vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan sanoi
kettu silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela
palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta.
»Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että nekin jo pystyisivät ajamaan
teidät tiehenne». — »Ohoh!» pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja
kysyi ihmeissään: »Mikäs se sekainen palvelija on?» — »Sillä on
montakin nimeä», vastasi kettu, »mutta Kattes-Johannekseksi sitä
tavallisissa oloissa sanotaan». — »Onpa se merkillinen renki»,
ihmetteli karhu nyt oikein todella; »minkä näköinen se on?» — »Ei se
ole pitkän pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee»,
sanoi kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen
pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen
kannusjalka, seiväsperä metsimies. »Silmätkin sillä kiiltävät kuin
lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi
sinua.» »Ohoo!» ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista näistä
oudoista sanoista, »onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan pitää?»
— »Jo toki», vastaa kettu, »nehän sillä vasta hyvät onkin, kiväärit,
pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se on muuten
minun vanhempi veljeni», lasketteli kettu edelleen, »joka on kauan
matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne kotipuoleen,
kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen.» — »Vai
niin», sanoi karhu hiukan rauhattomasti, »enpä ole sattunut ennen
kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä veljeä?» —
»Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta muutakin
nimeä», sanoi kettu, »jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne sanovat sitä
siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra Vinkkeliksi,
Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minuakin se väliin
vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa, mukavasti
ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'.» Näitä jutteli siinä kettu
hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki kuunnellessa
ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. »Joo», murahti vihdoin
susikin, »totta taitaa puhuakin tää kettu repale. Näet kun minä
tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion
laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä
tupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä
ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikäs tämän näin ylpeän miehen nimi on,
sanoi Merkki sen nimeksi herra Vinkkelin.» — »Pitäisi päästä näkemään
sitä otusta», arveli karhu. »Somaapa tuo olisikin», myönsi susi, mutta
kettu pisti siihen väliin: »Silloin katsokaakin niskanne ja korjatkaa
koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäsetkin katsomassa, niin siinäkin
on mokomille taipeeksi.» Mutta karhun sekä suden siinä ajatellessa
ketun uutta renkiä ottikin kettu äkkiarvaamatta raadon vierestä ison
pelotinkellon, joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti
ja huusi: »Heee-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä
soittaa helistän!» No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu
jalat allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat
miehet paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin sai kettu
paljon tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleenkin.
Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun
kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä, joka
niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan taas
eräänä päivänä ketun, ollut ollenkaan muistavinaankaan hänen äskeistä
keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille
ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen,
ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on
sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. »No näyttäisit edes ne
sen kärpäset», pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui.
Iloissaan huusi hukka karhullekin: »Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä
kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidätkin pois ajavan!»
Eikähän karhua tarvinnut kahdesti käskeä.
Lähtipä Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa
noiden kärpästen luo ja veikin heidät aivan oikein ampiaispesälle.
»Tuossa niitä on», sanoi hän osoittaen pensaassa olevaa harmaata
kotteroa, jolloin hukka pyysi häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi
kuitenkin: »Aukaiskoon Pekka tuon pesän». Karhu teki työtä sanottua,
meni ja kouraisi kämmenellään sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä
pilvenä pamahti ampiaisia hänen ja hukan kimppuun Mikko itse oli
viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi. Kamalissa tuskissa siinä nyt
karhu ja hukka keturoivat ampiaisten käsissä ja koettivat ajaa niitä
pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei auttanut enää mikään ja
karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa äitiään ja huusi sitä
apuun. »Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun, Mikon kärpäset
tappavat minut!» huusi hän, mutta kettu vastasi: »Ei se tohdi tänne
tulla, ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa kahdesta kuin
kolmesta!» — »No tule sinä, Mikko, apuun!» voivottelivat silloin hukka
ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan ja huiski
sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja hukka
kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko nyt
mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä ovat
kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan sen, hukka ja karhu,
Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.
Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja saikin sieltä
jäniksen kaapatuksi sekä läksi viemään sitä kotiin. Puuttuipa susi
vastaan tiellä korvessa ja kysyi: »Kuhunka jänistä kannat?» — »Vien
kotiin perheelleni», vastasi kettu. — »Minäpä ryöstän sinulta
saaliisi!» uhkasi susi. — »Älä ryöstä!» — »Ryöstänpä varmaankin!»
Silloin suuttui repo ja sanoi: »Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä
voimalla voi puoltani pitää, mutta annahan kun minä kaipaan meidän
Katal Ivantsalle, niin tiedätkin ryöstäneesi saaliini!» Susi säikähti
siitä eikä hirvennyt ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään:
»Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan
saattaa!» Niin vei repo makean saaliinsa kotiin.
Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja läksi viemään
sitä kotiinsa, kun puuttuikin karhu tiellä korvessa vastaan. »Kuhunka
tuota teertä kannat?» kysyi karhu. — »Perheellenipä tietenkin»,
vastasi repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo
taas lopuksi älysi sanoa: »Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi
sinulle puoliani pitää, mutta odotahan kun minä kaipaan meidän Katal
Ivantsalle, niin tiedätkin teeren ryöstäneesi!» Karhu vastasi siihen
ylpeästi, ettei ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi
kuitenkin sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanutkaan ottaa teertä
ketulta. »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin
pahaa matkaan saattaa», ajatteli hän. Niin sai kettu taas saaliinsa
säilytetyksi.
Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen,
mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä
himoitti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan
niin perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisinkin pelätä. »Kovasti
se repo hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän
nyt täytyy saada se edes nähdä.» Näin juttelivat he toisilleen ja
päättivät mennä ketun asunnolle.
Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu,
joka heitä jo odottelikin, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut
virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle
viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja
jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: »Mitä
sinä nyt siinä teet?» — »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen»,
vastasi kettu, »on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu,
ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli
väkimies toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt
olevan.» Ja niin kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja
pirtistä kuului tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi
kauhistuneena: »Mikä tuolla pirtissä möykkää?» — »Kattes-Johannes
kuuluu ruvenneen lihoja suolaamaan», vastasi kettu, »ja siellä niitä
nyt hakkaa pienemmäksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies
ainakin, mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille.» »Onko se iso, se herra
Vinkkeli väkimies?» uskalsi susi vielä kysäistä. — »Ei se ole sinunkaan
kokoisesi, — mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä», neuvoi
kettu, »mutta älä mene pahasti, se syöpi», varoitti hän lopuksi. Ei
malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään
ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon.
Samassapa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan
kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään
pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. »En saanut nähdä», sanoi
hän, »Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon
pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että
vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta
vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä
viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja
suolasi».
Ylen ymmällä kuunteli nyt karhu näitä sanomia, pudisteli päätänsä
ja vannoi: »Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin
sitä katsomassa!» Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsikin ketun
talolle vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus
oli tämä Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa
Muilovits Artamonovits, jolla oli niin monta nimeäkin, ettei niitä
tavallisesti kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa,
näki kaukaa karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni
itse kaivolle niitä virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu,
näkee oudostuen, että yhä siinä kettu jotakin viruttelee ja kysyy
viimein: »Mitä sinä nyt, kettu, siinä teet?» Kettu vastasi: »Viimeistä
suolenmutkaa tässä viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko
ja muu, ettei ole joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää
Vinkkeli väkimies, Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman
karhun kuin mitä sinä näyt olevan.» Koetti karhu siinä koventaa ja
vahvistaa luontoansa, mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat
tutajamaan ketun kamalaa puuhaa siinä katsellessa ja kuunnellessa,
kun pirtistä rupesikin kuulumaan outo jyske. »Mikä se tuolla pirtissä
tuolla tavalla möykkää?» kysyi hän sitten silmät pyöreinä kauhusta.
»Katal Ivantsa siellä tuntuu töille ruvenneen», selitti kettu, »on
tässä aamupuhteen makaillut kuin saamamies ainakin, mutta nyt kuuluu
ryhtyneen lihoja suolaamaan ja talia hakkaamaan». — »Mitenkähän sen
saisi nähdä?» tiedustelee karhu siinä pelkonsa uhallakin. »Tuollahan
se on pirtissä», vastaa kettu, »mutta älä pahasti mene, sillä jos
se saapi nähdä, niin se syöpi.» Karhu läksi sinne hiipimään, ei
malttanut, vaikka pelko karmikin selkäluita, hiipi tuvan ovelle, raotti
sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta silloinpa sen sattui näkemään
Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli hiireksi ja ampaisi kiinni kuin
vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono, tyrmistyksissään hän karkasi pakoon
ja painalsi sitä lyytä suden luo sanoen: »En saanut muuta nähdä kuin
että häntä oli pitkä ja tulisoihtu oli kummassakin kädessä!»
Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen
tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän
kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului
olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota
makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä
yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli
monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla
mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.
XXXIV.
KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.
Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
Tämäniltaista iloa,
Päivän laskun laulantoa.
Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja
tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen:
»Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot
ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme.
Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät.
Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me
olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!»
ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään
hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.
Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä
päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut
mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti,
näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt
näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä
minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi,
ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä
syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt
sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!»
Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan
vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä
karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain
ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää
puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä
meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä
löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä:
mentiin ja lehmä kaadettiin.
Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin,
jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista
ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu,
»Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea
selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen»,
valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se
olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin
vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä
tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.
Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti
vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää
eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua.
Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa
pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja
ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä,
kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet
häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun
kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli
ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle
hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en
muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi,
raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle
kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä
menet yrittämään uudestaan.»
»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli
ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista
nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän
täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa
pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi:
»Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet!
Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas
kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä
sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa
Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka
ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut!
Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa
piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi
sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat
täällä!
Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he
rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti
turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän.
Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin
taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi
raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä,
mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin
estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä
sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.
Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle,
kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota,
jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä
käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Senpä kuuli karhu ja
sopotti hiljaa sudelle: »Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee
tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!» Haistaessaan
sitten tuoretta lihaa rupesi kissa luontonsa mukaan kovasti ja
vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle
sudelle: »Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti
tärisee jalkain alla, kun kävelee!» — »Jos se väheksii ruokaa?»
pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli
selin kissaan. Kettu huomaa suden ja suhahtaa hänelle: »Kyllä siinä
on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!» Kun
kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että »vähä, vähä, vähä», jolta
se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä,
suhahti karhu ketulle: »Mikä sillä tuossa liikkuu?» — »Se on hänen
miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee», kuiskasi kettu vastaan.
»Millainen se lienee otus, kun se noin pelottelee?» ihmetteli susi
siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä
sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa
kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä
katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle
onnettomasti.
Vaikka hän koettikin varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui
hännän pää kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti
vanha luonto ja hän puhaltautui kuin salama sen luulemansa hiiren
niskaan. Kauhistus valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten
hätähuudon: »Tuli minuhun käsiksi nyt tämä!» hän lähti menemään minkä
käpälistä irti sai, parkuen surkeasti mennessään: »Tule, Mikko, hätiin!
Tule, Mikko, hätiin!» Mutta eipä ollut itse kissakaan vähemmän hädän
vallassa. »Mikä tämä näin suuri elävä!» säikähti hän kokonaan ja
karkasi lähimpään puuhun kuin paukku.
Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon
täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa,
kierähti karhulla maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa
vilahti hätäinen ajatus: »Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja
nyt se tulee minua syömään!» Kumeasti parkaisten loikkasi hän puusta
korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen
ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta
yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja
karvat pörhöllään, sekä kiukkuisena sähisi pakenijoiden jälkeen:
»Pyssy sunkin pyyhkäisevi,
Reikärauta raiskoavi
Miehen mahtavan käsissä!
Sepä nahan nauloavi,
Puun on päällä pelttoavi,
Pakkasen pakottimeksi,
Herrain turkin kaulukseksi!»
Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja
suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena:
»Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä
olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt
isäntiäsi rupeat tappamaan!» Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet
näkyviltä ja kuuluvilta, muuttikin kettu äänen kelloonsa ja sanoi
riemuiten: »Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä
liharuoan ääreen!» Ja kissakin pian rauhoittuu, laskeutuu maahan ja
tuumii juron tyytyväisesti: »Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!»
Aletaan syödä ja syödään kylläkään, ihan viikkoja syödään, mutta karhu
ja susi eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät,
vaan ensi kertaa toisensa tavatessaan he keskustelivat asiasta yhä
entistä enemmän ymmällä. »Ei se kumma ole», sanoi susi, »että se on
ennenkin suden tappanut, kun niin äkkiä minutkin löysi risuläjästä,
töytäsi päälle ja oli viedä kokonaan!» Siihen arveli karhu: »No, sehän
nyt ei vielä kumma ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta
se oli jo vallan ihmeellistä, että se tiesi minun olevan siellä puussa!
Ja kun kerkesi siinä lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni
kipeät!»
Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen
ihmeellisen ja pelottavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa
Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon
ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu
Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.
Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli
kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön
toivomus.
XXXV.
EI SE OLE HULLU, JOKA NARRAA, VAAN JOKA ITSENSÄ NARRATA ANTAA.
Pian hurskas hullummalla
Salmen syvän sauvottaapi —
Itse soutavi matalan.
Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin
tullaankin toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi
himoittamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta
kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taaskin kyllältänsä
kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan järven
rannalle ja löysikin sieltä rannalta kalan, mutta eipä syönytkään sitä.
Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja läksi juoksentelemaan Piippolan
pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen:
»Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!» Akka huomasikin
hänet ja kysyi: »Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?» —
»Järvestä, järvestä», vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan
tekemään kalaa mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa
luomassa, ja sanoi: »Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketullakin
on». — »Mennään vain», mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle, ja
saatiinkin runsas saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä
kaloja kaksi, joista toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: »Älä
sano kenellekään!» Mutta kissipä ei malttanutkaan, vaan kävi sanomassa
rengille, renki sanoi piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä
sanoi isännälle. Isäntä siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan
kissiä, joka hyppäsi isoon puuhun. »Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!»
vannoi kettu ja pudisti puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle
suuhun. Riemuissaan sanoi kettu silloin: »Luulin olleen sokeripalan,
mutta olikin valkoinen katti ja katin kala!» Ei kuitenkaan raahtinut
Mittymykselle pahaa tehdä, otti siltä vain kalan pois, mutta tästä
kissa suuttui julmasti ja läksi takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen
loppui se ketun ja kissan yhteinen talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan
luikki takaisin metsään iloissaan, kun oli taas saanut kaloja syödä.
Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus
mielessä, kun tulivatkin hänelle vastaan susi ja karhu. »Mitenkäs nyt
renkisi jaksaa?» kysyi susi heti. »Hyvin jaksaa», vastasi kettu, »mutta
niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa makaa ja
itseään syötättää.» — »Missä!» tohahtivat heti karhuja susi uteliaina,
»jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan sisässä?»
— »Eihän hongan sisään voi nähdä», nauroi kettu, »mutta jos se sieltä
hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan, jos mikä hyvä
keino siihen keksittäisiin.» Lähdetään ketun suurelle, kaatuneelle
hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt, ja kettu
varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo: »Pannaan
tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin eiköhän
sieltä tule Mittymykselle lähtö.» — »Ka, miksi ei», sanoi karhu,
»tehdään vain niin», ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun honkaan,
sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itsehän istui hongan päälle ja
käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.