitään sanomista.
»Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se
suuttuu, niin meille käy tässä huonosti», varoitteli nyt syrjästä
peipponen, lisäten vielä leikillisesti: »Sehän oli, julmettunut, kerta
lyönyt karhunkin tantereeseen kuin vanhan rukkasen.» — »Kitasi kiinni,
sinä papukaijan pettäjä!» haukkui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen
sitä tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja
saattoi sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain
nauroi iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän
tulon ajan tietävänsä:
»Puoli kuuta peipposesta,
Viikko vitsalintusesta,
Kiurustapa kirpun verran,
Pääskysest' ei päivääkään!»
Nytpä tuntui koko käräjäin manuumieskin heränneen omista oikeuksistaan
huolta pitämään, koskapa joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä
närhille. Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä
närhi kerran varasti. Olipa nimittäin kerta vietetty Ilmolassa häitä
ja sanottu, että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa
ja viinaa riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli
halukas lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla
kurkkimassa ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi
muuta syönytkään kuin parhaita hääherkkuja. Mutta olipa edes yksi este
hänen lähdöllensä: eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita,
ja ilman niitä ei tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt
närhi mietti, mistä voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun
jo huomasikin: käeltähän ne saapi, sillä käki oli hyväluontoinen
lainaamaan, ja hänellä oli siihen aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs
ollakaan! Lainasihan käki närhille vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa
pitämään tämän nuhrautuneita nursuja, ja niin pääsi närhi häihin.
Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli komeasti, ja käki tyytyi
odottamaan. Vihdoinkin käki kyllästyi ja meni vaatimaan pukuaan pois,
mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaankaan koko asiaa, sanoi
vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut niitä pois. Niin vei
närhi käeltä miekan lisäksi vielä vaatteetkin ja siitä he taas pitivät
kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin oli eikä oikeuskaan
tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen vain, että on tässä
muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista vaatetoraanne.
Turhaan koetti oikeus kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä kaikkea linnut
siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että
heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin rupesivat
hanhet kovasti lonklattamaan: »Elekee laskee, elekee laskee!» Tulipa
siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoakin, metso ja koppelo,
ja metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei
se enää päästä häntä käymään koko pesässä, eikä tottele, vaikka on
vaari koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti
kiivaasti puolestaan sanoen: »Sinulla on kannukset ja paksut siivet,
sinä särjet hellät munat!», jolloin metso karautteli vihaisesti
vastaan: »Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin.» Jo akkakin
siinä hiukan myönnytte!! arvellen, että »saatathan mielen puolesta
olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa.» Tuskastuneena
silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: »No, enkö minä saa pesäänikään
vahtia haudonta-aikana?» Nytpä oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi
isällisesti: »Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä
ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi
ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti
herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinäkin vain pesää kiertämään ja
sitä vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittääkään — sillä tavalla
teillä pysyy eheänä kotirauha.» Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti
tyytyvänkin kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo
on munat allensa saanut.
Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei siitä saanut
selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri julistaa koko
toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi nousemaan
sankka savupatsas. »Voi!», ihmettelivät linnut, »kuinka nousee tuolta
sakea savu! Jokohan minun pesämetsäni palanee!» Tämän hätäisen arvelun
kuultuaan lehahtivat kaikki siivilleen lähtien kiireesti katsomaan,
oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa. Hetken
kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla, läheiseltä suolta kaikui
vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla ilmoitti
sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle, lintujen
kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä oli
päätetty.
Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.
XLV.
KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.
Minä kylvän, kyyhättelen,
Luojan sormien lomitse,
Käden kautta Kaikkivallan.
Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän
käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi
pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan
saloista, tunsi karhu eräänä päivänä hengessään, että kevät oli
tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden
ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan.
Kiireesti läksi se kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita
puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä
suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja
voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkänsä. Mutta tuskin oli saanut
sen tehdyksi, kun jo muistikin suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän
oli kaadettuna valtainen kaski ja nyt oli se siis poltettava,
muokattava ja kylvettävä.
Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko läksi kontio mennä
vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun.
Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä
Suomenniemellä jonkunmoinen tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki
ja siivosi metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi
paremmin kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein
puolukat ja mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita
maasta, että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki
kaikenlaista sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä
huhdan, osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä
kaikki voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä kiirehti siis karhu
suden pesälle.
Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja
paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä,
kun se hänen takkuista turkkiaan niin suloisesti lämmitti. Hän oikein
säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä
kovalla äänellä rönkäisi: »Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!»
Eikä hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennen
kuin näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä.
Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle
sivu mennessään: »Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!» —
»Siunatkoon!» räsähti kettu, »kyllä tullaan, jahka huttu syödään!»
Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien perään.
Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa
puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. »Enpä minä nyt
viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtäkin
mokoma tuherrus,» ajatteli hän siinä, mutta arveli sitten kuitenkin:
»Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen
sattuu,» ja hän läksi mennä litvittelemään karhun jälkeen.
Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli vain
omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta. Lintujen
käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että eipä taitaisi pikku
paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle saatu,
koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut, hänet ajoissa
huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja viimein, vaikka
kuinka olisi viivytellyt, hänkin joutui perille, näki sakean savun
nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi ahkerasti nokisia
puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti polttivat. Ei
hirvinnyt kettu lähteä siihen joukkoon, vaan makasi ensin pensaassa
hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään istumaan ja katseli
viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin huomasi hänet karhu ja
äyhkäisi vihaisesti: »Tule polttamaan kaskea! Mitä siellä laiskana
istuskelet!» — »Minäkö, laiskanako?» kysyi kettu muka ihmetellen,
»johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut, ettei kulo pääse
metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te, kuomat, vain
ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen, ettei pääse
vahinkovalkea irti.» — »Vartioitset, mitä vartioitset, mokoma veijari»,
murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen naamansa aivan noessa
kuin kaskenpolttajalla konsanaankin, mutta karhu kuitenkin tyytyi
arvellen: »No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja mitäpä hyötyä
sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa olisikaan,
sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella.» Kettu totteli
mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja veti unta
päähänsä hyvät tovit.
Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja
rupeavat kyntää rytyyttämään. Kontio on kova kyntömies, vetää auraa
niin että suuret juuret katkeilevat ja pehmeäksi sekä muheaksi
muokkaa pellon, hiki päässä raataa suden kanssa. Saadaan jo pelto
muokatuksi ja ruvetaan aitaa panemaan, jolloin muistetaan kettukin
ja huudetaan hänetkin työhön. Mutta kettu sieltä vain vastaa, että
pankaahan, kuomat, te se aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette
loukkaa itseänne. Susi taas murisee mokomalle laiskurille, mutta
karhu tyytyy työinnossaan, kovin kourin tarttuu suuriin honkiin ja
nostelee ne keveästi aidan selkään —ihan mahdottoman jykevän aidan
laatiikin kaskelleen, ettei ole metsän juoksijoilla, vaikka kaikki
hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista hänen kaskelleen. Niin saadaan
kunnollinen aita valmiiksi ja ruvetaan kylvämään. Entisen aikeen mukaan
oli susi käynyt Horpon isännältä pyytämässä siemeniä ja isäntä oli
antanut sillä puheella, ettei saa enää tehdä pahaa hänen elukoilleen,
ei kesällä eikä talvella.
Silloinpa karhukin jo hiukan väsyneenä karjaisee ketulle: »Tule
kylvämään nyt!» — »Voi hyvät kuomat», vastaa kettu, »enhän minä miten
täältä kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa,
etteivät linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs
sitten, jos nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät
tänne meidän ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin
huhtaamme kohota!» — »Ka no», mukautui nyt karhu asian ymmärtäen,
mutta susi murjotti vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta,
joka vain laiskana makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja
toivotettiin Ukon, ylijumalan, siunausta touon kasvulle.
Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntuikin ihanalta lähteä pitkin
saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen
kopeutuisi. Lähtevät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun
iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulevatkin äkkiä ilmolaisten
tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti
ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu
olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan
roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti
sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka
sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhukin innostuneena koetti parastaan,
otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta eihän
se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan hehkuvaan
haudan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun
kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta
tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pianpa
nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisikin hänen
jälkeensä vannoen: »Minä sinut syötävän...!» Huutaen ja peläten kettu
karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään,
niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat. Kuka
tietää, kuinka ketun olisikaan käynyt, ellei hän olisi jaksanut
juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskottamaan. Päivä paahtoikin
tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan
väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkun matkaa, hän
rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä
tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon,
jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle
sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä
vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä
tavataan.
Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin
jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties olisi hän
jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue
olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.
XLVI.
MONTA JUOJALLE TULEVI.
Ohrasta oluen synty,
Humalasta julkijuoman.
Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään
kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa,
herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti
kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi
vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti
ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle
huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan,
että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa
taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.