hevosensa hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään
laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli
jalopeurakin ja sattuikin nyt tulemaan tiellä hevosta vastaan.
Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen oli, rupesi jalopeura vaatimaan
sitä kanssansa voimain koetteluun. Hevonen suostui, mutta sanoi,
että hän menee leikkiin vain sillä ehdolla, että koetetaan voimia
kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan
potkaista säväytti hän heti kiveen ja sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika
kapsaus!' — 'Eihän tuo nyt mitään ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi
sitten vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat.
Äkkiä silloin meni jalopeuralta häntä koipien väliin ja hän läksi
kiireimmiten pakoon mutisten mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä,
sinua pitää pelätä!'
»Peläten hevosta kulki nyt jalopeura kiireesti tietänsä, kun sattuikin
tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle
hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon,
niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen
minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi
oikein todeksi uskoa! Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä
käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttukos olisit hevosia syönyt!'
Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi
jäykäksi iäksi päiväksi...»
»Pysy asiassa!» murahti susi. Kettu jatkoi:
»Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki
vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä
uskaltanut mennä sitä syömään.' Karhupa silloin tuntien suuret voimansa
— sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä — kerskasi, että
hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät
sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' kysyi hän, 'lähdetäänpäs
katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa.' Mennään silloin
varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun
se siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan',
osoitteli hän karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan
vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan
uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin
näkee paremmin...»
»Joko sinä riivattu taas!» murahti karhu syrjästä, »ettäkö jalopeura
olisi nostanut karhua?»
»Nii-in», intti kettu. »Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti
hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt
ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä
samassa...»
»Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale», murahti taas
karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja
halventamaan.
»Vähättele vain», sanoi kettu, »mutta kerronpa silti, miten siinä kävi.
Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, heittikin tämä
henkensä.»
»Heitti henkensä. No minkä tähden?» kysyi karhu epäilevästi.
»Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se
tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja
huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten
maahan sanoi jalopeura ihmeissään: 'No oli siinäkin väkevä mies!
Kerskasi syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään
pääsi!'»
»Minä sinun riivatun opetan!» räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua
kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että
minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. »Kertokoon vain!» sanoi
karhu kyllästyneenä, »mutta minä lyöttäyn maata.» Ja kun kaikkia
muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiinkin siinä vihdoin levolle ja
nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.
* * * * *
Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä
nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään,
raotti silmiään ja kysyi: »Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?»
Kettu älysi heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu
nälkäänsä kuuluuttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: »No, pienimpiä,
pienimpiä!» Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennen kuin
kärppä ja orava ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut
heidät ja nielaissut yhtenä suupalana! Mutta ketun kävivät silmät
pyöreiksi, kun karhu näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen
tiedusti, mitäs tässä nyt syödään. »Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä»,
neuvoi edelleen kettu ja sanoi hiljaa viitaten jänikseen: »Syödään
nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta.» Otettiin silloin ja iskettiin jänö
rukka, syötiin pois tästä pahasta maailmasta, mutta ei ollut vieläkään
karhun ruokahalu tyydytetty. Irvistellen kysyi hän ketulta, syödäänkö
vieläkin pienimpiä, vai mitä. Nokkelasti ehätti kettu vastaamaan:
»Eihän minusta, pätö retaleesta, ole kenenkään syötäväksi — syödään
mieluumminkin tuo karvaröllö tuosta,» ja hän viittasi varkain suteen,
joka vielä siinä unimielissään torkkui. Ja eikös ollutkin karhu asiaan
valmis! Ellei susi olisi sattunut ajoissa heräämään ja suinpäin
rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen viimeinen hetkensä ollut
käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen raukaisemaan ja hän pani
jälleen maata.
Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa
kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi
hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten
odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo
herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään
suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä
ja hän kysyy: »Mitä sinä nyt syöt?» Kettu vastasi rauhallisesti:
»Syön tässä nälkääni omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin,
kun ei ollut parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet
käyneetkin. Kun syödä tahtonet, niin tee sinäkin samalla tavalla, sillä
sinun suolesi ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä.» »Eikös se
käy kovin kipeästi?» tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti
vain ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei. Äsken yritin syödä omia
Jumalan luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut.
Mutta suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea.»
Vesissä suin on siinä karhu katsellut ketun syömistä ja kuultuaan tuon
veijarin neuvot tekee hän ruton päätöksen. »Sepä nyt ihme, etteivät
tässä muut ruokaa saa», sanoo hän ja suurella kämmenellään jauristautuu
vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen
tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa
pitkät ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä
ajoin vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maailman menoon kömpi
karhukin viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui
suoraa päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan
raskasta talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta
tulevan suven ihanuudesta.
Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen
kaikki valkealla vaipallaan.
XL.
TYHJIÄ TIAISEN VIRRET, RASTAHAISEN RAKSUTUKSET.
Metsän piika pikkarainen,
Simasuu Tapion neiti,
Soitellos metinen pilli,
Simapilli piiperoita.
Tulikin sitten taas kevät ihana Ilmolan ja Metsolan maailmaan,
tuli tuulineen ja sateineen, kuulakkoine öineen ja kirkkaine
päivänpaisteineen. Ihmeellinen elon voima virkosi hereille kaikissa
luoduissa. Heräsi karhu konnultaan ja läksi samoamaan maita ja
mantereita, painui susi salon syvyyteen pesimäpaikkaa itselleen
hakemaan, lähtipä kettu liuvari kulkumatkoilleen ja oli hyvin
iloissaan. Joka paikasta, joka puusta ja pensaasta, kaikui lintujen
viserrys, joka kankaalta kuului metson sointi ja teeren kukerrus, joka
korven kuusen latvasta virtasi rastaan hopeinen laulu. Kaikesta saattoi
huomata, että oli tullut ihmeellinen kevät, jota varmaankin seuraisi
vielä ihmeellisempi kesä.
»Johan nyt on kummallista», arveli Immilän eli Vänskän Aatamikin
halonhakkuussa ollessaan, kun metsästä äkkiä alkoi kuulua
houkuttelevaa puhetta. »Istu mättäälle, istu mättäälle», kehoitteli
ääni ja jatkoi viekoittelevasti: »Paa piippuun, paa piippuun, ei
kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä, ei kiirutta,
ei opo-ollenkaan!» Hämmästyneenä Aatami arveli, että onhan tässä
tosin vielä keväistä päivää istahtaakin ja pani piippuun, jolloin
ääni metsästä rupesi uudelleen tyytyväisenä hokemaan: »Halkomies,
halkomies, istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun!»
— »No kyllä, kyllä», sanoi Aatami, »kuulenhan tuon vähemmälläkin
kehoittelulla.» Mutta silloinpa ääni rupesi häntä kiusoittelemaan
ja haukkui: »Kivipiippu, puupiippu, talon tupakoita tärvää, renk'
roisto, renk' roisto!» — »Höss’» suuttui nyt Aatami ja uhkasi
laulajaa piipunvarrellaan, mutta äänipä silloin ilkamoimaan:
»Viskataan, viskataan, visapiippu, visapiippu, tiitteräkoppa,
vaskivarsi, räkätättärä, titurituritu!» — »Vähättelen minä sinun
haukkumisistasi!» ynseili Aatami, nousi kiveltä ja yritti pistää
piippuaan taskuunsa, mutta silloinpa ääni metsästä neuvoi viisaasti:
»Perät suuhun, perät suuhun!» Suu hymyssä Aatami totteli neuvoa ja
viskasi perät suuhunsa niin että lopsahti. Sitten hän riisui takkinsa
ja rupesi ahkerasti hakkaamaan. Äänikin oli vaiennut.
Aatami hakkasi hikipäissään halkoja ja ihmetteli itsekseen, mikä kumma
nyt on Tapion metsään tullut, kun ihmisen äänellä puhuu. Ja siinä
samassa alkoi taas ääni kuulua ja jutella kuin sääliväisesti: »Aatami,
Aatami?» sanoi se kysyvästi. »No mitä nyt?» vastasi tämä hiukan
ärtyisesti, jolloin ääni jatkoi: »Paitas' on rikki, paitas' on rikki!»
Tämä oli Aatamista sentään jo liikaa ja hän ärjäisi vihastuneena: »Niin
on, mutta minkä minä sille teen!» Heti oli ääni valmis neuvomaan: »Ota
akka, ota akka!» Ällistyneenä ajatteli Aatami, että tuohan nyt vasta
merkillinen neuvoja on ja huusi metsään, ettei hän saa akkaa, vaikka
haluaisikin. »Oo juu, oo juu!» vastasi ääni, »tiijän vissiin, tiijän
vissiin, kyllä saat, kyllä saat, nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!»
Korvallistaan kynsien Aatamikin silloin yhtyi leikkiin ja sanoi, ettei
Kirppu-Liisa hänelle tule. Mutta silloin ääni sanoi vakuuttavasti:
»Oo juu, oo juu, tiijän vissiin, tulee se, tulee se!» — »Pidä suusi
kiinni!» sydäntyi nyt Aatami hänelle sanomaan, jolloin ääni valittaen
huusi: »Kas se on mies, kas se on mies, kun suuttuu sitten, kun suuttuu
sitten, kun minä neuvon, kun minä neuvon!»
Aatami pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli, että horajavatko hänellä korvat,
vai mitä tämä tällainen juttelu merkitsee. Hän ryhtyi uudelleen
ahkerasti hakkaamaan, kun jo taas alkaa ääni kuulua ja tällä kertaa
hyvin houkuttelevasti: »Aatami, Aatami!» — »No mitä nyt taas?» —
»Ryyppääks' viinaa, ryyppääks' viinaa?» — »Ahaa!» kirkastui siitä
Aatamin ilme ja hän vastasi suutansa pyyhkäisten ja nielaisten pitkän
syljen: »Kyllä, mutta mistäpä minä sitä saan?» Neuvoen vastasi silloin
ääni hänelle: »Koassa tippuu, koassa tippuu, puupiiput, puupiiput,
kippahattu, kippahattu, Maija kokki, Maija kokki, käyppä sisälle,
käyppä sisälle!» — »No mutta kaikki se vintiö tietääkin!» säikähti nyt
Aatami ja koetti tehdä koko asian tyhjäksi sanomalla, että tokko tuolla
Maijan kodassa mitään sellaista tippunee. Mutta ääni vakuutti varmasti:
»Tippuu, tippuu, vielä pyttyyn, vielä pyttyyn!»
Aatami kynsi korvallistaan ja ihmetteli itsekseen. Olikin jo tullut
ilta ja hän läksi kotiin kyllästyneenä tuohon outoon haukkujaan, joka
koko päivän oli hänen kanssaan puhetta pitänyt. Mutta eipä se vieläkään
hellittänyt, vaan lauloi hänen peräänsä pilkaten, niin että salo
raikui: »Ka laiska, ka laiska, pien' pino, pien' pino, vähä on halkoja,
vähä on halkoja, lyö vielä, lyö vielä!» Aatamista tuntui jo kaamealta,
varsinkin kun ilta jo hiukan hämärsi, ja kiireesti asteli hän kohden
Immilää.
Kun hän tuli kotiin, ei siellä muusta puhuttukaan kuin kaikesta
siitä ihmeellisestä, mitä metsistä ja vainioilta näinä päivinä oli
kuulunut. Kääpälään oli samana iltana saapunut matkustavainen mies,
puoli pökerryksissään säikähdyksestä. Hän oli kertonut, että kun hän
hämärissä oli tullut viidakon läpi, sieltä joku oli alkanut karmealla
äänellä hänelle haastaa: »Herra, herra, parta pois, vieläpä koko
pää!» Olivat siinä jo kovasti muutkin säikähtäneet, että jokohan nyt
olivat tihulaiset liikkeellä ihmisiä uhkaamassa, ja jo olivat aremmat
piiloonkin pujahtaneet, kun muutama uskalias pojan norssi olikin
lähtenyt sinne viidakkoon katsomaan, mikä siellä uhkailee. Poika kun
siellä kuunteli aikansa, niin jopas ääni sanoa säräytti hänellekin
pöheiköstä: »Herra, herra, parta pois, parta pois, vieläpä koko pää!»
Kovasti oli poikakin silloin säikähtänyt, mutta kuulikin samalla
siipien vihinää ja tuttua ääntä: »Kupeek, kupeek!» Ylpeänä palasi poika
takaisin ja sanoi halveksien, ettei hänen ole ennenkään tarvinnut
metsäkanoja pelätä, sillä eivät ne vielä tähän saakka ole pystyneet
keneltäkään päätä pois leikkaamaan. Älyttiin siinä jo asia ja ruvettiin
sitä äskeistä kulkevaista kovistamaan, että mitä hän nyt sellaisia
kauheita juttelee, kun huomattiinkin, että hänhän oli, poloinen,
kovasti päissään, jolloin hänet pistettiin nukkumaan. Mutta kun itse
Kääpälän isäntä kertoi, että kun hän samana aamuna meni rysilleen,
siellä häntä joku lintu ihan ihmisen äänellä liukkaasti neuvoi:
»Mies hoi, mies hoi, paa rysä risuun, paa rysä risuun, saat hauin
lierii, saat hauin lierii!» — niin silloin jo uskottiin, että jotakin
ihmeellistä oli nyt tulossa, kun linnutkin haastelivat ihmisen äänellä.
Ja kun isäntä oli sitten murahtanut, että saanenpa tuon sitten panna
rysän risuun, oli lintu ruvennut tyytyväisenä hokemaan: »Hauki liikkuu,
hauki liikkuu, paa vatiin, paa vatiin, muru kullenkin, muru kullenkin,
papu miniän osa, papu miniän osa!» Siihenpä sitten yhtyi renkikin
kertomaan, että hänen kyntäessään joku ääni alituiseen metsästä hänelle
haasteli kysellen: »Kuka se kyntää, kuka se kyntää, mies kyntää, mies
kyntää, tpu liki, tpu liki!» kunnes yltyikin valittamaan: »Rikka
kiassain, rikka kiassain, mitenkä se sieltä pois suahaan, mitenkä se
sieltä pois suahaan?» Itse oli ääni kuitenkin itseään lohduttanut
sanomalla: »Neuvoilla, neuvoilla» ja taas kysymällä: »Minkälaisella
neuvolla, minkälaisella neuvolla, tir-ri-ll-iit?»
Sellaisella päällä oli tänä keväänä luomakunta ja paljon siitä kierteli
juttuja Ilmolan kylässä. Niinpä kertoi Hoipon vaari, jota kylän
kesken sanottiin Riippu-Jussiksi, nauraen, että kun hän ikäkululla
hevosella oli kelirikolla viimeistä heinäkuormaa hakemassa, niin
eikös ilmestynyt siihen korppi vierelle lentämään ja vaikuttamaan,
että »kelp' ukko, kelp' ukko!» — »Mitähän se nyt minusta kehuu?» oli
vaari silloin itsekseen ajatellut, kun korppi olikin samalla hänelle
ennustavasti huomauttanut: »Olkka ruuna siinä!» — »Ahaa!» oli asia
valjennut vaarillekin — »se toivoo ruuna paran kuolemaa!», jolloin
korppi oli kehoittavasti jatkanut: »Kirppu-Jussi, Kirppu-Jussi, markka
naula, markka naula, laukku tulee, laukku tulee, tiuku pois, tiuku
pois, pelkkä luu, pelkkä luu, tuo kankia, tuo kankia!» Ja metsään
lentäessään oli vielä toivorikkaasti huutanut: »Tuolta suahaan, tuolta
suahaan!» Sattuikin siinä nyt niin kummallisesti käymään, että ruuna
äkkiä kuolikin aisoihinsa, jolloin vaarin täytyi lähteä marssimaan
jalan kotiin. Mutta mennessään hän ehti kuulla, kuinka korppi jo
iloissaan laskeutui raadolle ja uudelleen arvosteli: »Pelkkä luu,
markka naula», mutta hännän alle tokaistuaan ilostuikin ja kehui:
»Ihraa kaikki!»
Näistä lintujen pakinoista tekivätkin ilmolaiset aivan oikean
johtopäätöksen, sillä asiahan oli niin, että nyt oli kaikkien
lintujen suuri käräjäkevät. Sillä heitä liikkuikin Metsolassa niin
suunnattomat joukot ja sillä he myös kaikki olivat niin puheliaita
ja liukaskielisiä, kun olivat valmistuneet kukin käräjilleen
oivallisesti asioitaan ajamaan. Merkillisiä asioita oli siis Metsolassa
tapahtumassa, varsinkin kun muistetaan, että tänä keväänä piti karhun,
suden ja revon polttaa ja kylvää yhteinen kaskensa. Ennen kuin suvi
oli loppuun kulunut, saatiin vielä nähdä monta muutakin kummaa, joka
osoitti ihmeellisen vimman vallanneen ei ainoastaan Metsolan, vaan
vieläpä Ahtolankin asujamet.
XLI.
LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.
Riidoiksi rikasten miesten,
Käräjiksi kansan köyhän.
Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät tässä
on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut paljon kuulumaan valituksia
väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan,
kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät
nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin
ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesikin, tuntui kuin olisi se kukkunut
tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut
kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat,
juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen
sorinaa.
Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut, kenen
kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurkipa silloin,
pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa määrätyksi
toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä vastaan
ei ollut paljon kellään mitään sanomista, sillä olihan kurki yleensä
tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti
kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, herätti
se ankaraa vastustusta. »Vai varikset tässä vielä valamiehiksi»,
murisivat linnut äkeissään, »niin kuin ei niitä variksen valoja
jo vanhastaan tunnettaisi!» Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti
kuninkaan käskyn ja sitähän siis oli totteleminen.
Alotettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin.
Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen
pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja
käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty
ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti
kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin
onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta.
Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka
oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti
variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät
tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.
Kun sitten pajulintu oli saatettu oikeuden eteen, rupesi vanha varis,
joka toimi yleisenä syyttäjänä esittämään kannettansa syytettyä
vastaan, puhuen laajasti ja monisanaisesti käreällä kurkullansa.
»Oli köyhä mies», sanoi hän, »hyvin köyhä mies, joka kynti ja kylvi
peltonsa, ahkerasti ja taitavasti toimitti työnsä. Ja paljonko
oli köyhällä miehellä kylvämistä? Ei äijää: kynti kymmenen vakoa,
kylvi kymmenen jyvää. Ei olisi siis pitänyt mennä näitä hänen
viimeisiä jyviänsä ottamaan, ei, sillä sehän olisi ollut suuri
rikos. Mutta kuinkas kävikään? Tuskin oli köyhä mies parka mennyt
pois kynnökseltään, kun siihen jo keräytyi lintuja. Tuli peipposia,
hakahtivat siinä harakat ja närhit näppäsivät, kävivät sirkut
sissimässä ja varpuset varastamassa. Tulivat samassa viranomaiset
paikalle varkaita kiinni ottamaan, niin jopas äkättiinkin siellä itse
teossa tämä pajulintu palkulainen, kun se oli viemässä viimeistä
jyvää. Mitäpäs siinä — pistettiin äijäpaha nuoriin ja tässä hän nyt on
kuulemassa korkean oikeuden tuomiota.»
Kauhuissaan olivat muut linnut kuunnelleet kanneviskaalin puhetta ja
ne, jotka myöskin olivat olleet köyhän miehen kynnöksellä, pistivät
päänsä siiven alle, ettei heitä olisi tunnettu. Mutta samalla kaikki
olivat hyvin äkeissään siitä, että sellainen suuri varas kuin varis,
oli nyt muka puhtaana tuomarina, tuolle pikku raukalle, jonka varkaus
joka tapauksessa oli hyvin viatonta laatua. Mutta niinhän aina on,
miettivät he mielessään että isot varkaat kyllä irti käyvät, vieläpä
pieniä tuomitsevatkin, mutta pienet — ne ensiksi nuoriin lyödään ja
hirtetään! Mutta kuullaanhan, mitä tuomarilla on variksen puheen
johdosta sanomista.
Huutipa nyt kurki kulkustansa: »Oletko ottanut jyviä köyhän miehen
kynnökseltä?»
Pajulintu palkulainen raotti vaivalloisesti silmiään ja kuiskasi
heikolla äänellä: »Söin minä kaksi, korkeintaan kolme jyvää.»
Oikeus harkitsi asiaa tämän selvän ja mutkattoman tunnustuksen
kuultuaan. Vihdoin kurki taas kurotti kurkkunsa pöydän yli lausumaan:
»Koska siis olet ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä, ja koska
varasta ei saa sääliä, sinulta on korvat karsittava, kaula poikki
katkottava ja pää pois järitettävä.»
Kuullessaan tämän kamalan tuomion vavahtivat kaikki linnut kauhusta,
sillä heidän oikeudentuntoansa oli nyt kovasti loukattu. Kaikki
katsoivat toisiinsa ikäänkuin odottaen, eikö löytyisi mistään sellaista
lintua, joka uskaltaisi panna vastalauseensa tätä hirveätä tuomiota
vastaan. Ja se löytyikin. Korkealta sinitaivaaita rupesi kuulumaan
kirkasta liverrystä, joka oli niin veikeätä ja suloista, että kaikki
unohtuivat sitä kuuntelemaan. Pääskynen sieltä pujahti nuolena
paikalle, kuuli asian ja sanoi kohta reippaasti: »Varastat sinäkin,
kurki, otat mielin määrin ohria, rukiita ja kauranjyviä.» Hämmästys
valtasi silloin kaikki kuulijat, kun nyt pääskynen ihan oikeuden
puhemiestä syytti samasta rikoksesta, josta tuo pikku raukka juuri
ikään oli hengiltä tuomittu.
Kurjen naama venähti entistäkin pitemmäksi ja varikset sekä laklat
olivat nolon näköisiä. Kohtapa kurki kuitenkin ärähti pienelle
pääskyselle: »Olenko minä varastanut köyhän miehen kylvöksestä?
Taidanhan minä ilmankin elää, jos en muuten, niin lennän synkkään
saloon, jossa verotan rikkaitten kaurahalmeita, tahi syön marjoja
metsästä ja suolta karpaloita». Mutta pääskynen visersi rohkeasti
vastaan: »Varkautta se on rikkaankin halmeen riipiminen, mutta minäpä
en varasta, vaan olen ihmisten ilona, kaiken ristikansan riemuna,
saattelen suven sanoman ja laitan päivän lämpimämmän.» Suuttuneena nyt
kurki uudelleen ärjäisi: »Vai et varastal Johan sinua Neitsyt Maaria
varkaaksi sanoi; olit vienyt Santa Maarialta sakset ja silkkikerän.»
Mutta sitäpä ei kurjen olisi pitänyt sanoa.
Tuskin oli pääskynen tämän vanhan syytöksen kuullut, kun sekä hän
että tuhannet hänen paikalle saapuneet toverinsa alottivat semmoisen
laulun pirinän siitä varastamisesta, että koko käräjäväellä menivät
korvat lumpeeseen. »Kuusi vuotta olin kuninkaalla piikana», lauloi
pääsky kiivastuksissaan, »sain kultasormuksen, pesin ja panin aidalle
kuivamaan, niin varpunen senkin vei, vivikli, kukukli, Santa Mariia,
hiera haara hiekkis! Sitten minä olin pippilässä pappilassa kolme
vuotta piikana, sanottiin siksit, saksit saattaneeni, ompeluneulat
ottaneeni, en, Kies' aut', sielun päälle! Olin minä sitten Leivolassa
piikana, niin Toivolan emäntä löi leipilapiolla hameeni halki. Mutta
minä otin Ristuksen todistajaksi ja sanoin, että kyllä Ristus itse
tietää, ja sitten minä panin säkin seipään nenään, niin se vietiin,
varastettiin! Meninpä silloin kylään, jossa kakkara katolla paistui:
alkoivat syyttää minua kakkaranvarkaaksi, jolloin minä menin räätälin
luokse; räätäliltä katosivat sakset ja kultakerä. Suutuinpa siitä,
menin Saksaan, sain saappaat, Saksa sanoi minun verkaa varastaneeni,
kun oli vähä verkaa rinnassani; minäpä menin Ruotsiin, sain ruokaa,
sain liinasen, sain ruojuut, panin jalkaan, kävin kuraan — silloinpa
menin Savoon, sain saviset housut, tulin Turkuun, sain turkit, nytpä
sikeri, sukeri, menin kaivolle, nostin vettä, tein tein sotkuja, vik,
vik, kuker Marii, pesin liinasen, pesin puhtaaksi, kiulasin, kaulasin,
pesin pynskäni, pesin hanskani, pesin riepuni, räpäleeni, pesin
sukkani ja sormikkaan! panin pistolle, panin aidalle kuivamaan, niin
tuli Viron varas ja vei. Menin taivaaseen, niin Neitsyt Maaria sanoi
minun varastaneen häneltä punasilkin, sinijakun, lampaanraudat, mut
kiellä-än...»
XLII.
ENSIN ASIA TUTKITAAN.