päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: »Minä työnnän, menkää vain
veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten
koski vie, kun se joutuu virran niskaan!» Toiset tekevät kuten kettu
käskee, ja menevät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tulikin veden
varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan.
Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: »Tule,
Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!» Mutta kettu vastasi siihen,
että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla
sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat
kuitenkin onnettomat hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat
suvantoon päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.
Mutta siellä häntä odottikin suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli
kova metsämies, oli osunutkin hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa
hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä
sanoi Mikko heti: »Kun et ota minun poikiani, niin minä neuvon sinulle
hukan pesän». Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan
pesälle ja tappoi hukan poika parat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä
karkua takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen
heille, mitä oli tapahtunut. Pian hän tapasikin heidät ja huusi:
»Kattes-Johannes on mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on
tappanut kaikki hukan pojat!»
Silloin sanoi hukka synkästi: »Tästä tulee sota!»
XXXVI.
EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.
Sorea sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen,
Äkin poika pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.
Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja
tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä
enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa
laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä».
»Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä
kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin
kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan
luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy
lehmää kaatamaan.
Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu
hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan
innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä
pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää
ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko
tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon,
laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana
perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei
saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja
siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän,
»niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä»,
sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä
on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!»
»Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu
vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki
kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.
Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee
Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo,
että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi.
Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki
koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi
ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät,
lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle
kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja
karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja,
susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla
puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin
marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.
Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja
alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin
pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain
komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat
silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle,
teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä
taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä
samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja
niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina
siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin
petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät
vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit
häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat,
»sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät
uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät
päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat,
niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri
höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa
molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin
vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.
Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa
pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin
susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla
itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään
ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen
huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn,
kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen
sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi:
»Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi
iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä
— kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti
kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo
noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee
johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.
Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava
huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen
kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä
jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu
säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka
kurkkuani topistaa!»
Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät,
että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä
kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä,
lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä
meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole
oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi
hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja
näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen
edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan,
että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan
tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»
Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja
seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen,
huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin,
kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä
taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei,
pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista,
sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja
läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä
samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo
tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.
XXXVII.
MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?
Puhas putki valkolainen,
Kaunis talven karvallinen,
Ainoa ahokananen,
Kukka kuusen juurellinen.
Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova
metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja
karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti
tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän
juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään
kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa.
Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja
toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi
tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he
aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin
sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.
Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna,
kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli
ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö
oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti
joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen,
kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin
liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka
laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää
pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut
mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena
kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:
»Itse puuttui pihtilöihin,
Latsistihe lautasihin!»
»Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten
touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää
miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika
miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.
Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun
näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria,
ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain
aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava,
kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista
pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle
lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi
viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.
»Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon
riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja
pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut,
jumalaton, vaikka kiellettiin».
Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi
päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy
vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.
Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu
eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata
kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:
»Mitä vedät, jänöjukka,
Jäljessäsi jylkyttelet?»
Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin
vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.
»Kannan tätä kantamista,
Riuhdon tätä riuhtomista,
Ukkoa, pahoa miestä.
Kun tuo vanha äijä-reppu
Pani pihdit pirtin päälle,
Lautaset latikan päälle,
Meille metsän juoksijoille,
Huutehen vilostajille,
Hämärässä häksäjille,
Pimeässä piksajille,
Kastehessa kahlojille,
Rahakarvan kantajille,
Päällä puiden puikkiville...»
»Mutta», ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten
ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi
lopuksi julisti entiseen tapaan:
»Itse puuttui pihtilöihin,
latsistihe lautasihin!»
»No jopa nyt peräti!» ihmetteli kettu. »Saisiko tulla mukaan?» — »Ka
tule, kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!» Haukkasi kettu silloin
aimo palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa
edelleen. Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja eipäs muuta
kuin että hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa
vetää junnaamaan. Mennään siinä taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse
kontion tulla jylkyttelevän vastaan.
»Mitäs, veikkoset, vedätte,
jäljessänne jylkytätte?»
kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on
siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä,
jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän
selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen
makuullemeno-matkansa täten keskeytyikin, innostui hän kuitenkin
yhteiseen asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi
jutkoon hänkin junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina
kaikin jutkosta kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan,
narskuttaa ihmeissään oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin
siinä nyt mennä jylkytetään. Selitetäänhän asia oravallekin aivan
tarkalleen, ei kitsastella, käsketään hänenkin haukata pala ja tarttua
vain jutkoon, tätä Kääpälän pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän
orava joukkoon, jutkoon tarrasi hänkin kiinni ja lähti vetää vänkäämään
hartaasti omalta osaltaan, haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.
Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin
haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja pianpa
ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntuipa jo vähän
väsyttävänkin, ja kettu rupesi tuumailemaan, minnekäs tässä nyt yöksi
joudutaan. »Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta», neuvoi karhu,
»mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske». »No mennään
vain», mukautuivat toisetkin ja niin mentiin vanhaan susihautaan yöksi.
Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja
koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli
vain suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla,
kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo
kettu: »Ei tulekaan meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten
iltaa rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?»
Toisistakin oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: »Minä
kerron, tarinan tiedän ylen soman!»
XXXVIII.
SIINÄ SE PIENIKIN PISTELEIKSE, MISSÄ SUURIKIN KÄÄNTELEIKSE.
Oravainen kumman kukka,
Kummun kultainen omena,
Oksalla ojenteleikse
Lehvällä levätteleikse.
»Olipa kerran», alotti kertoja — »orava sellainen, ettei moista, —
minun ukkovaarini se olikin. Siltä olivat menneet housut rikki, niin
lähti neulaa lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa,
etsi, kunnes löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein
hyvällä neulalla. Mitäpäs muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa
lainaksi, sanomaan: 'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni
paikata.' Koira, joka oli siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin,
ja niin ukkovaarini paikkasi pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta
siinä hän oli huomannutkin neulan niin teräväksi, ettei raskinutkaan
siitä enää luopua, vaan arvellen, että lienee noita koiralla neuloja
liikenemäänkin, karkasi kuuseen neuloineen. Koira siitä kuitenkin
vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan kiivaasti neulaa takaisin, niin
äkäisesti, että ukkovaarikin jo suuttui ja pilkkasi: 'Teeppäs nyt
turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille ikuinen viha, niin että
kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa sen puuhun ja jo ennen
haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo, neulanrosvo!'
»Mitäs ollakaan. Sai sitten tämä orava kauniit poikaset, ihan yhdeksän
poikaa sai, ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli,
hoiteli ja soudatteli. Tulipa sitten harmajan nahan aika ja orava
sekä poikaset, jotka eivät enää pesässään maanneet, vaan siinä
vaiheilla vain hyppivät, näkivät miehen tulevan koirineen. Jo
osuu mies huomaamaan pesän, sanoo koiralleen: 'Taitaa olla pesä',
keikkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä on', sanoo, ’ei ole mitään'.
Silloinpa ukkovaarinikin heräilee, kun kuulee miehen puhetta, ja
käskee: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset
haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja palaavat vaarille
sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava kuin mikähän vain,
karvat kiiltävät.' — 'Entä mies?’ kysyy orava. 'Mies on', sanovat
pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on hyvin kaunis, vaskella
puolitiehen silattu.' — 'Pankaa maata vain', määrää silloin vanha
orava, 'ei tule mitään.' Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousikin.
»Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana
päivänä taaskin ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä
räyskää. Keikkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä
saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen,
haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on
siellä ampujat, mittyiset haukkujat.' Menevät pojat, katsovat, ja
törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on
hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssykin on hyvä,
vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään.— 'Maatkaa
edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös
lähtenytkin mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti
puun juurelle.
»Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle
koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä
havahtuukin siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee
silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset
ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä
samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva
takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono
semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä ei
ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloinpa
ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi juojat! Nyt se
kumma tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi!
Nyt silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'
»Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista
tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja
kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua:
neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee,
ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaankin elämään. Alkaa heillä
sitten kerta saalista himoittua. Silloin päätetään lähteä miehissä
saaliin etsintään. Kävellään! siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on
huutaa toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.
»Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitäs ollakaan: jo
rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä, piipitys, jotta ihan näin:
»Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin.
»Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa
neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään:
'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisen vesirapakkoa: 'Ka
tuossa!' — 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siinä
toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet
pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein
huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle
taas nukkumaan.
»No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja
kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava
vielä kovinkaan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä
heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua
oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja
kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat
hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula
osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt.
Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat, että
vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa selkään
minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään lähtevät
he sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.
»Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään
uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi
onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin omalle
haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee ja
katselee, niin jopas huomaakin: peurat järvessä syövät kortteikossa.
Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee, siellä
itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jopas tulee peura,
hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaiseekin neulan vatsaansa.
Mutta tämäkös silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä
pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu
kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja
alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla:
»'Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin!'
»Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät
halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos
uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs
vielä, valehtelee se meille taaskin.' Mutta kun neula yhä vain huhuaa,
ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka
taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta,
vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin
tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä
saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'
»No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei
mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan
on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nytpä huomataan, etteivät
ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta
kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että
saatiin hyvä tuli, millä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin se
peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se.»
XXXIX.
ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ
Joka yöllä yksin käypi,
Luullahan varastelevan,
Joka vanhoja puhuupi,
Luullahan valehtelevan.
»Eikös ollutkin hyvä kertomus?» kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin
toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: »Eipä
tuosta saa selvää.» Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien,
että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse.
Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. »Osaan sentään», väitti
kettu, »osaanpas vain.» — »No kerro sitten, äläkä kerskaile», murahti
siihen karhu, ja kettu kertoi.