maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt minä sinut syön!» Mutta
pukki parkuu suden hampaissa: »Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota
vähäisen, että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin
meidän kanssamme kauniin lähtöveisuun veisaat! Sen jälkeen syö, kun
mielesi tehnee!» — »No olkoon», suostui susi ja lisäsi: »Käyn mä häntä
vaikka noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta
meneekin, niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!» Ja niin
meni susi pässien luo ja sanoi: »Nyt niinä teidät syön.» Mutta pässit
selittivät: »Älä meitä näin riitaisina syö, sillä muuten me rupeamme
sinun sisässäsikin puskemaan, ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?»
Ei ollut vieläkään mieltä suden päässä, vaan rupesi hän siinä riidan
ratkaisijaksi kahden pässin välille ja oli henkensä menettää, kun
pässit oikein vastakkain puskivat. Jo pelkäsi susi, että meni häneltä
päivällisenkin toivo, ja ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat
sanoivat, ettei näitä pidä vielä syödä, karitsoja, ennen kuin niille
veisataan, ja susi rupesi sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivätkin
yhteen joukkoon ja alkoivat kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa
kotiin päin, karitsat edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä
hyppäsivät katsomaan, mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen
pieksää sudelta, joka vähissä hengin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo
tyhmyytensä ryntäsi susi takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki
olisi tullut peltonsa vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta
mitä vielä: eihän siellä enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat
juosseet jo aikoja sitten väen luo turvaan!
Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain
mennä palan hakuun. Näkipä hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui
taas ja arveli:
»Luulin minä jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta tulikin
oikea ilon ja riemun päivä, koskapa sittenkin saan tuosta tavallisen
aamiaisen!» Hän meni tamman luo ja sanoi: »Sinun pintasi on niin
ihana ja sinun lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi
maistaa?» — »Eihän toki!» vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli: »Minä
syön tuon sinun varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan
sinulla vain onkin siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä
tienoilla kävellä!» — »On minulla Kääpälän isännän antama passi»,
sanoi siihen tamma, »niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen
sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani — se on
kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä.» Ei ollut
mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman
takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma
lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi
hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma
laukkasi varsoineen tiehensä.
Selvittyään pyörryksistään rupesi susi katkerasti itkeä öllöttämään
ja moittimaan itseään. »Voi hupsua, mikä olin», kiljui hän siinä
nyt tuskissaan. »Olinko minä mikään pappi, että minun piti pitää
huolta sian lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut
pakko päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin
pässien riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten
lapsille veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia
katsella!» Ja niin muisti hukka Merkin ja päätti mennä vaatimaan
häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran
näin huonosti päättynyt tämä päivä.
XXVI.
EI NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan,
Viinainen viheltämähän,
Huolellinen laulamahan.
Illan hämärissä hukka hiipi hiljoilleen Kääpälään ja ulvahti hiukan
siellä tunkion reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuuluikin
aikamoinen ilakoiminen ja puheen sekä laulun sorina havaitsi
tarkkakorvainen Merkki heti, että nyt on varmaankin susi tullut
velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen luun hampaisiinsa ja meni
katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä. Susihan siellä häntä odotti.
»Kuule nyt, kuomaseni!» sanoi susi, »nyt minulla on niin kova nälkä,
että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi mukaan
antaa minulle ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja
onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa,
jonka myös olet minulle luvannut.» Ja susi kertoi itkeä öllötellen,
mitkä kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat
sattuneet. Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle
luun ja sanoi: »Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi,
kunnes tulee pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt
Kääpälässä häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain
maltamme odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro.» Ja susi jyrsi, niin että
korvat keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.
Sattuipa siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja
hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että saisi
hiiren, kun näkikin samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui
hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut
tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden
niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä
ollutkaan, ja niin hävisikin kissi saman tien kuin leimaus, ällistyneen
suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku
vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja
kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä kysyi hän
Merkiltä: »Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?» Merkki ei
tahdo saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti oli
käynyt sutta iskemässä, ja vastaa vain hyvin salaperäisesti: »Se on
herra Vinkkeli.» Koettaa susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei
Merkki sano siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra,
paljon vierailla mailla matkustellut, ja on nyt asettunut tänne Ilmolan
kylään asumaan. »Yhyy», arvelee siihen susikin ja tyytyy, jyrsien vain
ahnaasti luutansa.
Tulee sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoo Merkki
sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten
puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä
nukkuu raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki ovat ovet kaikki,
kukaan ei huomaa mitään. Väliin joku nostaa päätänsä ja näkee Merkin
ja toisen isomman koiran, mutta pitää vain talon koirina eikä ole
millänsäkään, vaan nukkuu uudelleen. Pääsevät siitä kuokkavieraat
vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä vetää vieraalleen syömistä
minkä kerkeää. Pöydän alla sitten herkutellaan. Susi syö kyllältänsä,
kunnes muistaa taas sen viina-asian ja kysyy: »Onko sinulla se puteli
jo varustettuna — tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?» — »On kyllä»,
vastaa Merkki, »meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla
pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä.» Ja pian oli puteli siinä
veljesten välillä lattialla.
Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: »Ryyppää sinä,
hyvä perheenmies, ensiksi itse!» Merkki esteli, mutta suostui sitten,
ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että »ääh!» Sitten tuli hukan
vuoro ja hänpä vasta kallistikin pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja
puhallellen että »äää-äh!» ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä
nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja
Merkki kehoittaa: »Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!» Ja susi
ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta
varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään.
»Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!» ja
susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä
rupeaa ihanasti läikähtelemään.
Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään
lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: »Älä,
älä, lanko pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!» Ei susi
häntä kuitenkaan paljon kuuntele, relluttelee ja sanoo: »Laulanko,
lanko, laulanko, volaunko ääneen?»-—-»Älä, veikkonen, volau, äänestäsi
tuntevat!» Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken
aikaa, kunnes jälleen kysyy: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko
ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!» — »Älä, älä, veli
veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!» varoittaa
jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, että juopunutta
sutta ei ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi aikaa, ottaa
taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia. »Laulanpa
laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni volau»,
relluttelee hän vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää korvia
särkevästi ulvomaan:
»Paimenen huilu se huutelee
Ja leppätorvi se laulaa,
Mutta se lemmon pämppätorvi
Kovin karsivi kaulaa!»
Mutta siitäkös vasta nousikin hirmuinen meteli. Odottamatta mitään
karkasi Merkki hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai
härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan
että »kuka toi suden tupaan!» sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät.
Vaivoin pääsi susi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä
sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin
aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka
lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas
ylisteli Merkkiä ja sanoi: »Te olette pitäneet koiraa tähän saakka
kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes
täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee,
niin vielä vasta panna pään alle!»
Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi
vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saapi. Kesällä se ei
kuitenkaan viitsi koiraa syödä, kun saapi kyllälti parempaa ruokaa,
sanoo vain halveksien: »Huut’ pois!» ja sitten:
»Mene, kuonokas, kotihin,
Käske tänne kärsäkästä,
Lennätä läpäkkäkieltä!
Kyllä sun talvella tapoan,
Sydänkuulla kunnioitan.»
XXVII.
ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.
Anna juosta vääräsäären,
Kierosilmän keikistellä,
Tulla tänne tuusimatta,
Varomatta vaapotella.
Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon,
laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen
metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta
nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta
laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta
hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen
ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli
vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei
anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen.
Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa
ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka
pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää:
»Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun
pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion
lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat.
Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun
ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän
saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää
pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä
huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen,
pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo
tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi
hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa
keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan,
piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!»
Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan
jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!»
sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»
Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa
Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän
pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja
kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui
eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan
kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua
ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä
makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi,
eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi
tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun
tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella
ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja
rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän
laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että
harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa
mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne
kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi!
Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia
kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli
mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo,
kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». —
»Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin
ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka,
höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa
ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin
joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» —
»On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka,
»sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»
Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän,
»mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun
yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät
pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on
aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli
Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli
taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon
kertoa», sanoi harakka.
Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta
paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa.
Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin
vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla —
hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle.
»Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta
pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan,
heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana
ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se
syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle»
»noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat
nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen
estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä
vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla
vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä
istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty...
Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi
arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet
tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä
kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen,
niin täytynee kestää sekin koettelemus...
Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan
saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten
olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden
askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja
kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät
ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki
viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin
arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen
kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan
autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi,
kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen
päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.
Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi
yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö
sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla
itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen
munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja,
joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat
ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan
autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän
päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset,
kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse
kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi
näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä
siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa
pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä
yhtenä elämään.
Mutta pian huomaa jänis, ettei kissistä ole hänelle sanottavaa apua
talon hoidossa, kun on yhtenään ja alituiseen omilla millä lienee
kyläretkillään. On kerrankin Jussi parhaillaan pihalla hulikoita
huuhtomassa, kun tulee kissi kotiin ja aikoo aivan sanan puhumatta
paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malta enää silloin siivoluontoinen
Jussi olla vaiti, vaan kysyy pilkaten kissalta:
»Kylästäkös kyykkänä tulevi,
Nahkasilmä naapurista?»
Ei ole katti kuulevinaankaan, makaa vain rentonaan ja tuskin hiukkasen
silmiään raottaa. Se suututtaa Jussia. Uudelleen hän kysyy vähän
terävämmin:
»Kalastakos katti nyt tulevi,
Rannaltakos raippahäntä?»
Ei liikahdakaan kissi, rentonaan vain makaa eikä enää viitsi Jussin
kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttuu siitä Jussi ja
myrkyllisesti sähähtää asuintoverilleen:
»Söisi se kattikin kaloja,
Vaan ei kastaisi kynsiänsä!»
Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän
vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:
»Kuule tuon puuppanan puheita,
Nallinaaman nauskutusta!»
Ällistyneenä katsoa pöllötteli Jussi kissaa vasten naamaa, mutta tämä
nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa,
haukotteli ja sanoi uudelleen: »Niin, niin,
»Kuule tuon kuuppanan puheita,
Pyyräsilmän pyyläystä!
»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy
ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen
kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!»
Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja
niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.
Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia
tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin
mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen
halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne.
Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut
mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet
ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut
sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut
itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa.
No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.
Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa
ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja
tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän
karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti,
ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin
yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja
hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko
pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa,
»sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin
karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas
edelleen.
Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä
vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut
pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän
varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta
tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu
koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella
syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista,
joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut
rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta
takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka
hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt
ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut
karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan
jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.
Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin
lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli
itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta
saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona
kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin
edelleen saalista hakemaan.
Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten
ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä
ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja
kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa
luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi
puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan
kaikki.»
Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi
vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti
viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin
vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?»
vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa
niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle.
»Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?»
kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja
juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.