Joka aidan raossa tavataan.
»Saavatkos naapurit tästä selvää?» kysyi kurki koetettuaan hetken
aikaa turhaan ottaa selkoa siitä, mitä pääskynen todella tahtoi sanoa.
»Ei, emme saa mitään selkoa», vastasivat varikset ja laklat, »ylen on
meille tämä puheen vuodatus kiivasta lajia.» — »Taidamme siis laskea
tuon pajulintu palkulaisen niine rangaistuksineen, jotka on jo saanut,
koska näyttää tuomiostamme näin hirveä meteli nousevan?» ehdotti kurki.
Toiset suostuivat siihen, jolloin kurki keikahutti kovan sävelen
julistaen äskeisen tuomion peruutetuksi ja pajulinnun vapaaksi sekä
kutsuen uudet asialliset tutkittaviksi.
Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen jälleen pääskynen ja tällä
kertaa päällekantajana. Altavastaajana esiintyi tuikean ja murjottavan
näköinen varpunen, joka jo tullessaan äkäisesti tiuskahteli. »No, mikä
ihme teillä nyt on riideltävänä?» kysyi kurki hiukan hermostuneesti,
sillä hän pelkäsi pääskysen uudelleen päästävän sellaisen liverryksen
kurkustaan, ettei korkea oikeus voisi saada koko kanteesta selvää.
Mutta pääskynen rupesi reippaasti ja kirkkaalla äänellä asiaansa
selittämään.
»Tuskin minä äsken», selitti se liukkaasti, »pääsin rakkaaseen
kotitalooni, niin kukas siellä on muu kuin tämä varpunen tonajamassa
räystäällä ja minulle vastaan äyväämässä: 'Minä olen täällä ollut',
sanoi se, 'vilussa värissyt, pakkasessa, kurjottanut ja sinun tupaasi
tukkinut, ja sinä tulet kuin valmiille vain. Minä kun vanhastaan
tunnen tämän varpus-äijän äreäksi ja pahansisuiseksi, en ruvennut
siinä heti hänen kanssansa tappelemaan, vaan koetin häntä hyvällä
lepytellä ja houkutella. Tius, tius', sanoin minä hänelle, 'kyllä
minä maksan työstäsi, kunhan vain pois menet, tuonpa vielä sakset,
vaksit ja ompelukoukut sinulle ulkomailta.' Mutta ei tämä muuta kuin
pahantuulisena ärisee vastaan, että vähät minä sinun koukuistasi, kun
et niitä aikoinaan tuonut, ja vähät minä sinun saksistasi — onhan
minulla ollut täällä itsellänikin työkalut. Ei minun nyt auttanut muu
kuin turvautua nöyrään rukoukseen, että anna toki minun asua omassa
pirtissäni, sillä enhän minä siinä ole kuitenkaan enempää kuin kolme
kuuta vain. Mutta ei sekään auttanut. Paatuneena vaipunen vain vastaan
jurnutti: 'Vielähän minä nyt sinua tänne päästän, minähän tänne olen
vienyt uudet höyhenetkin ja kaiken muun hilannut ja haalannut, ja kun
minä olen kerta yhdeksän kuuta pirttiäsi hallinnut, niin en minä huoli
sinua niin vähän ajan vuoksi tähän ollenkaan ottaa, mieluummin vaikka
auttelen uuden pesän teossa. Tuossa on parsi ja siinä tyhjä paikka,
tee siihen pesä itsellesi, niin minä rupean apulaiseksi.' — 'Tee uusi
pesä!' rupesin minä siinä itkemään, 'miten tässä nyt enää uusi pesä
ehditään tehdä, kun ei ole edes kivijalkaa valmiina. Mistä minä tässä
peruskivet ja muut saan?' Silloin sanoi varpunen pilkaten:
»'Hae itse pohjakivi
Pohjan pitkästä perästä,
Tuolta puolen tunturia,
Norjan vuoren notkelmasta!'
»Eihän siinä mikään auttanut, vaan kun varpunen ei mennyt pois minun
pesästäni, täytyi ruveta uutta ajattelemaan. Olenhan minä hyvä muurari,
lohdutin siinä itseäni, ja varpunen kehui olevansa hyvä rakentaja ja
tulevansa auttamaan. Mutta kun ruvettiin työhön, niin se vaatikin, että
minun pitää hänelle laittaa hyvä ruoka, rukiin ja ohran jyviä sekä
liinan siemeniä. Kysyin häneltä silloin, milloin sitten pesä tehdään,
kun savikin on niin kaukaa hankittava, mutta hän vain arveli, että
onhan meitä, pääskysiä muka, monta veljestä, jotka kyllä herkeävät
hänen ruoanlaitoiltaan saveakin hakea. Minä väitin, että ne veljet ovat
unohtuneet matkasta pois meren yli kuljettaessa, tuulilla tuimilla,
myrskyillä kovilla, mutta ei varpunen muuta kuin tiuskui ja ärjyi,
kunnes lopuksi karjaisi minulle, että tee itse talosi. Silloinpa minä
päätinkin tulla korkean oikeuden eteen vaatimaan, että varpunen on
häädettävä minun talostani pois, tirrai...»
Tämän sujuvan ja peräti liukkaasti lausutun kannepuheen aikana oli
varpunen jo kymmenenkin kertaa yrittänyt ääneen, mutta ei ollut
saanut sanasta kiinni, kovin kun on luonteeltaan juro ja kieleltään
kankea. Leuka vain väkätti kiukusta ja silmät olivat tuikeina kuin
mustat katajanmarjat. Kun sitten tuomari ankarasti kysyi, oliko perää
kantajan puheessa, rupesi varpunen sähisten ja katkonaisesti haukkumaan
pääskystä, että mokoma siinä vain haittana elää ihmisten pihoissa,
mutta pitemmälle ei päässyt, kun jo pääskynen lipevästi sotki häneltä
puheen. »Mitä se sinua liikuttaa», sanoi se, »jos olenkin ihmisten
tuttava, kunhan en varasta. Mutta sinäpä varastat, kun minä taas
eleIen vaikka pihan rikoilla!» Siitä oli sitten syntyä kova rähinä ja
tappelu, kun varpunen mieli rikkoa käräjärauhan tarraamalla pääskystä
niskasta kiinni, mutta oikeus kyllästyneenä esti sen ja käski kaikki
asialliset ulos. Hetken perästä sitten kurki julisti päätöksen, jonka
mukaan varpusen käskettiin muuttaa pääskysen pesästä pois kesän tullen.
Ellei tottele, niin saapi ihminen hävittää varpusen pesän, mutta
pääskysen pesää pitää kaikkien suojella. Ja iloisena lennähti pääsky
sinitaivaalle kertoen riemuiten Neitsyt Maariallekin, kuinka hän oli
voittanut korkeassa oikeudessa ja kuinka itse ihminen oli määrätty
hänen kotinsa suojelijaksi, niinkuin on vielä tänäkin päivänä.
Mutta varpunen oli perki tyytymätön ja sanoi: »Ei tässä niin helpolla
heitetäkään, kun on kerta lakitupaan lähdetty. Hakekaa tänne se
raunioruntti, sillä nyt se on isäni taposta hirteen vedettävä!»
Ihmeteltiin siinä, kuinka on mahtanut raunioruntti sellaiseen tekoseen
erehtyä, ja sanottiin, että käyppäs tänne, runtti, vastaamaan, kun tämä
hottinen sinua miestaposta hirteen vaatii. Ja ankarasti kysyi tuomari
pitkän kaulansa kärjestä: »Oletkos tappanut tämän varpusen isän?».—
»Enhän minä sitä tappanut!» vastasi urheasti runtti, »kärppähän sen
tappoi!» — »Niin, mutta sinä sen paikkasit», tiuskasi varpunen. »Kerro
tarkoin, kuinka asia on», määräsi nyt tuomari, ja raunioruntti kertoi.
»Sehän oli niin, että kun olin tehnyt pesäni kiviraunioon ja yritin
sinne sisään, niin varpunen, tämän isä, jolla oli aivan samat konstit
kuin pojallaankin, aina lentää löyhähti siihen eteen ovelle, etten
päässytkään pesääni. Uhkailin ja komensin sitä, ja vaadin lähtemään
pois pihaltani, mutta mitäs se! Ei muuta kuin kerskaili käyvänsä
parempienkin talojen tantereella ja tässäkin silloin kuin mielensä
tekee, minun voimatta häntä estää. Kiukustuneena mietin, minkä neuvoit
keksisin tuolle mokomalle viholliselle, kun näinkin samalla kärpän,
kun se siinä pujahteli. Sanoin kärpälle, että saat hyvän palkan, jos
hukutat taloni vihollisen, sekä kerroin, mitä varpunen oli tehnyt.
'No kernaasti', sanoi kärppä, meni raunioon vahtiin ja kun varpunen
uudelleen tuli siihen rehentelemään, ei hänestä pian ollut jäljellä
kuin höyhenen pöläys, jos sitäkään. Kärpälle annoin sitten vanhan
pesäni pohjan pirtiksi. Sehän tämä nyt oli, varpusen tappo, eläs eto
asia!»
Varpusen leuka oli taas väkättänyt kiukusta, mutta ei ollut hänellä
mitään kertomuksen todenperäisyyttä vastaan väitettävää. Oikeus silloin
julisti, että hengiltä se varpunen olikin otettava, kun sillä tavalla
toisen pesälle tulee kiusaa tekemään; näkyy olevan sukuvika se tässä
linnussa, sanottiin, ja katsottiin varpusta pitkään. Sadatellen tämä
läksi lentämään tiehensä sanoen vähättelevänsä koko oikeudesta, mutta
oikeus siirtyi seuraavaan juttuun.
Silloinpa sanoi raunioruntti tuohtuneena: »Koska tässä kerta on
oikeuteen jouduttu, niin tulkoon sitten samalla selvä kaikista
asioista. Missä on kivenviha? Käyppäs tänne vastaamaan, kun minä
vaadin sinua tilille siitä pesän paikasta.» Oikeus ällistyi, että
nythän näitä juttuja taitaa ilmestyä enemmän kuin on luultukaan, mutta
käski kuitenkin kivenvihan saapuville ja kysyi asiaa, kuinka oli.
Raunioruntti selitti.
»Silloin kun minä», sanoi hän, »olin saanut itselleni kivilinnoituksen
asuinpaikaksi, niin eikös lennäkin siihen kivenviha ja ala vaatia
itselleen asumaosuutta siinä rauniossa. 'Minä kivilinnoituksen
pidän', sanoin minä vain, enkä päästänyt häntä lähellekään, mutta hän
vain änkää, että kivessä hänkin on syntynyt ja kiveen hänkin tekee
itsellensä linnoituksen. Jopa lopuksi kerskasi, että hänellä on senkin
vuoksi parempi oikeus kivilinnoitukseen tulla, kun hän muka pelaa
ilmassa viisi peliä siihen kun minä kiven päällä maassa vain yhden,
niinkuin se nyt mikään syy olisi toisen asuinpaikkaa vallata. 'Kuule,
kivenviha', sanoin minä sille silloin, 'laskeudu sinäkin maahan, että
saadaan silmästä silmään katsella, kun keskustellaan', ja silloin se
tuikaisi sieltä taivaalta tantereelle, jolloin minä puolestani sille
todistin, että 'sinäpä et osaa pelata yöllä, niinkuin minä, etkä
varsinkaan auringonnousun edellä.' Tämä silloin rupeaa minua haukkumaan
ja sanoo, että minä en muka laiskuuttani viitsi päiväsydämellä laulaa.
On tämäkin puhetta, sillä milloinka minä sitten lepäisin, kun ensin
yökaudet pelaan ja sitten vielä pitäisi päivälläkin laulaa — tokihan
minun pitää saada edes jollakulla aikaa vuorokautta levätä, hä! Eikä se
muuta kuin yhä vain sinne minun kivirauniooni vänkää, että tähän hänen
pitää saada tehdä pesänsä. Ratkaiskoon nyt korkea oikeus asian.»
Kivenviha ei ollut kuulevinaankaan raunioruntin syytöstä, vaan
piukaisi kiveltään kimakasti, kuin kaikkia pilkaten: »Tilvoist',
talvoist', tilvoist', talvoist', lampun lapsille vaatteet tehdään, jos
jää», ikäänkuin olisi runtti parka ollut hänen lampuotinsa. Oikeus
arveli, että heidän riitansa oli ollut peräti sekavaa inttämistä ja
haukkumista, mutta että mitä se kivenviha siellä runtin rauniossa tekee
— tehköön pesänsä raunion viereen maahan, jossa on kyllä tilaa ja johon
hänen on mukavampikin taivaalta pudotessaan tuikaista. Ja kivenviha
olikin tuomioon tyytyväinen, sanoen vain hiukan runttia kiusanneensa,
kun se niin tärkeänä aina tienviertä lentää ja pyrstöä lempsauttaa.
Sitten se kohosi kiireesti taivaalle ja huusi sieltä ilkkuvalla
äänellä, niin että kaikki hölmistyivät: »Viipuri näkyy, Viipuri näkyy!
Jo näkyy!» Mutta ei siinä ehditty kauan hämmästellä, sillä samalla
kuului metsästä kova jytinää ja tuskin ehtivät maassa istuvat linnut
siivilleen kohota, kun samassa karhu mennä tömisti siitä ohi, kerta
vain lintujen puoleen katsoa muljauttaen.
XLIII.
JUTTU JUTUSTA TULEVI.
Sileä sovinnon jälki,
Karhea käräjänkäynnin.
»Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?» kysyi kurki
ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. »Karhu
se vain oli», selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: »Sillä on huhta
kaadettuna tuolla, eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin
kaunis ilma.» — »Yhyy», ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin
jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi kiipesi raunioruntti
taaskin oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.
»Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on», arveli kurki
hiukan kiusaantuneesi ja kysyi väsähtäneellä äänellä: »Mitä sinulla on
vielä valittamista?»
»Törkeät on minulle tehty vääryydet», sanoi raunioruntti synkästi,
»ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät
rankaisemattomina keskellämme.»
Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi
juhlallisesti: »Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita
hänet.»
»Keväisin se tänne saapuu», selitti runtti, »ja pyrstöllään sytee jään
läpi, niin että kahden viikon päästä sen tulosta syntyy avanto järveen.
Ja sehän ei vielä mitään olisi, mutta kun se onneton siinä heikolla
jäällä pöyhisteleiksen ja houkuttelee sekä ihmisiä että eläimiä
jälkeensä sanoen viekkaasti: 'Tule jälestä, tule jälestä! Kyll' kestää,
kyll' kestää!' niin rupeaa se olemaan jo vähän liikaa.» — »No, mitä
pahaa se sitten sinulle on tehnyt?» kysyi tuomari vakavasti. »Kyllä»,
sanoi runtti murhaavalla äänellä, »se varasti minulta keskimmäisen
varpaan», — »Kuka varasti?» — »Ka västäräkkipä tietenkin!»
Tämän kuullessaan rupesi käräjäväki visertää tirskumaan ja hihittämään,
mutta kurki vaati ankarasti hiljaisuutta ja käski runtin kertoa, miten
asia oli ollut. Ja tämä kertoi.
»Minullahan oli ennen», kertoi se, »varpaita sellainen runsaus, että
oli edessä neljä ja takana vielä yksi, kannus sellainen. Kelpasi niillä
seisoa ja kävellä ruoputtaa, ja kovasti niitä kaikki ihmettelivätkin,
varsinkin västäräkki, joka ei ollut nähnyt millään linnulla niin paljon
varpaita; sillä itselläänhän, onnettomalla, ei ollut siihen aikaan
niitä enempää kuin kaksi edessä ja yksi takana kannuksen paikalla.
Aina se sitten juosta piipersi tahi lentää räpisteli rinnallani, kun
minä tein töitäni, kehui kauniita vaatteitaan ja ylpeili kauniisti
laulavansa, sekä moitti minua kömpelönlaiseksi lentäjäksi. Pian minulle
selvisikin, mitä se siinä alituisesti rinnallani ährää, kun se eräänä
päivänä rupesi valittelemaan, että mitenkähän hän saisi itselleen yhtä
monta varvasta kuin muut linnut. 'Eiköhän ole parasta, että ollaan
kukin omillansa', arvelin minä siihen huomatessani hänen kateutensa,
mutta hänpä vain rupeaa änkäämään, että minulla on niitä muka liikaa.
'No en anna, en', sanoin minä, mutta se vain, että antaa pitää, kun
on kerta liikaa ja hänellä on niin peräti vähän. Kun ei muu auttanut,
niin se rupesi taas pilkkaamaan minun Ientoani ja houkutteli vetoon,
sanoi, että se, joka meistä on nopeampi, saa toiselta ottaa varpaan,
että jos minä voitan, niin saan ottaa yhden hänen vähistäänkin, sen
takakannuksen. Silloin minua riipaisi tyhmyys. Enhän ollut koskaan
västäräkin kanssa kilpaa lentänyt ja kun pidin itseäni melkoisena
lentäjänä, ajattelin, että koskapa se nyt sitä niin tahtoo, niin
otanpahan siltä pois vielä yhden varpaan, että saapi sitten
mielikseen kaikkien nauruna kahdella hyppiä koikkia. Niin lyötiin
veto ja lähdettiin lentämään. Mutta onkos kummempaa nähty. Vastoin
luuloani olikin se lurjus nopeampi lentäjä, voitti minut ja rupesi
kirkumaan minulta varvasta, mutta minä en antanut. Hän oli viekkaasti
houkutellut minut väärään peliin, jonka vuoksi puikin pakoon minkä
kerkesin ja pääsinkin pistäytymään kiviraunion koloon suojaan. Mutta
onnettomuudeksi sattui kolo olemaan niin pieni, että jalkani eivät
sinne mahtuneetkaan, vaan jäivät perääni suoriksi, ja eikös se hyväkäs
silloin tullutkin ja nipistänyt minulta keskimmäisiä varpaitani pois.
Eikä sillä hyvä, vaan siinä se viheliäinen vielä hyppeli ympärilläni,
haukkui raunioruntiksi, käski vain laulaa, että 'tiks, taks' ja
harjakselta pyrstöä lempsauttaa, sekä uhkasi syödä minulta munat, jos
vain käsiinsä saa. Ja sellainen rosvo se on, että minun täytyy yhäkin
sitä pelätä ja senkin vuoksi pesääni raunioihin piiloitella. Eikös
tämä, korkea oikeus, ole ilmeistä rosvousta ja vääryyttä, ja eikö
minulla ole oikeus vaatia pois siltä varpaitani?»
Oikeus oli vakavan näköinen ja kurki katseli totisena pitkin nokkaansa.
Asiaa harkittuaan oikeus kuitenkin arveli, että kun kerran vetoon
menit ja siinä hävisit, niin minkä sille mahtaa — olisit pysynyt
erilläsi leikistä, niin et olisi varpaitasi menettänyt. Niin että
olkoon ennallaan asia, ei niitä sovi enää ruveta varvasjärjestyksiä
muuttelemaan. Kiukustuneena silloin runtti äänsi lyhyen laulunsa ja
lempsautti pyrstöänsä västäräkille, joka syrjässä nauraa kihersi, kun
samassa varikset päästivät kovan varoitushuudon. Ollaan varuillaan ja
katsotaan, mikä oli tulossa, niin jopas nähdään, kuinka susi hyvää
vauhtia painelee käräjäpaikan sivu samalle suunnalle kuin äsken
karhukin. Ja varis kuului tuolla puussa selittävän, että se on menossa
sinne karhun huhtapaikalle kaskenpolttoon, niillä kun on se huhta
yhteisenä. »Yhyy», ymmärrettiin asia taas ja päästiin oikeudenkäyntiä
jatkamaan.
Kuultuaan asiansa lopun oli västäräkki aikonut pujahtaa tiehensä,
mutta silloinpa kuuluikin joukosta kimakka huuto, ettei pidä päästää
vielä västäräkkiä pois, sillä on sillä muutakin omallatunnollaan. Ja
tulkoon rastas samaan pesuun, koskapa oli kerta siinä tukinlaskussa
päällysmiehenä eikä estänyt västäräkin vääryyden tekoa. Katsottiin,
kuka tämä kiukkuinen oikeuden anoja nyt onkaan, ja nähtiin, kuinka
sieltä koskikara raivautui kiireesti väkijoukon lävitse valapöydän
ääreen. Mutta västäräkki ja rastas sanoivat kummissaan: »No on sillä
sisua!»
»Kerro siis asiasi, koskikara», määräsi silloin kurki ja tämä kertoi:
»Meillähän oli tässä taannoin yhteinen tukinlasku», kertoi koskikara;
»minä ja västi olimme keksimiehinä ja rastas päällysmiehenä. No kun
siinä sitten laskettiin tukkeja, niin minä istuin kivellä kekseineni,
kehjotin, koko päivän ja varjelin tukkeja kiinni tarttumasta, ettei
olisi syntynyt ruuhkaa, mutta västäräkki kävi aina niskasta uuden puun
hakemassa ja tuli sen päällä alas, ikäänkuin ei puu olisi koskessa
ilman häntäkin alas tullut. Mutta ei siinä kyllin, vaan aina kun se
tuli kohdalleni, niin siinäkös se hyppi ja ilakoitsi tukilla ja härnäsi
minua, joka siinä rannalla työntelin tukkeja keskemmäksi koskea. En
siitä kuitenkaan sen enempää olisi välittänyt, ellei minulle olisi
sitten illalla tehty palkanmaksussa sulaa vääryyttä: sehän rastas
maksoi minulle puolta vähemmän kuin västäräkille. Silloin minun sisuni
kuohahti ja minä ärjäisin rastaalle, että senkö täytisen vuoksi
minulle pienempi palkka maksettiin kuin tuolle rimppakintulle, joka
on koko päivän lystiä ajanut sillä välin kuin minä olen hikipäin
rannalta tukkeja virtaan työnnellyt? Mutta rastas vain väitti, että
minä muka olen koko päivän joutilaana rannalla istua kehjottanut enkä
ole tehnyt mitään; olkoon kuitenkin, sanoi, tämä ensi päivä niinkuin
opinotto-aikaa, että saan katsoa, miten västäräkki tukkeja uittaa,
mutta että ellei muka huomenna tästä kohene, ei makseta senkään vertaa
kuin tänään, vaan pannaan kokonaan työstä pois. Ja tämän se kehtasi
minulle sanoa, vaikka hyvin tiesi minun olleen tällä koskella enemmän
kuin västäräkin ja osaa van tehdä työtäkin paremmin. En kuitenkaan
välittänyt siinä mokoman kanssa kiistellä, vaan ajattelin vain, että
no, huomennahan se nähdään.
»Aamulla kun sitten mentiin koskelle, määräsikin rastas, että se pannaan
toisen päällysmieheksi, kumpi paremmin pölkyllä pysyy, ja sille myös
maksetaan isompi palkka. Ei minullakaan ollut mitään kilpailua vastaan
ja niin noustiin pölkylle, minä asetuin tyvelle edellä-menijäksi,
västäräkki ripakoitsi takanani latvuksella. Aletaan sitten mennä koskea
alas, ja mikäs minun, vanhan ja tottuneen tukkimiehen, oli siinä
tyvellä pysyessäni! Mutta juuri kun tukki oli päässyt kiivaimpaan
vauhtiinsa, kuulinkin takaani västäräkin hätäisesti huutavan, että
nyt mennään. Säikähdin siitä ja arvelin, että nyt se rymä putosi
koskeen, jossa sille varmasti käypi huonosti, kun ei osaa uida, ja
vilkaisin taakseni nähdäkseni, miten oli käynyt. Mutta eihän se mitä
ollut koskeen pudonnut! Siellähän se vain ilakoitsi ja hevelsi tukin
hännällä, mutta minä — minäpä sen sijaan taakse katsoessani ja tukin
heilahtaessa menetin tasapainoni ja jouduin pää edellä kiehuvaan
koskeen. Pianhan minä kuitenkin, tottunut uimari kun olen, pääsin
sieltä taas tukkini selkään ja niin luistettiin kosken alle. Mutta
siellä oli jo rastas vastassa ja määräsi, että koska kerta putosit
tukilta, niin olkoon siis västäräkki päällysmiehenäsi ja saakoon
paremman palkan, niinkuin oli sovittu. Kun en siihen mielisuosiolla
suostunut, niin lopuksi ihan suuttui ja ajoi minut pois koko koskelta.
Semmoisen vääryyden tekivät minulle tukinlaskussa nämä naapurit ja
siksi heitä, herra tuomari, täytyy nyt rangaista oikein olan takaa.»
Tämä oli koskikaran esitys asiasta. Kuultuina väittivät kuitenkin
syytetyt, että mitä se tyhjää puhuu, ei se mitään tukkeja rannalta
työnnellyt, vaan kehjotti siellä kivellään koko pitkän päivän ja aina
väliin mulahti koskeen kuumuuttaan vilvoittelemaan, sillä välin kuin
västäräkki yhtä mittaa mennä huilasi tukin selässä koskea alas. Ja kun
todistajatkin väittivät hänen väärin asiansa esittäneen, arveli lopuksi
oikeus, että sai sen pannakin pois työstä, mokoman tukkilaisen. Ja mitä
se koskikara kesällä siellä koskella tekee — menköön edes kesäksi pois,
kun kuitenkin koko talven siellä jäiden keskellä muljailee. Niinpä
katoaakin nyt koskikara koskesta heti, kun västäräkki keväällä sinne
ilmestyy, ja sanotaan sen menevän kesän ajaksi lähteeseen pulikoimaan,
miten sitten lienee. Se oli nyt sen koskikaran jutun loppu.
Mutta nyt oli iloluontoinen västäräkkikin jo hiukan kiivastunut, kun
häntä vastaan tällä tavalla käräjiä käytiin. Hän oikaisihen ylpeästi
ja sanoi: »Koska tässä nyt kaikkia pikku vääryyksiäkin tällä tavalla
pengotaan, niin hakekaa, rättärit, saapuville rantasipi, sillä meillä
on vanhastaan vähän kalavelkoja selvitettävänä.» Mitäpäs siinä:
riepoitettiin siten paikalle rantasipi ja sanottiin västäräkille, että
ala lukea kannekirjelmääsi, kun kerta lienee sinulla mitä valittamista,
ja västäräkki alkoi:
»Minä kun keväällä», sanoi, »tulen ja rupean pesän laittoon, sen
perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi
ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää
kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni,
jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta tällaiseen
katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten pesäsi, jos
uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan; siitä jäänokare
juuri meni ohitse virran mukana. Kun minä en ole pelkuriksi luotu,
varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle silloin,
että jahka minä tulen, niin nähdään. Niin meninkin sille jääpalaselle
ja rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa
tyrkkäsikin minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit
ja hukutit minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin
pääsin maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani
paisui sappeni vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas
olla, tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saa
nähdä, miten sinun käypi, kunhan itseni kuivaan. Jo tuleekin sipi,
siivittää, mutta minä sanoin, että tule vain; nyt minä olenkin mies,
kun en olekaan meren päällä; siellä minulla oli huoli ja hätä, että
miten itseni varjelisin. Ja niin me siinä kappaleen aikaa tapella
nuivasimme ja rantasivin täytyi jättää minut rauhaan ainakin sillä
kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus, tällainen ryöstöyritys ole kaikella
lain ankaruudella rangaistava?»