Suoraa päätä töytää hän pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää
peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle
kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea,
leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee
Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen
— ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä
puikkimaan kuin henkensä edestä.
Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi
peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt
tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan
hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin,
joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.
Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli
vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta
paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja
surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä
laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari
portilla ja kysyy: »Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi
rukka, tänäpänä?» Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata
hivautti ylimielisesti: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä
sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.»
Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli
paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.
Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja
varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä,
syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti
kotiin. Mutta taaskin pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän
kysymykseen: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen
tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä
silloin sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun
oli hänen pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä
seuraavana päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti
syötetyksi.
Niinpä lähtikin ukko itse seuraavana päivänä pukkia laitumille
saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille
edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Eipä
pukki malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: »Söin: kun
lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun
hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» — »Ahaa, vai sellainen otus sinä
oletkin!» ärjäisi tähän vaari, köytti pukin, niininuoralla aitaan
kiinni ja repesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän
veitsi tylsä, ei sen terä vienyt; silloin ukko lähti kiireesti pajaan
juoksemaan, sen vielä siinä samassa teroittaakseen. Mutta sillä aikaa
kun hän kikli ja kikli siellä pajassa, puri pukki niiniköyden poikki ja
läksi mennä huristamaan salolle pakoon mokomata vihaista vaaria.
Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi
oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset.
Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä
ja pitkän partansa, nousi hänen rohkeutensa ja hän ärjäisi: »En
pelkää, vaikka tulisi kuusi sutta!» Mutta siinä paha, missä mainitaan:
kun hän käännähti, seisoikin hukka hänen takanaan. »Vai et pelkää»,
sanoi hukka miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, »sehän hyvä on —
mitäpä minussa on pelkäämistä!» — »Voi, hyvä hukka!» ratkesi nyt pukki
puhumaan aivan toisella äänellä, »etkö näe, että olen aivan humalassa!
Mitäpä juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä
kerta vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!» — »Niin» sanoi
hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut
pahoin nälkäinen, »niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon
menneeksi.» Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi
Katilan autiotuvalle.
Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui
koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa
sivuitse, ja kysyy: »Mitä sinä itket, mitä sinä murehdit?» — »Itken»,
vastasi jänö, »murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut
minun pirttiini — sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti
pahalla äänellä, niin minä siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime.» —
»No johan nyt jotakin», ihmetteli karhu, »mikähän se sellainen elukka
mahtanee olla? Lähdetään, niin kyllä minä ajan sen sieltä pois?»
Mennään siinä yksissä, tullaan kynnykselle ja avataan uksi — siinä
samassa pukki taas prähähtää pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä
kestänyt kontionkaan sisu sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko
puikkimaan, niin että häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun
juurelle surkeuttansa itkemään.
Tulee siinä sitten hukkakin, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja
kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin
hukka tarjoutui ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö
vastaa: »Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei
saanut.» Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan
siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein
pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja
valitus koivun juurella työksi.
Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja
tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää
moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloinpa
Jussiakin jo naurattaa ja hän vastaa: »Ei sinussa ole ajajaa, sinähän
olet vielä arempi kuin minä!» — »Pois minä sen ajan!» kerskailee peura,
»minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä
täyteen.» No, mennään siitä sitten, uksi avataan, mutta kun pukki taas
prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä menivät
siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaakin nyt
jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä
tuhertamaan.
Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan
taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän
siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että
mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä — sarvet on suuret ja
itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi siitä
suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin
sellainen peto, »olisikohan ollut peura vai mikä?» — »Ehei ole peura!»
vastaa jänis, »suora oli sarvinen, villainen, suuri.» Jopas nousi
silloin kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: »Läkkä, minä ajan
sen sieltä pirtistä pois!» Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi
kukolle: »Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan
käyty kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!» Mutta Immilän iso
kukko siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa
ja todistaa: »Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä
pienetkin ollaan!» Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan
autiotupaa kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.
Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin
kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi
pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi tuvan
ovelle. Ja kun kukko siitä toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään
räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä tietä
tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi oistonaan
sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin korentona lensi
pukki ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että mieluummin
vaikka pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten petojen
ja ränkyjäin kanssa otteluun.
Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka
yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta ei
jänö siihen taipunut. »Pois minä lähden», sanoi hän, »näiltä Ilmolan
mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois
menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen.» Ja
niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen
pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä
yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin
Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten
siitä kanoillensa kerskailla.
Sitten sitä ei ollutkaan enempää.
XXX.
JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.
Tuki korvat tuomarilta,
Lahjo kaikki lautamiehet,
Nimismiehet miellyttele,
Silmät silkillä sitele.
Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin
seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa,
eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan.
Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista
hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa,
miten siellä viljat valmistuivat. Tuli siinä sitten rukiin tähkiä
maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui niin huhdassa
käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntäpä siitä suuttui ja vannoi:
»Kylläs tavoitan!» Kavalan keinon keksikin nyt viekas Horpon isäntä.
Hän kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja
myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui
halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko
ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.
Se oli kuulakas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapuu
halmeelle tavallista reittiänsä, yritti jo mennä viinapadan sivu, kun
samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen sieraimiinsa.
Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: »Mikähän tässä niin makoisalta
haiskahtaa?» Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin, että tuosta
kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tulla. »Mukavaa vettäpä siinä
tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko silti mettä
lienee!» Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen ja mietti.
»Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään mahtane
tappaa? Johan se nyt tappaisi — vesi!» Karhu kastoi ensin hiukan
kielensä päätä, liposteli ja sanoi: »Ah!» Sitten hän kastoi koko
kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. »Mutta tämähän vasta
pannahisen hyvää vettä onkin!
»Enpä ole moista ennen maistanut, tämä on parempaa kuin mesi, paljonkin
parempaa, tässä asuu eri voima, täytyypä ottaa vieläkin kulaus, koska
tuntuu niin janottavan.» Ja karhu täräytti naamaansa sellaisen ryypyn,
että täytyi ihan vatsan pohjasta sen jälkeen ähkäistä.
Vähän ajan kuluttua tunsi karhu erinomaisen suloista aaltoilua koko
ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä
ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata satakieltä. Metsä, pelto,
koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja
hän rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa.
Äkkiä hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, hän nousi
kahdelle jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: »Hih!»
Musta kaskenkanto tuntui siinä katselevan niin uhmailevasti — karhu
tempasi sen juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi:
»Vai mitä, häh!» Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja
irti vääntämään ja niitä mäkeen mäikyttämään. »Vai siinä toljotatte,
häh, ettekö usko vähemmällä, häh!» Niin hän raivosi hikipäissään kauan
aikaa, kunnes vihdoin tunsi väsähtämistä ja palasi lähteensä ääreen
juomaan mettä janoonsa.
Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan
aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja
lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen
onnellinen. Väliin kasvoi riemu niin suureksi, että täytyi hypätä
pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas
niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen
paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti
ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen
makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä
hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli
elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä
itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään.
Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta,
metsää, männikköä, Horpon isäntääkin, koko maailmaa, tehdä sula,
ilmeinen, ikuinen sovinto — ja rauha — ja rakkaus — hik! — heidän —
hik! — kanssaan...
Karhu nukkui siihen multaiselle kasken reunalle syvään ja
häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että
Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen
kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin
konsanaan kuollut karhu ainakin, pääsi heiltä iso ilo ja kiireesti he
toivat metsän reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin
ääreen. »Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?»
arveli renki. »Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu
vielä. Ja kuoleekin se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut»,
vastasi isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua kovasti.
»Mutta eiköhän olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla
kiinni, sen varalta, että tiellä virkoaisi?» ehdotteli taas renki.
»Ei noin juopunut niin äkkiä herää», sanoi isäntä, »nostetaanhan vain
kärryille ja viedään kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista.»
Ja niin nostaa rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja
lähtivät ajaa rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.
Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että
kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti
häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta
ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa.
Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen — ja
heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa
kärryillä ja — niin, siinä vierellähän astelikin itse Horpon isäntä.
Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän
viekkaita vehkeitä.
»Vai niin!» ärjäisi hän äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn.
Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja
isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä sattuivat kärry
isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon
ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei
tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan ja kiukuissaan hän läksi
etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa
maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä
ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun
ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla
hänen viimeisensä.
* * * * *
»Katsoppas äijää, kun sattuikin pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni
vuoksi!» harmitteli Horpon isäntä, »mutta on niitä vielä muitakin
keinoja. Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahtikin kiinni.
»Ahah! Jopas minä, ukko, sinut tavoitin!» sanoi isäntä sitten
iloissaan, kun tapasikin aamulla karhun loukkausta. Karhulla oli kova
hätä, että nyt se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään
hänet irti. »Minä tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle
niinkuin maailma maksaa», lupasi hän. No, isäntä arveli siinä,
etteihän toki sovi kasken osamiestä hengiltä ottaa ja päästikin hänet
irti, nähdäkseen, mitähän hyvää karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu
päässyt loukkausta, kun hän jo uhkasi tappaa miehen ja syödä hänet,
kun tuollaisia surmapaikkoja metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa
karhulle, että tämähän oli luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja
karhu myönsikin luvanneensa sen tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen
pahalla palkita, sillä niinpä aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin
sanoi Horpon isäntä: »En minä anna itseäni syödä! Mennään oikeutta
etsimään, että saadaan nähdä, kumpi meistä on väärässä.» Karhu myöntyi
ja niin lähdettiin tuomaria etsimään, päättäen, että pannaan se
tuomariksi, joka ensiksi vastaan tulee.
Sattuipa siinä silloin tulemaan Jussi piippakorva ja hänelle nyt
esitettiin asia ja pyydettiin häntä tuomariksi. Tärkeänä Jussi harkitsi
oikeusjuttua ja tuomitsi viimein Horpon isännän olevan väärässä. »Sillä
kaikkihan tietävät, että maailmassa melkein aina hyvä teko palkitaan
pahalla», huomautti hän. Paikalla karhu tahtoi tappaa isännän, mutta
tämä sanoi: »Ei vielä, ennen kuin ainakin kahdet tuomarit kuullaan.» Ja
pitkämielisyydessään karhu suostui uutta tuomaria etsimään.
Kuljetaan sitten eteenpäin tuomaria etsimään, kunnes tuleekin Kääpälän
vanha uskollinen Laukki vastaan. Ihmettelee siinä Horpon isäntä, että
mitä nyt on Laukki lähtenyt yksin kulkemaan, pysähdyttää sen ja kertoo,
mikä on hänellä karhun kanssa asia. Kuultuaan, mistä on kysymys, sanoo
Laukki murheellisena: »Senpä se maailma näyttää antavan palkaksi.
Viisitoista vuotta olen minäkin uskollisesti isäntääni palvellut,
paljon työtä tehnyt ja hyviä varsoja saanut, ja kuitenkin aiotaan minut
huomenna tappaa. Syö pois vain, karhu kuomaseni, miehesi, sillä olet
aivan oikeassa.»
Tämän kuultuansa aikoi karhu heti tappaa Horpon isännän, mutta tämä sai
hänet kuitenkin vielä hillityksi, ja niin matkattiin edelleen uutta
tuomaria etsimään.
Kuljetaan taas hiljoilleen, niin jopas tavataan vanha koira, joka
rampana ja nälinkuoliaana oli siinä puun juurella kuolemaa tekemässä.
Otetaan nyt koira tuomariksi, selvitetään asia juurta jaksaen ja
pyydetään tuomiota. »Tämähän on selvä juttu», sanoo koira. »Karhu on
aivan oikeassa, sillä tämän maailman tapahan on, että hyvä pahalla
palkitaan. Olinhan minäkin ennen hyvä metsäkoira, näätää ja oravaa
haukuin ja saukkoja kaivoin sekä hyviä pentuja sain, mutta kuitenkin
minut nyt, kun olen tullut vanhaksi ja heikoksi, on heitetty tänne
metsään nälkään ja kurjuuteen kuolemaan. Täysi oikeus siis on karhulla
tappaa isäntä.» »Joko nyt uskot!» ärjäisi karhu siihen ja alkoi
uhkaavasti lähennellä, jolloin Horpon isännälle tuli totinen hätä
käteen. »Älä vielä tapa», rukoili hän, »mennään vielä yhden tuomarin
eteen, jos hän sattuisi olemaan lakia tuntevampi kuin nämä.» No, karhu
taas suostuu siihen, ettei isäntä voisi väittää hänen vääryydellä
henkeä vieneen.
Kuljetaan täten edelleen, kun jo kopeutuu itse Mikko mielevä mies,
Repolainen, vastaan. Horpon isäntä heti laatii mieluiset puheet
ja kysyy, mihin Repolainen nyt on matkalla. »Virkani teitä vain
juoksenteIen toimittamassa», huomaa kettu siihen vastata. Isäntä siinä,
kun jutellaan ja karhu ketulle selittää asiaa, salavihkaa kuiskaa
ketulle: »Pidä, veli kulta, minun puoltani, niin saat syödä kukot ja
kanat meiltä.» Kettu ei ole kuitenkaan milläänkään, vaan kuuntelee
tarkasti asian esitystä ja sanoo sitten pitkään ja miettivästi: »Hjaa,
ei tätä sovi seisoen tutkia, tässä on työtä istuallaankin», ja kun
kaikki kolme olivat istuutuneet kukin mättäälleen, lisäsi hän: »Ensin
asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan.»
Tarkoin kyseli nyt Mikko asian mieheltä ja karhulta, oli hyvin viisaan
näköinen ja harkitsi kauan. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän voinut
juttua lopullisesti — vaikka se näyttikin karhulle hyvin pahalta —
tuomita, ennen kuin hän oli nähnyt itsensä tapahtumapaikan, loukkaan,
jossa karhu oli ollut, sekä sotketun ruishalmeen. Siellä oli pidettävä
tarkastus paikan päällä ja sitten sen perusteella, mitä siitä vielä
ilmenisi, asia ratkaistava. Mikäpä siinä, reilusti suostui karhu
lähtemään takaisin loukaspaikalle, jossa kettu jatkoi tutkimuksiaan.
Kettu tarkasti halmeen ja päätteli: »Kyllä olet paljon mieheltä huhtaa
syönyt ja sotkenut.» Siitä sanoo karhu: »Mutta lähdetäänpäs katsomaan,
minkälaisen minulle surmapaikan laati», ja niin tultiin sitten
loukkaalle.
»Tjaah», sanoi kettu, »miten tämä vehje oikeastaan viritetään?
Viritäppäs, Horpon isäntä, loukkaasi, että saadaan nähdä, miten se
oli, kun kantaja lähestyi sitä. Vai näin, jaahah, vai tällä tavalla
siis loukas on vireessä. Jos nyt kantaja paremman selvyyden saamiseksi
lähestyisi sitä samalla tavalla kuin silloin, kun hän joutui siihen
kiinni, niin, aivan sillä tavalla, niin se olisi oikeudelle erittäin
selventävää ja asiaa valaisevaa... Mitenkäs se sitten tuo loukas
laukesi, kun karhu siihen joutui? Ahah! Vai tällä tavalla!»
Jumpsis! Loukas laueta jymähti ja siinä oli taas karhu poloinen
oman tyhmyytensä vuoksi kiipelissä. »Nythän tämä pulmallinen
kysymys selvenikin!» ihmetteli kettu ja jatkoi: »Tuomio on näin
päivänselvässä asiassa lyhyt ja suora: ei muuta kuin hyppää päälle
ja lyö kirvespohjalla otsaan!» Ei siinä Horpon isäntä liioin kauaa
viivytellyt, vaan rupesi kirvespohjalla karhu parkaa pieksämään,
niin että tämä olisi siihen henkensä heittänyt, ellei loukas
olisi rikkoutunut ja äijäpaha päässyt puolipyörryksissä pakoon
pötkimään. »Tule ensi viikolla osillesi ruishalmeelle!» huusi isäntä
vielä pilkaten hänen peräänsä. Mutta revolle hän sanoi: »No niin,
lähdetäänpäs nyt niitä palkkakanoja valitsemaan!»
Mentiin siinä sitten Horppoa kohti, isäntä edellä ja kettu juosta
litvitellen tyytyväisenä perässä. Kun tullaan Horpon aukealle, niin
nähdään, että emäntä onkin siinä suolaamassa voita kartanolla. Kun
emäntä huomaa isännän ja ketun, huudahtaa hän: »Nyt tulee isäntä kotiin
metsästä ja vielä kettu perässä!» Hän rupeaa viittilöimään, että viekää
kiireesti kanat ja kukot turvaan, ettei kettu niitä saisi, mutta kettu
taas luulee, että nyt se hänelle viittoo ja kanoja toimittaa siihen
pihalle syötäväksi. Hän ryntää heti kanojen kimppuun, mutta emäntä
tempaakin kepin ja alkaa sillä häntä peitota, että siihenkös tulet,
senkin kananvaras. Kettu parkuu surkeasti ja puolustautuu: »Sinun
syysi, sinun syysi, sinäpä sormellasi sohoit tulemaan!» Vähissä hengin
pääsi Mikko mielevä mies lopuksi pakoon. Perin nolona hän sitten
itseksensä jahkaili asiaa, tunnusti karhun ja edellisten tuomareiden
olleen oikeassa, kun väittivät hyvän pahalla palkittavan, ja lopetti
mietelmänsä sanoen: »No niinhän on maailman tapa!»
Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa
osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti:
»Kun narrasit etkä antanutkaan!» — »Annoinhan minä», vastasi isäntä,
»itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat
latvat, jos niitä luulet paremmiksi.» Karhu tyytyi siihen, mutta arveli
samalla, että taitaa olla parasta, kun kaataa itse kasken itselleen,
niin saa pitää sekä tyvet että latvat.
XXXI.
JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.
Tiuskipa tiainen puusta:
»Eipä nouse Osmon ohra,
Ei kasva Kalevan kaura,
Ilman kasken kaatamatta,
Tuon tulella polttamatta.»