ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä
paimenet laskeneet häntä edes tulellekaan. Penikkakoira siellä vain
jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysyttelee
katraan luona ja kun susi iskee pässin ja lähtee viemään, niin silloin
hän nostaa kovan rähinän ja alkaa panna vastaan. Ponnistelee siinä muka
kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta
ennen kuin ehtivät, vie hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat
Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan
tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halventavat, että kun ei nyt
pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa
ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajavat
Merkin paimenesta.
Suruissaan menee Merkki takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja
matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa.
Tulee ilta ja illan kerällä hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja
kysyy: »No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?»
— »Vielä ne ruokaa!» valitti Merkki, »kun vain yhä enemmän halvensivat
siitä, etten sinulta pässiä riistänyt.» — »No mutta nythän ihme on, kun
eivät enää vanhat neuvot tepsi!» viheltää hukka kummissaan ja keksii
uuden: »Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden lähistölle,
niin tehdään toinen temppu.» — »Ja mikä se sitten olisi?» kysyy Merkki
epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. »Aamusilla kun on vielä
pieni päivä», selittää susi, »tulee lapsi paitaressu pihalle portaiden
eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta hampaisiini ja
lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää minun kimppuuni,
jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti silloin sinulle leipää
ja kaikkea hyvää antavat.» Mutta Merkistä tämä ei ole hauskaa ja hän
kysyy epäillen: »Ethän vain pientä lasta pahasti pidä?» — »En!» —
»Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?»
»En! Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!» Näin vakuuttaa hukka ja
Merkki uskoo, joten taas sovitaan asia.
Aamulla sitten puikahtaa pikkuinen piltti paitatilkussaan pihalle ja
susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon,
Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa:
»Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!» Pentu siinä nilkuttaa
ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee,
kunnes tämä sopimuksen mukaan heittääkin lapsen ja juoksee tiehensä.
Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta
Merkille makean leivän päivät alkavat — häntä kaikki syöttämään ja
juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopas sanotaan,
että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin
varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti
vastaan vunnelehti! Niin sai Merkki suden sanan jälkeen eliniäkseen
puuttumattoman leivän.
Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli
häntä, jolloin tämä sanoi: »No niin, maksa sinä minulle velkasi
toinen kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja
siksi minä en syö sinua! Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin
tulen maksua perimään, ja sidoin on se lupaamasi viinapullokin hyvä
olemassa.» Niin sanoi hukka ja läksi katselemaan Kääpälän maita vähän
muualtakin kuin Merkin tunkion kupeelta.
Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikkakin heittäytyi hänen
kanssaan ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen.
Merkki pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret
jäykkinä ja arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut
penikalta riittävät alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut
tervehtimään häntä koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan ettei Merkki
sentään häntä kovin vihannut, heittäytyi penikka puheisille ja kysyi
uteliaasti: »Setä, minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme
tällä tavalla?» Silloin juolahti vanhan Merkin mieleen koiruus ja
hän päätti syöttää tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja
paksusti pajuköyttä. »Eihän se mitään tervehtimistä ole!» murahti hän,
»kadonnutta pöytäkirjaahan sitä etsitään.» — »Mitä ihmeen pöytäkirjaa?»
kummastelee peni — »en minä ole kuullutkaan.» — »Mitäpä — tuollainen»,
vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: »Se tapahtui ennen nuorra miessä
ollessani — siitä on jo aikoja...» — »Eikö setä kertoisi?» houkutteli
peni. »Ka saatanhan tuon kertoakin», sanoi viekas Merkki ja jutteli
seuraavan tarinan.
»Siitä on hyvin kauan», valehteli Merkki, »olin silloin nuori ja niin
väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju
nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä,
kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun
mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita
isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan
mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä
ja sarvesta härkää, ja niin meninkin pois Kääpälän mailta ja rupesin
asumaan eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa.
Muutamana yönäpä tunsinkin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta
ilmestyikin hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan — ne olivat
noin pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville
ole tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka
olet — mutta enhän minä ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin minä
sieltä ladosta ärisin sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista.
Jopa talttui siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen.
Silloin minulle juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen ja minä
päätin, että annahan kun minä jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä
ryssää, ja niin minä sille sitte vastasin, että minä olen suutari, ja
oikein ulosoppinutta lajia. No se hullu heti uskoi ja rupesi kärttämään
saappaan tekoon, kun on, sanoi, niin kova hankiainen, että se repii
kyntyset rikki. Eihän tässä mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin minä
hukalle, kun ei ole saappaan aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan,
niin voihan noita koettaa tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä
samassa oli susi tiessään ja toihan se kuin toikin minulle vasikan
saappaan aineiksi ja kysyi, milloin ne valmistuvat. Sovittiin siinä
sitten, että saa käydä kahden viikon kuluttua kysymässä.»
Näin valehteli Merkki penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään
silmät suurina. »Entä sitten?» kysyi hän henkeään pidätellen. Merkki
jatkoi vakaasti:
»Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi
jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä
vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut
kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten minä ärjäisin
hukalle ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut
harjaksia, millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy
hakemassa sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo
susi törmää kylään päin sitä sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään,
ennen kuin minulla oli siinä sianliha popsittavana, ja ylen se olikin
rasvaista ja makeaa. Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat
päivät kuin vielä äsken, jolloin sinä panit minut tunkion laidalle
kuolemaan. Ä-—äh! No niin, hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita
sitten saisi tulla hakemaan, ja kun minä näin, että sitä sikaa
riittäisi minulle syötäväksi viikon päiviksi, sanoin, että tulla nyt
vaikka viikon kuluttua — mene, penikka, tuo maitokuppisi tänne, että
saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy sinulle tässä turhia loruta,
ä-—ääh! Niin, mihinkäs minä nyt jäinkään, niin että viikon perästä —
mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä takapihalle, kun ihan korvat
lumpeeseen rääkyy...
»Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan
kysymään, jolloin minä ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat,
kunhan vain haet minulle lampaan voideaineeksi, että saan heidät
hyvästi rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä
samassa taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin
oli minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista
se olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes
unta näkemään!»
Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle
penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen
mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. »Entä sitten?»
sai hän kysytyksi ja Merkki jatkoi totisena:
»Kolmen päivän kuluttua tuli susi ladon ovelle kysymään, joko saappaat
nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin minä rupesin ärisemään niin
mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin
niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja
ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta:
'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet
kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian
eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesikin, että siitä kohta alkaisi
sellainen tappelu, ettei moista vielä olisi nähty tämän maailman
aikaan. Kohta susi röyhistikin luontonsa, ärisi hänkin puolestaan,
kohotti niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni,
ja uhkasi syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt.
'Ei sutturukka siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin
halveksien hartioitani, ’mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin
mennään oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia.' Susi näkikin
parhaaksi suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman
jännittävä oikeusjuttu siitä tulikin...»
»Kuka olikaan tuomarina?» uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki
vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:
»Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli,
aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi,
että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyykin päästä
kylään ja koirain pitääkin mennä metsään, käski tuomari asiallisten
poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari
julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän
talosta ei ole edes väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut
olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi
Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei
ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut,
vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin
kantaja on esittänyt, harkitsee oikeus kohtuulliseksi tuomita hänet
maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella
vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta, jonka
asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on tähän
päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen päivän
kuluessa tästä lukien... Tuollainen tuomari saa mennä kissan häntään,
ajattelin minä mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle
sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa
jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas
oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule,
sutturukka', sanoin minä silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että
sinä tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne
päinkään! Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin
hae vain — minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten
koetetaan, kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!'
Susi suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille
samalle saappaanvalmistus-niitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan
löytynyt, kun minä sen sijaan toin siihen torapaikalle Toverit, hain
Hallit, saattelin Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin
Pilkkikoirat, peräti Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran
nimellistä vähän eri tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä
on, kun käypi yhtenään jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen
toiset akat: 'Ei ole isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa
tuolla niityllä haukkua luskuttavat.' Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun
tuulen viuhina yhtenänsä käypi kuin olisi kova myrsky?' 'Ei ole myrsky,
vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat',
vastaavat siihen taas toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean
paljon koiria koolla, kun piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään
jäädä, susi vai koira. Ja itse minä niitä siinä johdin.
»Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää
menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaakin niin
sakeasti, että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on
niin mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtuakaan, vaan
ihmiset rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta —
kun on tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin,
ettei enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat
kuin hurjat. Mutta sainpa minä lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni
ja ärjäisin sille, että tuostapa tulevatkin hyvät saapasnahat, ja
silloin kun ne pyörsivätkin äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä.
Mennään pakoon ja me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat
ne mennessään, että tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta mepä
kiljaisimme vastaan: 'Missä pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa
tuomarilta pöytäkirjoja, joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta
usko ilman laillista paperia. Niin me ajoimme sudet pois toiseen ja
kolmanteen pitäjään.
»Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme
ajaneet sudet kokonaan pois. Koko kylä piti kokouksen, jossa
päätettiin, että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa
ja ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoistakin. Tämä päätös kirjoitettiin
oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi.
Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme
tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan,
etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen
vuolen rakoon, ja niin me lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi
miehissä niitä susia kyytämään.
»Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli,
mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä
päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli
soutaa. Mutta mepä vastaamme, että meillähän on asiasta pöytäkirja,
jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs
minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä
noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Eipä siis
muuta kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaakin
sen. Mutta kun sitä tarkastettiin, olivatkin hiiret sen hakanneet
pahasti pilalle ja pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää
yli kuljettaa'. 'Ehei poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä
pöytäkirjoilla ketään yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida.' Mekin
siinä silloin tuumimme, että tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä,
kun ei tuo lautturi pöljä näy meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja
muutaman tuuheahäntäisen hännän alle talteen, ettei kastuisi. Niin
lähdettiin uimaan ja uitiinkin toiselle rannalle.
»Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin
sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheahäntäistä ja
sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin!
Siinä sinulta putosi pöytäkirja!' Mutta tuuheahäntäinen vänkää vastaan:
'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat, että se
pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan tutkimaan,
olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta ei —
hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään saakka,
vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä alkaen
on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle — kaikki vain sen
pöytäkirjan vuoksi.
»Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta pöytäkirjasta, niin että paina
mieleesi!»
Lopetettuaan näin kertomuksensa lähti Merkki selkä suorana ja jalat
jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan
niin houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan,
pyöri kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi
käppyrään maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä
nukkui siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle,
mielessä nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä
hänen kustannuksellaan.
XXV.
PAHA ON SYÖDÄ SAAMATONTA, AJAA NÄKEMÄTÖNTÄ.
Surma syömättä elääpi,
Maan kumma makoamatta,
Kova onni kuolematta.
Erottuaan Merkistä, jolle oli tehnyt niin arvokkaan palveluksen,
käveleskeli hukka pitkin Ilmolan maita ja Kääpälän seutuja, kunnes
löysikin Katilan autioksi jääneen kaskituvan ja rupesi sitä pitämään
yöpaikkanaan. Lähdettyään sitten taas kerran vaellukselleen,
katselemaan itselleen aamiaista, näkikin hän jo kaukaa, että on tulossa
vastaan pukki ja pässi. Sitä nyt hukka pysähtyi ihmettelemään, mikä
on saanut pukin ja pässin näin kauas metsään, ja vielä nämä Kääpälän
vanhat elukat.
Hukka ei tiennyt, että Kääpälän pukki ja pässi olivat tulleet todella
vanhoiksi, eivät jaksaneet enää raataa eivätkä saaneet kylässä
tarpeellista rauhaa. Päättivät, äijä parat, lähteä pois koko kylästä,
varsinkin kun akat rupesivat katsomaan kieroon, että noitahan nyt tässä
syöttää saa, vaikka eivät enää pysty mitään tekemään. Pois lähtivät
siis vanhat palvelijat ja yhtenä nyt mennään tietä myöten, kompuroidaan.
Oli siinä sitten tiellä vanha jauhokulin kuori ja äijät seisattuivat
sitä katsomaan. Lopuksi sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään,
sitä tiellä tarvitaan, heitä kuli sarvillesi.» No, pässi otti sen
jauhomaton siitä sarvilleen ja niin lähdetään taas kulkemaan.
Oli siihen sitten tielle kulkijalta pudonnut kaksi kaalinpäätä, isompi
ja pienempi. Taas sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä
tiellä tarvitaan: pane nuo kaalinpäät siihen kuliin.» Pässi teki kuten
sanottu, ja sitten he poikkesivat isolta tieltä metsätielle ja lähtivät
kulkemaan sitä. Kulkivat hyvän aikaa, kun jo näkevätkin, että itse
hukka on tulossa vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Seisotaan ja katsotaan
siinä, kun hukka tuleskelee hiljalleen.
Mutta pukki keksitkin keinon. Kun hukka on jo niin lähellä, että
hyvästi äänen kuulee, sanoo hän pässille käskevästi: »Otappas se suden
pää kulista!» Pässi ottaa säkin sarviltaan ja sieltä, sen pienemmän
kaalinpään. »Ota se isomman suden pää!» komentaa pukki ja pässi ottaa.
»Kas, nyt meillä on jo kaksi suden päätä ja tuosta saadaan kolmas,
kunhan tuo hukka vain saapuisi lähemmäksi. Ollaanhan pelottelematta
sitä! Sudet ja varsinkin suden päät, ne ovat vasta makeita syödä!» Näin
toimittaa pukki pässille ja pässi on vihaisen näköinen ja aina tuon
tuostakin töpsäyttää jalkaa, mutta pukki haukkaa kaalinpäästä suunsa
n ja kehuu sudenpäitä hyviksi.
Oudostellen kuuntelee nyt tätä keskustelua hukka ja ihmettelee
itsekseen, että nämähän nyt taitavat vasta väkeviä miehiä olla, kun
ovat jo kaksi sutta tappaneet ja syöneet. Eipä taida ollakaan syytä
aivan iltikseen niiden kimppuun käydä, vaan parempi on katsoa, ettei
ole katumista. Siksipä susi poikkeaakin syrjään tieltä tarkistaakseen
kulkijain puuhia.
Mutta pukki ja pässikin poikkesivat tiepuoleen ja rupesivat keittämään
niitä kaalinpäitä suurella, kahden korvon vetoisella kattilalla,
jonka viinankeittäjät olivat sinne jättäneet. Juuri kun he siinä
keittopuuhissa hommailivat, kuulivat he risun räsäyksen ja näkivät
hukan taas lähestyvän. Silloinpa äijät tapasikin kova pelko ja
molemmat kapasivat suureen puuhun katsomaan, tulisiko hukka heidän
keittopaikalleen. Tulihan se, ihmeissään lähestyi ja nuuski sekä
pataa että puuta, katsellen ylöspäin. Silloin valtasi pukin pelko ja
hän määkäisi pässille: »Minä putoon!» Pässi häntä koetti vahvistaa
ja sanoi: »Älä putoo, se syöpi!», mutta pukki määkäisi surkeasti:
»Putoon minä! En ole enää kuin sarvieni nenistä kiinni!» Ja siinä
samassa pukki jo pudota muksahti suoraan suden niskaan, jolloin tämä
vilauksessa katosi metsään. Luuli näet, hukka, että nyt se tuli,
hyväkäs, häntäkin ottamaan, että saisi lisää sudenpäitä kattilaansa,
joka sekin näkyi olevan niin tavattoman suuri. Niin söivät pukki ja
pässi sitten rauhassa keitoksensa, jota oli niin paljon, että pässi jo
lopuksi tuumi: »Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä heikot sääret!»
Niin pääsivät he jatkamaan tietänsä. Viimein he tulivat Katilan
autiotuvalle, nukkuivat siellä yönsä ja lähtivät seuraavana aamuna
virkistyneinä jälleen kotiinsa kertomaan, mitä kaikkea olivat nähneet
ja kokeneet.
* * * * *
»Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli», valitti hukka mielessään, kun
pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen,
joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että
edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua
isolle tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattuikin olemaan kylän
laiha räätäli, joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin
kuultuaan tämän ilmoituksen: »Nyt minä sinut syön!» »Älä, hyvä veli,
sitä tee!» rukoili räätäli, »laihahan minä olen. Jos säästät minut,
teen sinulle verkavaatteet.» — »Olkoon menneeksi», ihastui nyt susi,
»nehän tosiaankin saattaisivat olla hyvät olemassa.» — »Otetaanpas
sitten mitta», tuumi räätäli, »pidäppäs hiukan tuota rässirautaa.» Ja
näin sanoen hän tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella
hänen selkäänsä kyynäräkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun
vihdoinkin pääsi erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi
matkaansa kylää kohti.
Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan
kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi,
heitti pois ja sanoi: »Suu tuoretta toivoo!» Niin hän tuli vihdoin
kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri
siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi
tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: »Ennen otan lampaan pellolta
yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen
katsoo.» Mutta sitten susi huomasikin jotakin, ja eihän vain: siinähän
on joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle,
sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi
juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasikin hänet ja
rupesi rukoilemaan: »Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan
ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia kaikki!
Ja sallinethan toki minun itsekin lähtövirren laulaa?» Ei olisi ollut
sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä
hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä
mielitekoa evätä ja suostui. »No kasta heidät!» virkkoi hän ja istui
katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni
itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja
suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa
itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman
tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö
mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasikin, kuinka viereisellä
niityllä kaksi pässiä puskee toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykittää ja
lammaskatras syödä jyrsiskelee. Siihen syöksähti susi heti paikalla.