kettukin saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden.
Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle
monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään
ja sanoi: »Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva
tuuma kerrottavana.» Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän
tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset
esiin puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon
hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa
äsken kirkossa, jossa oli kuuluutettu suden ensi viikolla pääsevän
lammaspaimeneksi. »En usko», murahti susi halveksivasti. »Kuuluutettiin
siellä muutakin», jatkoi kettu, »sellaista, että ensi viikolla tulee
suuri sudenmetsästys.» »No sen kyllä uskon», sanoi susi, »mutta mikä se
sinun oiva tuumasi olikaan?»
Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi,
miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin:
»Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin
on lisänä sekin, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahankin
nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille
pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin
pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena
metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä
talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä
lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on
pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon
tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä
nykyään!»
»Ei ole!» kiihtyy siitä susikin vakuuttamaan. »Nälkähän minullakin on
talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran
kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko
siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi
siepatuksi, — minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta
eteen?»
»Minkäpä minkä!» vahvisti kettu ja jatkoi sitten: »Hauskempaa olisi,
kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle
nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkeissani, että meidänkin pitäisi
ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään
sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin
edes siemeneksi.»
Hukka harkitsi asiaa. »Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin siitä
sitä jo tulisikin siementä. Kuule, meneppäs sinä pyytämään Horpon
isännältä, että hän antaisi puida yhden riihen.» Kettu tuli hiukan
epävarman näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä,
kun sieltä äsken sellainen kyyti annettiin. »Parempi sinun on sinne
mennä kuin minun», sanoi hän, »ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää
kesällä etkä talvella pahaa, niin varmasti antaa meille yhden ahdetun
riihen puitavaksi.» Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.
Mutta siinä samassa palaileekin karhu myrrysmielin Horpon huhdalta
ja hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät
pystyyn hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan
jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhistikin pelottavasti
niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi
rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että
nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. »Voi miesparat!»
säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, »ettehän te tunne näitä
maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin te ne siemenet kylvätte,
kun ei ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää
kaataa ja sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa
hukka käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä
yksiin tuumiin, niin mikäs siinä — kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat
ja muut asunnot. Minähän olenkin tässä juuri niissä aikeissa.»
Muka innostuneena asiaan yhtyi jo puheeseen kettukin, arvellen,
että kaipa karhu oli jo vihansa unohtanut. »Ruvetaan vaan», sanoo
hän, »kasken kaatoon, mutta ensin kai on yhteinen pirtti tehtävä!»
Karhu päästi ison naurun ja sanoi: »Kas kun kettukin salan aikana
pirtistä puhuu! Talvella sinä kyllä kovalla pakkasella aina vannot,
että kun tästä kesään pääsisi, niin varmasti pirtin laittaisi, mutta
kesän tultua ovat rakennuspäätöksesi sulaneet lumen mukana pois. Ja
muistetaanhan tuo, kun sitten kerran ruvettiin pirttiä tekemään.
Minä tein sen syksyllä, puisen laadin hyvän, mutta sinulta jäi koko
työ talveen, jolloin muka viisaana rupesit jäästä pirttiä laatimaan.
Turhaan minä varoitin, että älä laita, kettu repale, jäästä pirttiä
— se sulaa keväällä; 'ei sula', tämä muka viisaudessaan vänkäsi ja
laittoi pirttiään. Niin päästiin kevääseen ja sulihan se, jolloin
rupesi tunkeilemaan minun pirttiini. Niin että toisenlaiset ne pitää
olla talon tekijät kuin tämä kettu repale, jos mieli nurkan ruveta
nousemaan.» Hukkakin oli hyvillään siinä kuunnellut, kun karhu
haukkui kettua, ja rupesi hänkin repoa halventamaan. »Niin ne ovat»,
sanoi hän, »tuon ketun talonpuuhat kuin Kääpälän Merkin, joka on
minulle sukua ja josta kuulin tätä kerrottavan. Kun sillä kesällä
on kovin väri, niin se etsii pimenneitä ja hyhytellessään vannoo,
että jos nyt vain talveen elää, niin hän tekee jääkodan itselleen
maatakseen. Ja kun sillä on talvella kovasti nälkä, niin se odottaa
kesää tehdäkseen itselleen naurishalmeen, että saisi sitten oikein
kyllältään naurista syödä. Mutta siihenpä ne ovat koiralta jääneet sekä
jääkodat että naurishalmeet, ja siihenpä ne taitavat jäädä ketunkin
talonrakennuspuuhat.»
Kettua harmitti karhun ja suden pilkka ja hän sanoi siinä vain: »Erihän
ne ovat rakennusmiehet, jos ovat rakennuksetkin, asutaan sitten kukin
omassa talossaan. Mutta sitä minä tässä arvelin, että hyvä olisi
varata hiukan parempaa evästä, kun on edessä niinkin raskas työ kuin
kaskenkaato. Näin tuolla äsken tullessani Piippolan muorin panevan
suuren voipytyn aittaan, johon kyllä helposti voi päästä; suostutteko,
kuomat, tuumaan, niin mennään yhdessä ja otetaan voipytty?» —
»Suostumme!» huusivat karhu ja susi yhteen suuhun ja niin lähtivät he
kolmisin taloa kohti. Tultuaan Piippolaan huomasivat he talon aivan
tyhjäksi, hiipivät aitalle, ja karhun jäädessä vahtiin murtautuivat
kettu ja susi sisään, saivat pytyn ja lähtivät takaisin metsään.
Tullaan nyt kaskirinteelle, jolloin karhu kysyy, kuinka tämä eväsvoi
sitten jaetaan. Kettu arveli siihen, että annetaan pytty kokonaan
sille, joka enimmän muistaa, ja kehui: »Minä muistan ylen ammoisia
asioita ja vieläpä tiedän kaikki.» Silloin suuttui kontio, painoi
pytyn jalkainsa väliin ja kiljaisi: »Suusi kiinni, repo! Mitä
ammoisia sinä muistat, itsekin kolmikesäinen ollen!» Kettu huomasi
silloin, ettei tässä auttanut liiaksi persouttaan näyttää ja sanoi
välinpitämättömästi: »Tuossa näkyy olevan aukko ison kiven alla —
eiköhän, hyvät kuomat, panna saalistamme sinne piiloon, sillä ei
sitä voida nyt ruveta jakamaan, koska kuuluu jo ihmisääntä tuolta
takaamme? Ja siellä se säilyy meille vaikka jouluvoiksi.» — »Kuuluuko!»
säikähtivät siitä karhu ja susi, »pannaan vaan!» — ja niin pantiin
pytty sinne kiven alle piiloon ja lähdettiin kaskimaalle. Mutta kettu
veijari vannoi mielessään, että kyllä hän sittenkin sen voin, sieltä
yksin syö.
No, rupeavat nyt kuomakset kaskea kaatamaan. Karhu ja susi kaatavat
puita ja raatavat kovasti, mutta kettu siinä vain heidän vaiheillaan
liehuu muka toimessa, mutta ei teekään mitään. Karhu siitä jo
hänelle kovenee, mutta kettu selittää: »Minähän täällä puita pidän,
etteivät päällesi kaadu, kun sinä niin kovasti raadat.» Tyytyvät
siihen selitykseen karhu ja susi sekä raatavat hartaasti edelleen.
Näkipä kettu sitten kovasti marjaisen pihlajan, rupesi siitä maljoja
himoitsemaan ja sanoi karhulle: »Kaadapas tuo pihlaja, että vien siitä
marjoja vanhalle äidilleni.» Tämä oli karhusta kaunis pyyntö ja hän
kaatoihin ketulle pihlajan. Kettupa silloin hotkaisi marjat suuhunsa,
jolloin karhu kummastuneena kysyi: »Etkös vanhalle äidillesi viekään?»
Mutta kettu vastasi ynseästi: »Kyllä hänellä on yhtä kirkkaat silmät
kuin minullakin, hakekoon itse vain!» Kovin oli tämä karhusta rumasti
sanottu, mutta ei hän siitä sen enempää kuitenkaan välittänyt, vaan
kaatoi taas suuren puun, mutta niin pahasti, että se tuli siihen
tielle, joten täytyi ruveta sitä syrjään vetämään. Karhu huusi kettua
avukseen, jolloin tämä toimessaan neuvoi: »Ota sinä tuo latvapuoli
olallesi, minä lykkään täältä tyvestä!» Karhu teki kuten kettu
käski, ja rupesi vetämään puuta vastahankaan, kunnes kuuli takaansa
epäilyttävää ääntä. Hän vilkaisi sinne ja näki, että kettu hyväkäs
istuikin puun tyvellä ja antoi siinä vain itseänsä herroina vetää.
Silloin karhu suuttui ja läksi aika hamppua kettua tavoittamaan, mutta
tämä luikaisi juurikan alle ja sieltä lepytteli karhua, luvaten tämän
jälkeen ahkerasti työskennellä. »No», sanoi karhu lopuksi ja ruvettiin
taas kaskea kaatamaan. Niin tuli ilta ja paneuttiin nukkumaan. Kettu
vain ajatteli sitä voipyttyä.
Seuraavana aamuna ei kettu olisi viitsinyt lähteä raskaaseen työhön
ollenkaan, vaan himoitsi voita ja älysikin karhulle ja sudelle
uskotella: »Kuulkaapas, hyvät kuomat, täällä kävi yöllä, kun te
makasitte, Ilmolasta Kyllölän talon koira Turva minua hakemassa
ristiäisiin kummiksi; siellä on emäntä saanut pieniä.» Kovin tämä
nyt oli karhusta ja sudesta sopimatonta keskellä kiireintä kasken
kaadantaa, mutta sanoi karhu kuitenkin: »No, kun sinua on kerta haettu,
niin menehän sitten.» Kettu mennä sipakoitsi ilomielin kivelle, jonka
alla voipytty oli, otti sen sieltä ja alotti laidasta syöntiä sekä söi
niin paljon kuin jaksoi, jonka jälkeen pisti kannen kiinni ja pytyn
taas piiloon. Paluumatkalla hän sai vielä lammaslaumasta pienen vuonan
kiinni ja söi siitä takapuolen, mutta etupuolen vei karhulle ja sudelle
tuliaisiksi. »No olikos hauskaa?» kysyi karhu heti, »ja mikä pantiin
lapselle nimeksi?» — »Hauskaa oli!» kehaisi kettu, »hyvät ja rasvaiset
olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin lapselle
Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teillekin vähän tuliaisia!» Kettu
siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat
kitaansa ihmetellen, että sievänpä se osasikin Kyllölän emäntä panna
nimen lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö.
Aamulla siinä taas kettu herättelee tovereitaan ja sanoo, ettei
hänestä ole tänäänkään työhön, kun yöllä heidän nukkuessaan käytiin
häntä Ilmolaan ristiäisiin käskemässä. »Siellä kuuluu nyt Kääpälän
emäntä saaneen pieniä.» — »No johan nyt jotakin!» ihmettelivät karhu
ja susi, »mikä niille Ilmolan emännille nyt tuli! Kumma kun ei
meitäkin kutsuttu.» — »Eihän sinne vanhoja rötköjä käsketä rojuksi
huoneisiin!» sanoi kettu ylpeästi, ja vaikka ketun meno olikin
karhusta ja sudesta hyvin joutavaa kiireenä työaikana, sanoi karhu
kuitenkin lopuksi: »No mene sitten, mutta muista myös meitä!» Ja
menihän kettu, sipakoitsi, iloiten voipytylle, aukaisi kannen ja söi
kyllältänsä kuten edelliselläkin kerralla. Takaisin palatessaan hän
sai kiinni vanhan variksen ja toi sen mukanaan tuliaisiksi. »No olikos
hauskaa ja mikä nyt nimeksi pantiin?» kysyi taas karhu uteliaana.
»Hauskaa oli!» kerskaili kettu, »ja paljaat oli siellä herkulliset
linnunlihat syötävänä. Lapselle pantiin nimeksi Keskuti Keskuti, —
tässä olisi teillekin vähän niitä ristiäisruokia». Eihän karhusta ja
sudesta variksen raato erähäinen syötävä ollut, mutta söiväthän sen
sentään hyvillä mielin ja kiittelivät, kun oli Kääpälän emäntä heidän
mielestään kauniin nimen osannut panna lapselleen. Ruvettiin sitten
taas yölevolle ja raskaan työn tehneet karhu ja susi nukkuivat kohta
sikeästi hyvän omantunnon turvissa. Kettu viheliäinen vain valvoi ja
mietti uusia metkuja.
Aamulla kettu jälleen kiirehti herättämään tovereitaan ja sanoi
hämmästyksissään, ettei hänestä ole tänäänkään työhön lähtijäksi,
kun taas yöllä käytiin ristiäisiin kutsumassa. »Siellä on nyt Horpon
emäntä saanut pieniä». »Ho!» murahti siihen susi ja karhu oli aivan
ihmeissään. »Eikö se nyt», sanoi hän, »lapsen saaminen siellä Ilmolassa
lopukaan, mistä niille nimetkään kaikille löydetään! Mutta mene nyt
kuitenkin, koska sinusta niin paljon näytään pidettävän, että ihan
joka ristiäisiin kummiksi vaaditaan. Tuo sentään meillekin jotakin.» —
»Kyllä tuon!» lupasi kettu ja mennä sipakoitsi taas sinne voipytylle,
jonka nyt lopullisesti puhdisti. Mitään tuliaisia mukaansa tuomatta
hän sitten palasi karhun ja suden luo ja ilmoitti, että lapsen nimeksi
pantiin Lopkuti Lopkuti. Maata mentäessä sanoi nyt karhu: »Koska et
tuonut meille mitään tuliaisia, vaikka itse olet kolmena päivänä
ristiäisissä herkutellut, syömme me suden kanssa huomenaamulla sen
voin, varsinkin kun saimme jo tänään kasken kaadetuksi.» — »Syökää
vain, hyvin te olette sen ansainneetkin, kun olette näin suuren kasken
kaataneet», mukasi siihen kettukin herttaisesti ja niin nukuttiin
seuraavaan aamuun kuin työtä tehneet ainakin.
Lähdettiin sitten aamulla sinne kivelle, jossa voipytty oli,
avattiin kansi ja nähtiin, ettei ollut enää kuin muutama nokare
jäljellä. Synkeinä siinä karhu ja susi tuijottivat ensin toisiinsa
ja sitten kettuun kunnes karhu kirosi karmeasti ja sanoi ketulle:
»Sinä riivattu olet varmaankin käynyt pytyllä ja syönyt kaiken voin
suuhusi, häh!» Ja hukka näytteli pitkiä ja keltaisia hampaitaan ja
lähestyi repoa pahaa ennustavan näköisenä. Repo katsoi tarkkaan, mistä
paras pakotie olisi avoinna, mutta ei vielä asiaansa heittänyt, vaan
rupesi puolustautumaan. »En minä ole teidän voitanne syönyt», sanoi
hän, »ristiäisretkillähän minä olen ollut melkein kaikki päivät.
Itse lienette syöneet voin minun poissa ollessani ja nyt siitä minua
syytätte. Mutta pannaanpas maata tuonne päivänpaisteeseen, niin
nähdään, kenen suusta rasva rupeaa tirisemään, sillä sen se tekee,
jos niin paljon voita kerralla syöpi.» Karhu ja susi ällistyivät
revon röyhkeydestä ja hänen syytöksestään sekä suostuivat kokeeseen
kerrankin revon omilla aseilla todistaakseen hänen syyllisyytensä.
Pantiin kalliolle lepäämään päivänpaisteeseen ja karhu sekä susi,
joiden jäseniä ankara hakkuutyö vielä raukaisi, nukkuivat siihen
kohta. Silloinpa kettu hiljaa kävi kokoamassa viimeisetkin voinokareet
ja voiteli niillä karhun ja hukan kuonon. Heti kun voi oli ruvennut
sulamaan, herätti hän molemmat ja sanoi: »Nouskaa pian ylös, nyt on
suunne vallan voissa!» Häpeissään huomasivat susi ja karhu, että niin
oli todellakin asia, mutta epäilivät siitä huolimatta, että tämä kaikki
oli vain ketun kureja. He rupesivat kettua haukkumaan ja muistelemaan
kaikkia sen pahoja töitä, kuinka se oli heitä pettänyt, turkit
polttanut, hännän avantoon katkaissut, suden akkaa pahoinpidellyt,
houkutellut karhun kynnet kiipeliin ja jos mitä ilkeyttä tehnyt, ja
niin päättivät he ajaa ketun pois koko Metsolasta, jossa se sai vain
pahuutta ja onnettomuutta aikaan.
Taas täytyi siis revon puikkia pakomatkalle, pois vihaisen karhun ja
hukan ulottuvilta.
XXXII.
KEN EI KISSAA ELÄTÄ, HIIRIÄ ELÄTTÄKÖÖN.
Kissa on saatu kiukahalla,
Nenä neittä, pää jänistä,
Häntä Hiiden palmikkoa.
Näihin aikoihin sattui Kääpälässä sellainen surullinen tapaus, että
kissa, talon vanha palvelija, joka oli uskollisesti toimittanut
tehtäviään jo neljätoista vuotta, hiirtä maitohuoneessa tavoittaessaan
kaatoi maitoruukun ja se siinä särkyi muruiksi. Ja vaikka tämä oli
ensimmäinen vahinko, mikä kissalle koskaan oli sattunut, sydäntyi
Kääpälän akka siitä niin, että sanoi isännälle: »Tuo kissa tapa pois!»
Mutta isäntä tuumi siihen: »Minun on sääli tappaa häntä, vanhaa miestä,
— vaikka hänet salolle saattelen ja sinne eksytän; pitäköön, jos
tahtoo, itselleen siellä jotakin elatusneuvoa.» Ja niin hän pani kissan
säkkiin sekä vei metsään, jonne eksytti vanhan palvelijan.
Vakavin, elatushuolien painostamin miettein ja itkeä tihrustellen
kissa siinä nyt kävelee pitkin saloa, kun jo sattuukin itse Mikko
tulemaan vastaan. Ei ollut hänenkään mielialansa niitä hilpeimpiä,
mutta ei varsin matalakaan, sillä hän oli tottunut siihen, että
nokkela mies aina selvittää itsensä vaikeastakin pulmasta. Nähdessään
kissan, elävän, jota ei ollut koskaan Metsolassa huomannut, hän rupesi
arvailemaan, mikä otus tuo mahtaisi olla, ja päättelikin kuulemiensa
kuvausten nojalla, että tämä nyt on varmaan itse herra Vinkkeli,
kissa. Tuumien, että kissan ystävyydestä saattaisi olla näissä oloissa
melkoista hyötyä, hän laati kissalle sulavan tervehdyksen sanoen:
»Kotsa Muilovits Artamonovits, mihin nyt matkasi pitää?» Kettu oli
näet aikoinaan vaellellut Ryssänmaalla ja siellä oppinut suurilla
arvonimillä ja sulavilla sanoilla toisia puhuttelelemaan. Kissaa
miellytti tämä kohteliaisuus ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja
miten hänet sitten oli metsään eksytetty. Täällä hän nyt salolla
kuljeskeli etsien jotakin suuhun sopivaa. »Mutta minne olet itse,
kettu kuoma, nyt matkalla?» kysyi hän lopuksi. Kovasti suruissaan
kettu puolestaan selitti, kuinka karhu ja susi olivat käskeneet hänen
poistua näiltä mailta kokonaan ja kuinka hän nyt harhaili täällä
puoleksi piilossa, etteivät vain vihamiehet saisi häntä kynsiinsä.
Niin kova tuomio oli hänelle langetettu. Silloin sanoi kissa: »Ota
minut rengiksesi, niin ei tarvitse mennä muille maille. Annat minulle
palkaksi ruoan ja hoidon, jos sinulla on, mistä antaa.» — »Ainahan sitä
sen verta olisi», tuumi siihen kettu, »mutta en minä silti tohdi olla
täällä, sillä kyllä karhu ja susi sinun voimiltasi minut tappavat».
— »Ole huoleti!» vahvisti häntä silloin kissa, »minä olen siksi
topakkaa sukua, että minä tapan ne molemmat, jos tahdon, kuten teki
ukkovaarinikin, vaikka siinä oli vielä jalopeura kolmantena». Ketulla
menivät silmät suuriksi tämän kuullessaan ja hän tiedusteli kissalta,
milloin ja kuinka tämä oli tapahtunut, koskapa hän ei ollut sattunut
koskaan siitä mitään kuulemaan.
»Se oli seikka semmoinen», kertoi kissa, »että niihin aikoihin, jolloin
täällä Metsolassa vielä eleli jalopeurakin, eräs esi-isistäni sattui
istua kököttämään aidalla, juuri kun jalopeura, karhu ja susi kulkivat
siitä ohitse. Ylimielisyydessään silloin jalopeura sanoi sudelle:
'Syö sinä tuo eläin, minä en rupea, en viitsi ryhtyä noin pieneen
eläimeen.' Silloinpa vaarini, joka oli kuullut jalopeuran sanat,
suuttui, köyristi selkäänsä ja sanoi: 'Jos minä tahdon, niin minä tapan
teidät jok'ainoan'! Tästä oudosta uhkauksesta nyt jalopeura, karhu ja
susi säikähtivät kovasti ja rupesivat miettimään sekä pelkäämään kissan
aikomuksia ja menivät autiotupaan piiloon. Karhu meni lattian alle,
susi päreorsille ja jalopeura uunille, ja niin ruvettiin odottamaan,
mitä tuo kissa hyväkäs mahtaisi tehdä. Eipä aikaakaan, kun jo kissakin
tuli pirttiin hiiri suussa, hyppäsi pöydälle ja rupesi siinä syömään
saalistansa, hiljaa marmattaen syödessänsä. Karhu tuli kovin uteliaaksi
tämän merkillisen äänen kuullessaan, ja liikahti piilossaan paremmin
nähdäkseen, miten kissa sitä ääntä pitää. Mutta silloinpa vilahtikin
hänen korvansa lattianraosta, kissa huomasi sen, luuli hiireksi ja
hypätä loikkasi tämän luullun hiiren niskaan, tarttuen karhua korvasta
kiinni. Kamalasti säikähtäen tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja luullen
viimeisen hetkensä tulleen karhu umpimähkään yritti töytäistä pakoon
sieltä permannon alta, mutta, taittoihin niskansa lattian rakoon ja
kuoli siihen heti Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän säikähdyksissään
kun hiireksi luulemansa näin äkkiä muuttui karhuksi ja niinpä hän
puolestaan hirmustuneena pökäisi päreorsille pakoon. Hukka, joka
vavisten oli nähnyt, miten karhun oli käynyt, luuli silloin oman
vuoronsa tulleen ja henkiriepuaan säilyttääkseen karkasi orsilta
lattialle. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kun hän
hätäännyksissään harppasi eikä tarkoin katsonut, mihin loikkasi, niin
paiskasikin äijäpaha päänsä pankon kylkeen aivan puhki ja siihen kuoli.
Aivan kauhistuneena puolestaan kissa hyppäsi orsilta uunille, arvellen,
että siellä ei nyt ainakaan mitään petoa liene, ja silloinkos sieltä
tuli jalopeuralle kiire ja käskemätön lähtö. Ei muuta kuin korentona
peto potalsi ovea kohti, löi päänsä puhki ovenpieleen ja siihen kuoli.
Sillä tavalla siis kissa tappoi ne kaikki kolme, aivan kuten oli
uhannutkin.»
Näin kertoi kissa ja kettu sanoi siihen syvämietteisesti, että
»ahaa». Ketulle johtui kissan kertomuksesta mieleen, että ehkäpä
tässä sittenkin kissan avulla hyvinkin puoliansa pidettäisiin, ja
niin hän pestasi siinä kissan rengikseen, lupasi syöttää häntä
puhtaalla linnunlihalla, sekä vei hänet talolleen, jossa rupesivat
yhdessä elämään. Tarkoin siellä nyt kettu perehtyi kissan elämään ja
vaiheisiin, sillä hänellä oli omat tuumat mielessänsä.
Näin tuli Kääpälän vanhasta mirristä Kettu Repolaisen renki.
XXXIII.
KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.
Rusko on mullasta ruvennut,
Karvahalli kankahalta,
Noussut suolta suurijalka,
Lehosta leveäkämmen.
Kettu ja kissa rupesivat sitten pitämään yhteistä taloutta, mutta
pian huomasi kettu renkinsä hiukan laiskanpuoleiseksi. »Menisit nyt
sinäkin», sanoi hän eräänä päivänä, »hakemaan ruokaa, sillä enhän
minä jaksa sitä meille molemmille riittävästi kantaa, varsinkaan kun
en uskalla vielä aivan vapaasti liikkua.» Kissaa suututti hiukan tämä
huomautus, mutta läksihän hän kuitenkin. Ja onni potkaisi häntä niin,
että hän löysi aholta vasta tapetun hevosen. Hän nirhaisi siltä korvan
ja vei sen ketulle näytteeksi, sanoen: »Tuollaisen elävän minä nyt
tapoin; sillä on tuommoiset korvat, menehän aholle katsomaan!»
Uskaltautuipa silloin kettu katsomaan tätä kissan suurta saalista ja
lähti sanotulle aholle päin, mutta kohtasikin suden, joka hänelle
pahasti irvisti. Pysytellen varovasti ulohtaalla kettu nyt lepyttelee
hukkaa ja kysyy makeasti ja ystävällisesti: »Mitenkäs olet nyt, hukka,
voinut?» Hukkakin siinä ketun suopeudesta leppyy ja sanoo: »No kyllä
olisivat tässä jo kääntyneet hampaani naulaan, ellemme olisi saaneet
Pekan kanssa vihdoinkin isketyksi isoa hevosta.» — »Vai siinä se kissan
iso saalis nyt olikin!» hymähti kettu mielessään, mutta rupesi muka
kyselemään, missä raato oli. Susi sanoi olevansa sinne menossa ja kettu
seurasi häntä. Kun tultiin paikalle, oli siellä jo karhu aterioimassa
ja irvisti ketulle niin, että tämä pysyi sangen tarpeellisen välimatkan
päässä. Söivät siinä sitten karhu ja susi hevosta ja kettu katseli
kaukaa vesi suussa.