sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä
syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat
uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat
ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran
kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen
oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen
silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin
pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät
virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä
laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti
ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä
tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin
päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu
kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja
sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!'
koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin
et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni
nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä
tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen
aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen
läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan
kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli
aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?'
Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa
virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.'
'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?'
ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä
otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään
mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'
»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista
töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista,
joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin
viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä
meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää
voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau
mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä
nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän
minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule
näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka
kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle,
niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu
kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen
sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä
säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso
säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä
niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä
sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä
kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin
pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa,
ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun
päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta,
niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä
hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän
kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli
kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi
saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata,
jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin
minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät
pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan
ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!'
— 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut
uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä
takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi,
että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat
kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen
peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.
»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten
kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin
valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan
ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä
niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta
harmittaa.»
Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli
korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta
kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä
ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen
hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo
elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan,
vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi
kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee
otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä
ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa
sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt,
ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se
nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun
pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken
perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan,
sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei
tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi
ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä
ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt
ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.
Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja
keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa
halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi
siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No
jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja
opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä,
on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla
kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne
jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.
»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran
kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle
ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista
ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä
arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja
saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet,
niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta
kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä,
niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen
kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä
tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova
hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän
salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä
enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei
eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.
»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa
metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika,
mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut
hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään,
kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä,
minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt.
'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira
siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin
komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään,
mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli.
Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä.
'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään
saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään.
Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen
saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat
koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei
tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani
huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman
evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä
kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani,
niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin
kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä,
sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.
»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti
niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi
aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että
nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin
ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla
kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin
että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös
nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit
kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran
täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää
olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»
Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli
Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta»,
sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos
miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että
sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni»,
sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä
minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan
kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti
kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin
kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun
kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten
Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin,
sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa
vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!»
sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten
minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia
milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti
siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla
silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan
kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan
minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä
haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän
mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä
ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.»
Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä
kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että
se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen
puolesta sen tappaa!»
Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta
turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan,
sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän
laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli
kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä
tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja
syö, mutta mahan heittää siltään.
Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa
nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin,
mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle
ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten
paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien
lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon
määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria
pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät
sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret
tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja
kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen
ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden
vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka
saanut kaikki utaret poltetuksi.
XXVIII.
KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.
Siinä kohta kourihinsa
Kaappasi käpälihinsä,
Tappoi hiiren hirveästi
Ja kaotti kauheasti.
Ennen kuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin
annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä
on jo aikaisemminkin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin
suuri merkitys.
Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan
sille koppariksi. Alottelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa itselleen
talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustellaan siinä naapurukset,
käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta tuli nälkä ja kova
aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan. Molemmilla olikin
melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron ja hiiri talon
multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät veivät saaliinsa
kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonkos nyt kuolleesta
russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että ehkäpä sammakko
antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon talolle. Täällä
isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin paljon, että ihan
kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä ja arveli mielessään,
että on sammakolla poikia, vaikka toiselle syötettäväksi. Tottapa hiiri
oli niin nälkäisen näköinen, koskapa sammakko älysi hänen ajatuksensa
ja vihaisesti ärjäisi: »Mitä sinä minun pesälleni tulet! Syöt vielä
kaikki minun poikani.» — »Enhän minä söisi niitä», puolustelihe hiiri,
»jos heitä nyt vähän maistaisinkin!» Sammakko ryntäsi silloin vieraansa
niskaan ja siinä syntyi semmoinen tappelu, että se nyt oli vallan
hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa, sillä jos hän olisi antanut hiiren
edes maistaa poikiaan, niin kyllä tämä pian olisi makuun päästyään
niistä kaikistakin selvän tehnyt.
Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka
molempain sappi kiehuikin aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää
sanoi hiiri eräänä päivänä: »Miksi sinä vedessä asut ja mitäs siellä
teet? Parempihan toki on maalla olla.» Sammakolla juolahti silloin
koston tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen. »Ei veikkonen! Parempi
minun olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta
sinäkin veteen niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän
tämä maalla olo tunnetaan.» Silloin tuli hiiri todellakin uteliaaksi
ja pyysi: »No, viepäs minutkin veteen, että saan koettaa, mitenkä
siellä eletään.» Sammakko oli heti valmis ja neuvoi: »Laitahan lanka
jalkaasi, että sidotaan sinut sillä minun kinttuuni.» Hiiri teki käskyn
mukaan ja niin mentiin yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi
vetämään hiirtä veden alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli
ja pyöriskeli Tuonpa näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukkaa
tuikaisi alas ja otti hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli
lähtö yläilmoihin. Niin saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset
surkeasti surmansa.
Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan,
arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä
täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpäs muuta kuin hän avasi
räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä se
suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta eräänä
päivänä ilmestyikin työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä
katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku
räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. »Tulin takkia teettämään
mestarilla», vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka
istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi.
»Ka, mikäpäs siinä, tehdään vain herralle takki!» sanoi hiiri, tempasi
mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa
työn joutuin ja hyvin.
Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle
mitään ommellut ja niinpä hän leikkasikin kankaan pilalle eikä saanut
siitä takkia syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren
ilmoittaa, ettei siitä takkia tullutkaan. »No mikä siitä tuli?» kysyi
nyt kissa hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehtelu »Housut.» Kissa
tyytyi siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui
odottamaan niiden valmistumista.
Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat
olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään
tunnustaa: »Ei niistä housuja tullut.» — »No mikä niistä tuli?» —
»Liivit». Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan
liiviensä valmistumista.
Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti
pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. »Ei siitä liivejä
tullutkaan», selitti hän kissalle. »No mikä siitä tuli?» — »Lakki.»
Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.
Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan
tilkuista lakkia, mutta turhaan. »Ei siitä lakkia tullutkaan», hätäili
hän kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.
»No mikä siitä tuli?» — »Tuppi.»
Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit,
arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle
seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan
tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa
sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen
surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja
omistaja täten menetti henkensä.
Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut
syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan,
aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori
lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut
penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja
sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan,
kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana
hiiri silkin lähti pakoon.
Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia
vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri
silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka
»meni veikko, joi vähäisen,
meni sinkku, puolet lappoi,
menin mie ja kaikki kaadoin.»
Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian
kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja
ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan
rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla
on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin
muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä
puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja
möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin
ajellakseen.
Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että
hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle
poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun
hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen
perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja
vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä
rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten
kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui,
kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri
säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä
vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.»
Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei
hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta
kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt,
ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen
mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren
antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka
siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi
hyvänsukuisen!
Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä
ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan,
mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello
ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli
kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja
näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka
menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin
rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että
oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan
mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti
kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»
Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen, eivätkä
sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin rotta.
Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin rotta tuli
ja söi ne. Kertapa kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt on rotta
hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni. Tämäpä
vain pelkäämättä isoitteli kissalle: »Minäpä saan juosta paksuin
vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!»
— »Odotahan!» sähisi kissa, »kyllä minä vielä sinut kiinni saan, ja
silloin saat maksaa siitä, että söit minun saaliini!» — »Et sinä minua
kiinni saa», nauroi rotta, »minulla on hoikat ja pikkuiset jalat,
joilla minä astun tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan.» Ja
tätä puhuessaan ja pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan
tullessa perässä, kunnes rotta samalla pyörähtikin ahtaaseen reikään ja
sanoi: »Tule nyt ottamaan kiinni, jos mahdut.» Kissa sydämistyi tästä
niin, että siitä päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.
* * * * *
Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten
kävi.
XXIX.
PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.
Pukkipa kipokaponen,
Jo teki tihua työtä,
Rupesi rumille töille,
Painui töille törkehille.